Jaa

Venäjän presidentti Dmitri Medvedev korosti televisiohaastattelussa Georgian ja Venäjän kolme vuotta sitten käymän sodan vuosipäivän tienoilla 5. elokuuta (Kremlin.ru, New York Times)  omaa sotajohtajuuttaan ja vieritti totutusti vastuun tapahtumasta Georgialle ja Yhdysvalloille puhuen Mikheil Saakashvilistä pääministeri Vladimir Putinilta tuttuun hyvin negatiiviseen sävyyn. Medvedevin mukaan juuri hän teki päätöksen lähettää venäläisjoukot ’puolustamaan’ Etelä-Ossetiaa’ konsultoimatta Putinia, joka oli tuolloin Pekingissa olympialaisten avajaisissa. Kaiken kaikkiaan, haastattelu symboloi hyvin Venäjän ja Georgian suhteiden jäistä olotilaa, joka ei tulle muuttumaan lähiaikoina.

Niall MacFarlanen mukaan Venäjä katsoo onnistuneensa puolustamaan suurvalta-asemaansa voimatoimin. Yhdysvallat ei puuttunut tapahtumien kulkuun suoranaisesti. Venäjällä sota oli ja on vieläkin suosittu kansan keskuudessa ja erityisesti Saakashvili televisiossa vilifioitu arkkipahis. Sotilaat katsovat että Venäjän strateginen asema Etelä-Kaukasuksella on parantunut kertaheitolla merkittävästi. Se että Georgia on laittanut Venäjän ikuisen WTO-jäsenyysprojektin jäihin ei paljoa Moskovaa haittaa -vaan lähinnä Venäjän länsimaisia kauppakumppaneita, jotka haluavat Venäjän yhteisten pelisääntöjen piiriin. Georgia taasen ei voi muuttaa politiikkaansa separatistivaltioiden suuntaan ja luopua kansallisen suvereniteettinsa korostamisesta, koska maassa on yli 200 000 valtaosin georgialaista syntyperää olevaa sisäistä pakolaista (internally displaced people) Abhasiasta, jotka vaikuttavat poliittiseen prosessiin. Niin hallitus kuin oppositio  ei voi vaikuttaa olevan pehmeä Venäjän vastustamisen tai pakolaisten oikeuksien puolustamisen suhteen.

EU:lla on vain hyvin rajoitettua vaikutusvaltaa alueella, joka ilmenee lähinnä pienessä talousavussa Georgialle. Jopa supervallan kädet ovat sidotut, koska se tarvitsee Venäjän apua toisissa Afganistanin ja Libyan kaltaisissa maailman kriisipesäkkeisssä ja Venäjä tietää bilateraalisen suhteen resetin tärkeyden amerikkalaisille. Osoituksena Venäjän jatkuvasta tahdosta puuttua Georgian sisäpolitiikkaan ja kokeilla Yhdysvaltain kärsivällisyyttä oli pommi-iskujen sarja Tbilisissa 2010 –joista yksi räjähti lähellä USAn lähetystöä. Vaikka amerikkalaiset päätyivät pian siihen tulokseen että takana oli Venäjän sotilastiedustelu niin asiaa ei julkistettu vaan siitä valitettiin suljettujen ovien takana (New York Times).

Konfliktien kahdesta muusta osapuolesta – Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta – Etelä-Ossetia ei ole millään muotoa uskottava itsenäinen toimija. Pieni paikka elää Venäjän tukiaisille ja sen valtiojohto on käytännössä nimitetty Moskovasta ja koostuu venäläisistä turvallisuusviranomaisista. Isompi, neuvostoaikana matkailusta elänyt, Abhasia on mielenkiintoisempi tapaus. Molempien alueiden väestö tuntee yhä syvää epäluuloa Georgiaa kohtaan, jonka taustalla ovat 1990-luvun alun etniset konfliktit. Alueen hiljattain kuollutta johtajaa Sergei Bagapshia kuvailtiin ensimmäiseksi johtajaksi, joka pyrki irrottautumaan hieman Venäjän talutusnuorasta ja pyrki Abhasian suurempaan itsenäisyyteen (New York Times). Abhasiassa järjestetään presidentinvaalit elokuun lopussa. Venäjän puuttumisen aste poliittiseen prosessiin on signaali siitä mihin suuntaan maakunta on menossa: yhä enemmän Venäjän nukkevaltioksi ja käytännössä maan epäviralliseksi osaksi vai sitten autonomisemman toimijan suuntaan.

Jäljet pelottavat. Toinen symbolinen teko Georgian sodan kolme vuotispäivänä oli että kumileimasinduuma hyväksyi uudet YYA-sopimukset Abhasian ja Etelä-Ossetian kanssa (Interfax), joissa Venäjälle vuokrattiin alueilta sotilastukikohtia 49 vuodeksi. Tapahtuman symboliikkaa ei ole vaikea tulkita: Venäjä viestittää pysyvänsä Georgian alueella pitkään ja  että se kykenee halutessaan käyttämään sotilaallista voimaa etujensa ajamiseen Kaukasuksella.

Se että kuinka kestävää Moskovan Kaukasus-politiikka on pitkällä tähtäimellä on tietysti aivan eri juttu. Vuorten pohjoispuolella Sotsin olympialaisten järjestäminen ja turvatoimet tulevat olemaan kolossaallisia ponnistuksia liittovaltion edelleen epäonnistuessa stabilisoida  – puhumattakaan toimivasta oikeusvaltiosta – Pohjois-Kaukasuksen alueita. 2011 vuoden ensimmäisen puoliskon aikana lähes 500 ihmistä väkivaltaisuuksissa islamististen kapinallisryhmien ja viranomaisten välillä. Ongelmia yritetään korjata kantamalla alueelle valtavia tukiaisia ja tukemalla Ramzan Kadyrovin kaltaisia ihmisoikeuksista piittaamattomia paikallisia strongmaneja. (Mairbek Vatchagaevin analyysi) Kuitenkin on vaikea nähdä – riippumatta siitä kuka on presidentti 2012, joka varmaankin on Putin – että Moskovan valtaeliitillä on tarvittavaa visiota muuttaa politiikkaansa niin Pohjois- kuin Etelä-Kaukasuksen suhteen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa