Jaa

Brysselistä Kalmariin?

Suomen tulisi unohtaa rahaliittoon pohjautuva talous- ja rahapoliittinen yhteistyö Euroopan kanssa ja tähdätä moiseen Ruotsin kanssa, sillä EU:sta ei löydy valtioita, jotka olisivat yhtä lähellä toisiaan historiallisesti, poliittisesti ja etenkin taloudellisesti. Kuulostaako tutulta? Vaikka kyseinen lausunto läheltä liippaakin, kyseessä ei ole Paavo Väyrysen lausuma, vaan Lars Jonungin ja Fredrik Sjöholmin raportin lopputulema. Raportti kirjoitettiin osana silloisen pääministeri Paavo Lipposen vuonna 1996 asettamaa, Jukka Pekkarisen vetämää EMU-työryhmää, jonka tarkoituksena oli, varsinaisia suosituksia antamatta, taustoittaa käytännössä jo tehtyä päätöstä Suomen EMU-jäsenyydestä.

Tästä tulokulmasta nähtynä Väyrysen taannoinen ehdotus Suomen eurovaluutasta luopumisesta ja Ruotsin ohella muut Pohjoismaat sisältävästä “Pohjolan kruunuun” tähtäämisestä saattaa joillekin vaikuttaa järkeenkäypältä. Ongelmana tietenkin on, että Jonungin ja Sjöholmin analyysistä on kulunut neljätoista vuotta; tässä ajassa on talouspoliittisessakin katsannossa ehtinyt tapahtua liki mittaamattoman paljon. Tärkein talouspoliittinen ero analyysin tekohetken ja tämän päivän välillä on kuitenkin hyvin selkeä – vuoden 1997 Suomi ei vielä ollut EMU:n jäsen, siinä missä vuoden 2011 Suomi on. Vaikka Suomen EMU:sta poisjättäytymisen kustannusta on liki mahdotonta laskea, on selvää, että sen suuruusluokka on huomattavasti pienempi kuin EMU:sta eroamisen kustannukset. Sveitsiläisen UBS-pankin hiljattain julkaiseman raportin mukaan eroaminen eurosta kustantaisi jopa Hollannin kaltaiselle, suhteellisesti kestävässä asemassa olevalle valtiolle 20-25% BKT:stä. Sopimusteknisten ja juridisten ongelmien ohella Suomelle välittömäksi ongelmaksi muodostuisi uuden muilla pohjoismaillakin vahvistettuna mm. valuutan alttius markkinaspekulaatiolle, poliittista vahinkoa unohtamatta. Jälkimmäistä koituisi runsaasti varsinkin jos Suomi, kuten Väyrynen toivoo, olisi asiassa aloitteellinen. Toisaalta rahaliiton ja valuuttakurssimekanismin suurin kustannus eli (täysin) itsenäisen rahapolitiikan menettäminen säilyisi “Pohjolan kruunun” mallissakin.

Presidenttiehdokkaat EMU-keskustelussa

Väyrysen ehdotus ja sen laajempi versio eräänlaisesta Pohjolan unionista EU:n korvaajana on linjassa miehen aiempien lausuntojen edustaman, jo liki legendaariseksi muodostuneen euroskeptisyyden kanssa. Toteuttamiskelpoisemman ehdotuksen puute ei tässä kontekstissa siis yllätä ketään. Myös Timo Soinin EMU-linja noudattaa tunnetusti, Väyrysen tavoin, Groucho Marxin linjaa.

Vaan mikä on euromyönteisempinä tunnettujen presidenttiehdokkaiden kontribuutio EMU-diskurssiin? Vaikka SDP:n presidenttiehdokas Paavo Lipponen ei lausuntojensa perusteella näytä olevan samanlaisessa ideologisessa pakkopaidassa kuin Väyrynen tai Soini, on hänenkin paikoin melko analyyttisiäkin eurokriisiin liittyviä kommentteja leimannut liki jokaisessa sivulauseessa erikseen mainittu kanta Jutta Urpilaisen hakemien Kreikka-vakuuksien mielekkyydestä. Tämä erityispainotus ei juuri palvele julkista keskustelua, vakuuskeskustelun muutenkin varjostaessa EMU-diskurssia vahingoksi asti.

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto puolestaan on ollut viime kuukausina povaamassa euroalueen jakautumista kahtia. Haavisto ei kuitenkaan ole erityisemmin noussut esiin eurokriisiä käsittelevässä analyysissä tai keskustelussa. Tämä kuitenkin muuttunee lähempänä vaaleja.

Samaa ei voi sanoa gallupsuosikki Sauli Niinistöstä (Kok), joka on käsitellyt EMU-kriisiä mm. aiemmin tässä kuussa ilmestyneessä blogikirjoituksessaan sekä toissaviikon Pressiklubissa. Niinistö on korostanut EMU:ssa sen sopimusluontoisuutta ja sääntöjen noudattamisen merkitystä. Euroalueen kriisin eräänlainen yksinkertaistaminen sopimusrikkeen tasolle on  – suomalaisen politiikan viimeaikaiset populistiset tendenssitkin huomioon ottaen – hämmentävää henkilöltä, joka viime presidentinvaaleista lähtien on useaan otteeseen ilmoittanut tahtovansa viedä presidentin roolia eräänlaisen unilukkariuden suuntaan. Eurokriisin juridisen aspektin korostaminen ei kuitenkaan ole omiaan luomaan syväluotaavaa keskustelua asiasta. Niinistön konkreettisin ehdotus, IMF:n roolin ja vastuun lisääminen, on sekin jäänyt eräänlaisen toteaman tasolle – näin on hyvä, koska ennenkin on tehty näin. IMF:n roolin kasvattaminen toki onkin tarpeen eurokriisin taltuttamisessa, jos kohta pohjaton ei ole senkään kassa. Koko kriisiä ei siis voi IMF:n niskaan syytää, ja euroalueen rikkaammilla mailla tulee olemaan jonkinasteinen maksajan rooli, muodossa tai toisessa.

Kyynisimmillään voisi todeta Niinistön kannaottojen rajanneen eurokriisin koettua mediaaniäänestäjää  ajatellen – sääntöjä ei rikota, koska se moraalisesti väärin ja aiheuttaa ongelmia. Kyseisellä tulkinnalla on kuitenkin paljon viimeaikaisen populismin nousua tai tulevia presidentin vaaleja pitemmät perinteet. Katsaus Merkelin hallituksen talouspolitiikkaan osoittaa selkeitä yhtymäkohtia Niinistön ajattelun kanssa, mikä on ymmärrettävää – loivathan saksalaiset ne säännöt, joiden noudattamista Niinistökin korostaa.

Hyvää keskitasoa

Merkelin ja Saksan nykyisen linjan taustalla on eräänlainen talouspolitiikan Kekkonen-Paasikivi –linja, joka tunnetaan termillä ordnungspolitik. Euron säännöt ja EKP institutionalisoitiin pitkälle Bundesbankin perintönä, ordnungspolitikin opeilla. Tätä ovat näkyvimmin viime vuosina Saksassa edustaneet protestinomaisesti EKP:n johtoryhmästä eronneet Jürgen Stark ja Axel Weber. Heidän, kuten Niinistön, mielestä Euron säännöissä pysyminen (inflaatiotavoite, vakaus- ja kasvusopimus) on kasvun ja stabiliteetin tae.

Tämän päivän ikävä talouspoliittinen todellisuus kuitenkin on, että edullisia tai yksinkertaisia ratkaisuja ei ole tarjolla. Suomella, kuten Saksalla, Hollannilla ja Itävallalla, ei ole vaihtoehtoa, jossa lompakko pysyisi kiinni. Euroopan rahoitusvakausvälineen kasvattaminen ja eurooppalaisten pankkien pääomittaminen ovat Kreikan todennäköisen velkasaneerauksen valossa tarpeellisia suojatoimenpiteitä. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että pelkästään pankkien kotimaat ja IMF kykenisivät rahoittamaan näin massiivisen operaation. Poliittisella tasolla tapahtuvan keskustelun olisi jo korkea aika heijastaa tätä todelisuutta. Tällä hetkellä keskustelu tuntuu kuitenkin heijastavan jonkinlaista vaihtoehtoista todellisuutta, jossa euroalueen pohjoispuolen nk. neuro-maat, Suomi mukaanlukien, voivat välttyä kustannuksilta moraalisen oikeutuksen perusteella. Tätä näkemystä edustavat ainakin Väyrysen, Soinin, Niinistön ja jossain määrin myös Haaviston kannanotot.

Presidentinvaalit voisivat olla oivallinen foorumi hypätä pois vääristävistä yksinkertaistuksista, kuten jo absurdit mittasuhteet saaneesta vakuuskeskustelusta. Väyrysen avauksella, kaikessa toteuttamiskelvottomuudessan, on sentään skaala meriittinä. On kuitekin ikäväkseen todettava, että tällä hetkellä polittisella tasolla käytävä EMU-keskustelu on Suomessa yksinkertaistavaa, visiotonta ja jämähtänyttä – toisin sanoen hyvää eurooppalaista keskitasoa.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa