Jaa

Eilen tuli kuluneeksi kymmenen vuotta syyskuun 11. päivän iskuista vuonna 2001. Kuvat  World Trade Centerin torneihin iskeytyvistä lentokoneistä sekä palavasta Pentagonista ovat muodostuneet poliittisiksi ikoneiksi – poliittisen murroksen ja ajanjakson symboleiksi.  Satoja miljardeja tuhlattuja dollareita sekä tuhansia kuolleita sotilaita ja siviilejä myöhemmin voidaan kysyä, miten nuo epätoivon ja järkytyksen täyttämät hetket lopulta tulivat määrittämään kuluneen vuosikymmenen tapahtumia. Oheisessa kirjoituksessa Ulkopolitistin milleniaalit jakavat omia mietteitään siitä, miten nuo tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa.

Muutokset Yhdysvaltain ulkopolitiikassa

9/11:n tuoma shokki sai Yhdysvallat pyrkimään oman turvallisuutensa palauttamiseen pakkomielteen lailla. Toisin kuin Euroopassa, Yhdysvaltojen maaperällä ei ole sodittu sitten 1800-luvun, ja sen geopoliittinen eristyneisyys loi maalle laajemman narratiivin absoluuttisesta turvallisuudesta – sodankäynti ja poliittinen väkivalta olivat ongelmia ”kaukana jossain,” jossa Yhdysvallat kävi sotimassa yleisen turvallisuuden tai kansallisen intressien nimissä. 9/11 kuitenkin rikkoi tuon illuusion, ja sai aikaan fiksaation turvallisuudentunteen palauttamiseen sekä vastaavanlaisten tapahtumien välttämiseksi tulevaisuudessa.

USA:n ulkopolitiikassa varsinkin ensimmäisten 9/11:sta seuranneiden vuosien ominaispiirteenä olikin pragmaattisen, analyysivetoisen, pitemmän tähtäimen politiikan väistyminen, mistä kouluesimerkkinä toimi Irakin sodan jälkihoidon surullisenkuuluisa toteutus – seurauksena Irakin suistuminen sisällissotaan vuosina 2006-2008. Operaatiosta, jonka hoitamisen olisi pitänyt perustua huolelliseen suunnitteluun ja analyysiin tulikin eräänlainen “näytön paikka” ja hybriksen tyyssija. Kuvaavaa on tuolloisen puolustusministeri Rumsfeldin eräässä vuonna 2005 pidetyssä lehdistötilaisuudessa ilmaistu haluttomuus viitata Irakin kapinallisiin kapinallisina (insurgents) – ongelmiin ei voitu viitata niiden oikeilla nimillä tai juuri muutenkaan, eikä jo päätetyssä toimintastrategiassa voinut olla mitään vikaa.

Murentamalla omia liberaaleja arvojaan syyskuun 11. päivän jälkimainingeissa Yhdysvallat teki itselleen enemmän vahinkoa kuin mitä se kärsi al-Qaidan iskujen seurauksena. Yrittäessään vastata terrorismin uhkaan, Yhdysvaltain ulkosuhteet monien maiden kanssa kärsivät huomattavasti Bushin uhmakkaasta unilateralismista – näitä vaurioita ei Obaman hallinto ole pystynyt kokonaisuudessaan korjaamaan.  Terrorismin vastaisen sodan pahimmat moraaliset ylilyönnit ovat tehneet Guatanamo Baystä ja Abu Ghrabista laajasti tunnistettavia nimiä. Näiden termien taakse kätkeytyy toistaiseksi sisäistämättömät opit siitä, miten liberaalit demokratiat eivät voi käydä sotaa puoliliberaalisin keinoin.

Interventionismin paluu

Kansainvälinen terrorismi ei ole uusi ilmiö, mutta sen päätyminen ulkopolitiikan keskiöön on.  Toisen maailmansodan jälkeen valtio on menettänyt valtaansa ylöspäin kansainvälisille instituutioille, mutta myös alaspäin bin Ladenin ja al-Qaedan kaltaisille yksilöille ja ihmisryhmille.  Vallan diffuusio ja epävaltiollisen toimijoiden merkityksen kasvu kansainvälisessä politiikassa on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta niiden asettaminen turvallisuuspoliittisen diskurssin keskiöön on tapahtunut syyskuun yhdennentoista jälkeen.

Interventiot Irakissa ja Afganistanissa ovat opettaneet paljon niistä rajoista, mitä länsimaiset riskiyhteiskunnat kohtaavat post-modernissa sodankäynnissä. Riskiyhteiskunnan sodankäynnin perimmäinen syy on ”tulevaisuus-keskeinen” turvallisuuden palauttaminen – tuleva turvallisuus pyritään turvaamaan intervention avulla ennaltaehkäisemällä potentiaaliset uhkat. Ongelmallista kuitenkin on riskiyhteiskunnan kyvyttömyys kohdata sodankäynnin realiteetteja, erityisesti kykenemättömyys hyväksyä kuolonuhreja sodassa. Riskiyhteiskunnan syy lähteä sotaan tekee sodasta kuitenkin pitkäaikaisen prosessin, jos vihollisena on abstrakti entiteetti kuten al-Qaeda, Islamistinen terrorismi tai terrorismi yleensä, sillä ongelman ratkaiseminen vaatii pitkäaikaista sitoutumista kohdemaahan, sekä kuolonuhrien hyväksymistä niin omien sotilaiden kuin kohdemaan siviilien muodossa. Ongelmallisesti kylläkin, länsimaiden haluttomuus uhrata omaa miehistöään on vienyt sotilaat luomasta turvallisuutta kohdemaan siviileille eristäytyneisiin tukikohtiin, ja miesvoimaa on pyritty kompensoimaan tulivoimalla.

Pitkitetyssä sodankäynnissä, jossa on tarkoitus poistaa abstraktin entiteetin kyky toimia siviiliväestön keskuudessa, keinot ovat olleet riittämättömiä, ja toisinaan luoneet uusia turvallisuusuhkia, kuten sisällissodan Irakissa 2006-2008, sekä Pakistanin talibanisaation, jonka torjuminen tulee olemaan suunnaton haaste kansainväliselle yhteisölle seuraavien vuosien aikana.

USA:n ja lännen taantuma

Yksi näkyvimmistä trendeistä syyskuun yhdennentoista jälkeisellä vuosikymmenellä on USA:n vallan taantuminen – trendi josta saarnaaminen on ollut jo pitkään muodikasta, vaikka todellinen alamäki alkoi vasta 2000-luvulla. Nyt, kun talouskriisi ja alhainen luottamus poliitikkohin ovat tuoneet 9/11:n jälkeisen ulkopolitiikan liki ylitsepursuavien resurssien vaihtoehtokustannukset näkyvämmin esille, käy yhä selvemmin ilmi, että Bushin hallinnon ulko- ja turvallisuuspoliittinen painotus sisä- ja talouspolitiikan kustannuksella on koitunut hyvin kalliiksi. Brownin yliopistossa tehdyn tuoreen arvion mukaan “9/11-sotien” rahalliset kustannukset saattavat nousta jopa neljään triljoonaan dollariin.

USA:n asema ja maine ulkopoliittisena maailmanmahtina on heikentynyt 9/11 jälkeisen ulkopolitiikan johdosta, mutta sen talousmahdin aseman ylläpitämiseksi voi vielä tehdä jotain. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että 9/11:sta seurannutta ulko- ja turvallisuuspoliittista ylireagointia ollaan toteuttamassa myös talouspolitiikan puolella. Tästä esimerkkinä on USA:n velkakaton rutiininomaisesta nostamisen aiheuttama vastustus, josta käytännössä tiettyjen republikaanien myötä tuli rumsfeldmainen ”näytön paikka”. Mikäli Yhdysvallat haluaa säilyttää asemansa maailman talousmahtina ja on valmis tekemään työtä sen eteen, on 9/11-iskujen kymmenes vuosipäivä hyvä kohta pistää vähintäänkin retorinen piste sille ”tahtopolitiikalle”, joka viimeisen kymmenen vuoden aikana on vahingoittanut Yhdysvaltoja monella eri saralla.

On kuitenkin liioittelua todeta, että kyseessä on Yhdysvaltain ”hukattu vuosikymmen.”  Muiden maiden suhteellinen nousu länteen verrattuna ei tarkoita, että aika jotenkin on ’menetetty’.  On ollut kauan selvää, että siinä missä Aasia on ollut aliedustettuna kansainvälisessä politiikassa, ovat Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olleet yliedustettuina. Ja vaikka hyväksyisi tämän metaforan, niin täytyy muistaa että Eurooppa myös hukkasi 5-7 vuotta samasta vuosikymmenestä. Tälläkin puolella Atlanttia on helppo keskittyä muihin asioihin kuin oman talouden kasvaviin huoliin.

Euroopan maat ovat myös osallisia terrorismin vastaisen sodan toteutukseen ja sen seurauksiin, joista Irak ja Afganistan ovat sen näkyvimmät manifestoinnit. Vaikka jotkut ylpeilevät näiden konfliktejen kritisoinnissa, fakta on että Eurooppa on aivan yhtä osallinen  diskurssin muotoilussa ja terrorismin identifioimisessa keskeisenä uhkana.    Yhdessä, vaikka eri tavoilla, Yhdysvallat ja Euroopan maat haaskasivat arvovaltaansa valitettavan sekavassa suhtautumisessa laajemmalti Islamin uskoon ja uskoisiin.  Samuel Huntingtonin kulttuurien yhteentörmäyksen kaltaiset universalistiset teoriat alkoivat lisätä suosiotaan valistuneemmassakin julkisessa keskustelussa, aivan kuin yhdeksäntoista miestä voisi edustaa kokonaista kulttuuria, tai kuten Huntington asian ilmaisisi, sivilisaatiota.

9/11 tulevaisuudessa

Kiistatta 9/11 säilyy osana amerikkalaista psyykkeä post-modernina Pearl Harborina – kylmän sodan jälkeisen turvattomuuden tunteen suruikonina. Tätä kokemusta me eurooppalaiset emme voi samalla tasolla jakaa; ehkä siksi koska eurooppalaisilla ei ole ollut vastaavaa turvallisuuden tunnetta kuin 9/11-edeltävällä Amerikalla. Eurooppalaisissa mielikuvissa 9/11-aikakautta dominoi Irakin sota ja Euroopan toisarvoisuus Yhdysvaltojen terrorisminvastaisessa kampanjassa. Vaikka Länsi suree yhdessä, Amerikalle tämä muistopäivä on katarttinen ja Euroopalle se on tragedinen.

Jälkeenpäin – tulevaisuuden historioitsijoiden näkökulmasta – on hämmentävää ajatella, että historian suurin sotilasmahti fokusoi niinkin kauaksi aikaa resurssinsa strategisesti marginaalisiin konflikteihin Afganistanissa ja Irakissa. Kymmenen vuotta on hoettu, että al-Qaeda delenda est, mutta toimet sen toteuttamiseksi ovat johtaneet epävarmaan tulokseen. 9/11:n muistopäivänä on selvää, että tämä aikakausi on päättynyt, mutta on epävarmaa mikä sitä seuraa. Varmaa kuitenkin lienee se, että vaikka terrorismi ei ole katoamassa kansainvälisistä suhteista, se tulee tippumaan tärkeysjärjestyksessä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa