Kuulemma matkailijaa, joka ylittää Psou-joen raja-aseman noin 20 kilometria Sotsin lentoasemasta itään odottaa lippu ja kaksi kylttiä. Ensimmäisessä lukee abhaasiksi, venäjäksi ja englanniksi tervetuloa Abhasian tasavaltaan. Toisessa ’Abhasia ja Venäjä. Jo 200 vuotta yhdessä’.

Ottomaaneista Putiniin

Tämä on jokseenkin ironista muistaen 1800-luvun Kaukasian sodat ja niissä käytetyn muslimienemmistöisiin vuoristolaiskansoihin kohdistetun miekan ja tulen taktiikan, jota nykyään kutsuttaisiin varmaan etniseksi puhdistamiseksi. Valtaosa tserkessikansoista, mukaan lukien abhaaseista, pakotettiin lähtemään maanpakoon Ottamaanien valtakuntaan. Tapahtumaa kutsutaan mahadzirstvoksi (arabian ’uskonsa vuoksi pakenevien’ mukaan), ja sen seurausta on Lähi-idän tserkessidiaspora. Ylivoimaisesti eniten abhaaseja ja näiden jälkeläisiä asuu nykyään Turkin alueella. Tsaarin vallan kaatuessa sekä Transkaukasian (venäläisestä näkökulmasta vuorien takaisen alueen) alueet että Kaukasian vuoristokansat pyrkivät kohti autonomiaa ja itsenäisyyttä katsoen Baltian ja Suomen esimerkkejä, kuitenkin bolshevikkivalta vakiinnutettiin 1920-luvun alussa, lukuun ottamatta tiettyjä vuoristoalueita (Christian Jokinen et Anssi Kullberg, Islamismi ja separatismi).

Abhasiasta tuli Rivieraa ja Alppeja yhdistelevän luonnonkauneutensa ja ilmastonsa vuoksi Neuvostoliiton ykkösrantalomakohde, jonne ahkerat ja uskolliset puolueaktiivit itäblokin maista ja sinisilmäiset eurokommunistit saattoivat tulla ohjatulle ja valvotulle rantalomalle sosialistiseen paratiisinvastineeseen. Matkalla valtaviin hotelli ja sanatoriokomplekseihin saattoi tosin nähdä suuria aidattuja alueita, joissa vallankumouksen etujoukko, puolueen kaaderi saattoi rentoutua vaativan suunnitelmatalouden ja urkintakoneiston hoitamisesta pois tavallisen väen silmistä. Stalinilla oli esimerkiksi käytössään puolisen tusinaa gosdatsaa maakunnassa. Nämä gosdatsat (’gosudarstvennaya datsa’, valtiollinen huvila) ovat sittemmin joutuneet Abhasian ja Venäjän eliittien keskinäisen resursseista kilpailemisen näyttämöiksi yhdessä muun entisen valtion turismisektorin omaisuuden kanssa.

Neuvostojärjestelmän rappeutuminen 1980-luvulla yhdistettynä jäädytetyn nationalismin henkiinheräämiseen ja herättämiseen aiheutti kasvavia jännitteitä abhaasin ja georgiankielisten välillä alueella johtaen sisällissotaan vuosina 1992-1993, jossa vastakkain oli Georgian keskushallinto ja georgiankieliset versus abhaasiseparatistit ja näiden venäläiset ja pohjois-kaukasialaiset liittolaiset. (Hyvä peruslähde on Svante Cornell, Small Nations and Great Powers: A Study of Ethnopolitical Conflict in the Caucasus) Abhaasit voittivat Venäjän (tai ainakin joidenkin Venäjän armeijan ja turvallisuuspalveluiden osien) tuen ansiosta konfliktin, jossa tehtiin samanaikaisia Jugoslavian hajoamissotia muistuttavia ihmisoikeusrikoksia ja etnisiä puhdistuksia puolin ja toisin. Seurauksena lopputuloksesta, massiivisin seuraus oli 200 000 etnisesti georgialaisen häätäminen sisäiseen maanpakoon kanta-Georgian alueelle. Konfliktin loputtua rajalle asettautuivat IVY:n eli toisin sanoen Venäjän rauhanturvaajat varmistamaan jäätynyttä olotilaa, jonka vuoksi Abhasia jäi limboon. Sotajohtaja Ardzimba valittiin presidentiksi, mutta alueen kehitys 1990-luvulla oli hyvin hidasta toipumista johtuen turistielinkeinon kaatumisesta ja hyvin heikoista yhteyksistä ulkomaailmaan.

Asiat alkoivat kehittyä vasta Neuvostoliiton entisen ulkoministerin ja Moskovan hieman vastahakoisen vasallin Eduard Shevarnadzen syrjäytymisen Georgian ruusuvallankumouksessa 2004 vilpillisten presidentinvaalien jälkeen. Vladimir Putin ei tunnetusti ole ollut Mikheil Saakashvilin ja tämän länsilinjauksen fani, ja Venäjän ja Georgian välinen suhde paheni tasaisesti vuosien mittaan johtaen mm. vaikeuksiin Venäjällä asuvalle suurella ja taloudellisesti maan kannalta merkittävälle diasporalle ja georgialaisten elintarvikkeiden ja viinien kieltämiseen niiden merkittävimmässä markkina-alueella Venäjällä. 2008 Putinin Venäjä sai kansainvälispoliittisesti kylmää vettä niskaan Yhdysvaltojen masinoidessa Kosovon itsenäisyyden tunnustamisen monien länsivaltojen toimesta. Tämä tapahtuma, yhdessä kasvavan halun kanssa dominoida ’lähiulkomaita’ geopoliittista arkkivastustajaa Naton laajentumista vastaan (Venäjän sotilasdoktriinin kehittymistä käsittelee ansioituneesti, MPKK:n vastajulkaistu Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -raportti), johti länsimaiden asiantuntijoiden mukaan vuoden 2008 sotatoimiin Venäjän ja Georgian välillä ja Etelä-Ossetian sekä Abhasian tunnustamiseen (Paras lähde 2008 sodalle lienee Frederick Starr et Svante Cornell, Guns of August: Russia’s War in Georgia). Vaikka Venäjä saavutti sotilaallisen voiton, niin itse poliittinen tavoite eli Saakashvilin hallinnon kaatuminen ei toteutunut. Myös kansainvälinen tuki Etelä-Ossetian ja Abhasian tunnustamiselle jäi minimaaliseksi; jopa Aljaksandr Lukashenkon Valko-Venäjä ei ole seurannut Moskovan esimerkkiä, puhumattakaan muista IVY-maiden strongmaneista.

Presidentti vai vasalli

Alueella käytiin presidentinvaalit elokuun lopussa kesällä Moskovassa keuhkoleikkauksen komplikaatioihin kuolleen Sergei Bagapshin seuraajan valitsemiseksi. Vaalit voitti heti ensimmäisellä kierroksella Alexander Ankvab (NY Timesin reportaasi), joka myös käsitettiin laajasti Venäjälle mieluisimmaksi vaihtoehdoksi. Nykyinen pääministeri Sergei Shamba ja entinen varapresidentti Raul Hajimba jäivät molemmat pariinkymmeneen prosentin tienoille, vaikka Ankvabin toiminnasta 1992-1993 sisällissodan aikana liikkui laajasti puheita tämän mahdollisista georgialaissympatioista. Kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan vaalit olivat suhtkoht reilut, vaikka alueelle ominaisesti korruptiohuhuja liikkuu. Sekä Ankvab että Hajimba olivat neuvostoaikoina olleet sisäasiainministeriön palveluksessa. Alueelle luonteenomaisesti poliittista väkivaltaa esiintyy jonkin verran, ja jokaisen poliitikon kuolemaan voi liittyä kaikenlaisia salaliittoteorioita. Georgia ja Yhdysvallat ovat luonnollisesti tuominneet vaalit vilpillisiksi, koska vain osa Abhasian alkuperäisestä väestöstä pystyi niihin osallistumaan.

Uudella johtajalla riittänee työsarkaa toisaalta hallinnon tehostamisen, tai kyynisemmin ajateltuna valtion taloudellisten resurssien redistribuution kanssa sekä tasapainoilussa Venäjän ja Georgian kanssa (Johanna Popjanevskin ja Michael Schwirtzin analyysit). Abhasia on sekä taloudellisesti että sotilaallisesti täysin riippuvainen valtavasta naapuristaan, jonka kanssa se on sopinut ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta:  Noin 70 prosenttia valtion budjetista tulee suoraan Moskovan kassasta. Tukiaisten lisäksi pääelinkeinoja ovat maanviljelys ja turismi, joista edellisen tuotteet myydään Venäjän markkinalla ja jälkimmäisen asiakkaat ovat lähes poikkeuksetta venäläisiä. Sekä turistipalveluiden heikohko taso että alueen jatkuva limbo-status tekevät sen epätodennäköiseksi että tämä muuttuisi. Alueen gsm ja – yllätys, yllätys – 3G verkko on myös venäläinen. Vaurautta on kuitenkin enemmän, ainakin joillakin, jonka huomaa näkyvimmin siinä että kuulemma Ladat ovat katukuvassa alkaneet vaihtua käytettyihin saksalaisiin ja japanilaisiin maastureihin. Myös hotellirakennustyömaita on näkyvissä. Abhasian oma armeija on luonnollisesti jäänyt ulkomaalaisten apujoukkojen varjoon, joita on nyttemmin virallisesti noin 5000 maakunnan itäosissa lähellä Georgian rajaa. Venäläiset laajentavat päätukikohtaansa Otsamtsirassa Mustanmeren rannikolla, jonka huhutaan olevan vaihtoehto Sevastopolille mikäli Venäjän Mustanmeren laivasto ikinä joutuu jättämään Krimin. Alueella palvelevilla sotilailla on nyttemmin mahdollisuus jäädä paikoilleen sopimuksensa jälkeen ja anoa Abhasian kansalaisuutta, joka on aiheuttanut spekulaatiota Venäjän mahdollisesta pyrkimyksesta muuttaa alueen demografista balanssia itselleen myönteisempään suuntaan. Bagapshin aikana alkoi myös kiista Abhasian ja Venäjän länsirajasta Krasnaya Polyanan lomakohteen lähistöllä, jossa järjestetään Sotsin talviolympialaiset 2014, kun Abhasia ei suoralta kädeltä suostunut Venäjän pyrkimykseen siirtää rajaa idemmäksi.

Nihil novi

Georgialaisten ekpulsion seurauksena, nykyisin abhaasit eli apsuan-kielen puhujat muodostavat noin puolet väestöstä, ja pyrkivät rakentamaan kansallisvaltiotaan. Paikallinen ’Talvisodan’ ja ’Vapaussodan’ amalgaami, ’Abhasian isänmaallinen sota’ – erotuksena ’Suureen isänmaalliseen sotaan’ – on saanut jokaiseen kaupunkiin muistomerkin. Sotajohtajan ja ensimmäisen presidentin, paikallisen Djohar Dudajevin vastineen, Vladislav Ardzinban julisteet koristavat saksalaisten sotavankien rakentaman Californian Highway 1:mäisen päätien vartta yhdessä hiljattain kuolleen Sergei Bagapshin kanssa, joissa muistellaan ’itsenäisyyden tunnustamisen 3. Vuotispäivää’. Esimerkiksi presidentin pitää olla etninen abhaasi, joka on mielenkiintoinen paralleeli Pohjois-Kaukasian ’autonomisiin’ tasavaltoihin, joissa on sama muodollinen sääntö. Kolme muuta suurta etnistä ryhmää ovat georgialaiset (mingreelin, svanin, georgian ja muiden kartvelilaisten kielten puhujat), armenialaiset ja venäläiset. Käytännössä kaikki abhasialaiset ovat hakeneet Venäjän passin sen mukanaantuoman kansaneläkkeen ja ulkomaille matkustusmahdollisuuden vuoksi.

Suuri osa sekä abhaasiestabslimentista että tavallisesta väestä vaikuttaa edelleen pitävän Moskovaa välttämättömänä pienempänä pahana verrattuna Tbilisiin (viitaten jälleen kerran Schwirtziin). Alueella saadaan uutiset lähinnä Venäjän tv:stä, jossa Saakashvili on Naton ja Yhdysvaltojen käskyläinen, joka hyökkäsi 2008 Etelä-Ossetiaan. Kuitenkin skeptisyyttä Venäjää ja sen motiiveja kohtaan esiintyy myös; tunnustiko Venäjä tosiaan Abhasian ja Etelä-Ossetian edistääkseen ’kansojen itsemääräämisoikeutta’ kuten virallisissa kommunikeoissa luki vai reaalipoliittisista syistä heikentääkseen Georgiaa. Venäjällä esiintyvä korruptio, autoritaarisuus, ja sen politiikka Pohjois-Kaukasuksella huolettavat. Sotavalmistelut kesällä 2008 näkyivät myös Abhasiassa. Tässä voi ehkä nähdä jonkinlaisen yhtymäkohdan suomalaiseen ajopuuteoriaan ja siihen liittyvään olemattomaan valintaan ’pirun ja pääperkeleen väliltä’. ’Itsenäisyyden’ menettäminen tarkoittaisi myös huomattavia taloudellisia menetyksiä nykyiselle rentier-eliitille sekä avaisi kysymyksen georgialaisten pakolaisten maaomaisuuden palauttamisesta. Sekä Venäjän politiikka, että abhaasien asenteet näin ollen tukevat Niall MacFarlanen johtopäätöstä siitä että konfliktin perusdynamiikka ei tulle muuttumaan lähitulevaisuudessa, ja toisin väittäminen on ’much ado about nothing’. Ulkopolitist toivoo voivansa jatkaa tätä juttua jossain vaiheessa valottaen enemmän Georgian ja Yhdysvaltojen suhtautumista kyseiseen konfliktiin, sekä vertaillen entisen Neuvostoliiton alueen separatistisia konflikteja.