Arktinen alue on Yhdysvalloille tärkeä siihen lukeutuvien Pohjois-Euroopan Nato-maiden vuoksi, mutta myös ydinaseiden näkökulmasta. Yhdysvaltojen ydinasestrategia painottaa muiden ydinasevaltioiden sukellusveneiden löytämistä ja seuraamista, mikä näkyy arktisella alueella Venäjän ja Yhdysvaltojen välisenä kilpailuna. Tämä avaa Nato-jäsenyyden myötä Suomelle uusia ovia.

Arktisen alueen merkitys on kasvanut Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa etenkin 1960-luvulta lähtien. Maan arktisen alueen politiikassa turvallisuus painottuu liittolaisten ja merireittien puolustamisen lisäksi pelotteen ylläpitoon. Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tutkimuksessa ollaan keskitytty lähinnä tarkastelemaan asiaa tavanomaisen pelotteen näkökulmasta. Pääpaino on ollut Yhdysvaltojen kyvyssä puolustaa Pohjois-Euroopan liittolaisia ja etenkin Grönlanti–Islanti–Iso-Britannia-välistä merialuetta (GIUK-linja).

Yhdysvaltojen sotilaalliset intressit arktisella alueella kattavat myös ydinpelotteen. Tämä on nähtävissä Yhdysvaltojen pyrkimyksenä selvittää Venäjän ydinaseistettujen sukellusveneiden sijainnit niiden ollessa partiointireiteillä arktisilla merialueilla. Kiinnostus Venäjän sukellusveneitä kohtaan ei kumpua suoraan liittolaisten tai GIUK-linjan puolustamisesta, koska ydinaseistettuja sukellusveneitä ei käytetä muiden sukellusveneiden tai pinta-alusten upottamiseen. Keskeiset syyt Venäjän ydinaseistettujen sukellusveneiden etsimiseen löytyvät sen sijaan Yhdysvaltojen ydinasestrategiasta, jossa painotetaan tuhojen rajoittamista mahdollisessa ydinsodassa.

Yhdysvaltojen ydinasestrategia teoriassa

Yhdysvallat on kylmästä sodasta lähtien pyrkinyt muuttamaan tilannetta, jossa ydinaseiden käyttö johtaisi molemminpuoliseen varmistettuun tuhoon (mutual assured destruction, MAD). Ratkaisuksi ongelmaan Yhdysvallat alkoi kehittää strategiaa, jossa massiivisten tuhojen sijaan maa yrittäisikin rajata ydinaseiden käyttöä, jotta kaupunkien tuhot ja siviilikuolemat voitaisiin minimoida. Tämän pohjalta syntyi niin kutsuttu counterforce-oppi. Sen keskeinen idea on maalittaa ydinaseita ensisijaisesti sotilaskohteisiin ja rajoittaa sodassa syntyviä vahinkoja tuhoamalla vastapuolen ydinaseet sekä johtamis- ja viestintäjärjestelmät. Nykyään myös muiden ydinasevaltioiden strategia perustuu lähtökohtaisesti kyseiseen periaatteeseen.

Counterforce-opin myötä ydinasevaltiot eivät voi koskaan olla varmoja siitä, käyttääkö toinen valtio ydinaseita pelkästään vastaiskun välineenä vai pyrkiikö se ensi-iskulla tuhoamaan ydinaseet ennen kuin niitä ehdittäisiin käyttää. Siksi counterforce-oppi johtaa ydinasevaltioiden väliseen kissa ja hiiri -leikkiin, jossa kaikki osapuolet pyrkivät piilottamaan omat ydinaseensa, mutta samalla löytämään vastapuolen ydinaseet. Tämä on tehnyt ydinaseiden suojelusta kriittisen tärkeää, koska toimiva ydinpelote vaatii kyvyn vastata ydinaseilla myös ensi-iskun jälkeen.

Counterforce-opin ja ohjusten osumatarkkuuden kehityksen johdosta kiinteät kohteet ovat menettäneet painoarvoaan ydinpeloteessa. Ohjussiilot ja lentokentät ovat suhteellisen helppoja paikantaa, eikä niitä voida löytämisen jälkeen enää piilottaa uudelleen. Sukellusveneet ovat sen sijaan syvällä meressä paljon paremmassa suojassa ja pystyvät piiloutumaan myös uudelleen. Niiden heikkous tosin on, että sukellusveneet ovat löytämisen jälkeen helpompia tuhota kuin esimerkiksi vahvistetut ohjussiilot. Tästä huolimatta ydinaseistetuista sukellusveneistä on muodostunut vastaiskukyvyn keskeisin osa ja samalla ydinpelotteen selkäranka. Sukellusveneiden merkitys ja counterforce-oppi ovatkin näkyneet selvästi arktisella alueella kylmästä sodasta lähtien.

Ydinaseistetuista sukellusveneistä on muodostunut vastaiskukyvyn keskeisin osa ja samalla ydinpelotteen selkäranka. Klikkaa twiitataksesi!

Yhdysvaltojen toteutunut ydinasestrategia 

Neuvostoliitto aloitti 1960-luvulla laivaston rakennuksen, jotta maa saisi turvattua vastaiskukykynsä ydinaseistettujen sukellusveneiden avulla. Päätös keskittää ydinasekapasiteettia Kuolan niemimaalle oli jokseenkin pakon sanelemaa arktisen alueen ollessa ainoa väylä, josta Neuvostoliitto pääsi Atlantin valtamerelle ilman Nato-maan valvomaa salmea. Yhdysvallat vastasi tähän rakentamalla Pohjois-Atlantille merenalaisen valvontajärjestelmän, joka yhdessä hyökkäyssukellusveneiden ja lentokoneiden kanssa auttoi Yhdysvaltoja seuraamaan Neuvostoliiton sukellusveneitä satamasta merelle ja takaisin, kunnes tilanne lopulta paljastui Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto ei kuitenkaan kyennyt nopeasti kehittämään hiljaisempia sukellusveneitä, joten maa päätyi rakentamaan ydinaseistettuja sukellusveneitä suojaavan Bastion-puolustusjärjestelmän arktiselle alueelle.

Yhdysvallat ei lannistunut puolustusjärjestelmästä. Se pyrki aktiivisesti murtautua vaivihkaa puolustusjärjestelmän sisälle ja toisaalta sitoa Neuvostoliiton laivaston kapasiteettia arktiselle alueelle, jotta Neuvostoliiton kyky toimia Pohjois-Atlantilla heikkenisi. Neuvostoliitto vastasi puolestaan haasteeseen lisäämällä hyökkäyssukellusveneiden määrää pohjoisessa, mikä mutkisti Yhdysvaltojen mahdollisuutta löytää ydinaseistettuja sukellusveneitä huomaamatta.

Kylmän sodan päättyminen toi hetkellisen tauon kiivaimpaan sukellusvenejahtiin, mutta viimeistään Krimin niemimaan valtauksen jälkeen Yhdysvaltojen aktiivisuus on jälleen lisääntynyt. Yhdysvallat suorittaa säännöllisesti esimerkiksi tiedustelulentoja Kuolan niemimaan lähellä. Lisäksi maa on jatkanut arktisella alueella partiointia hyökkäyssukellusveneillä, joiden yksi päätehtävistä on edelleen etsiä vastapuolen ydinaseistettuja sukellusveneitä. Yhdysvallat on laittanut tuntuvasti lisää resursseja myös merenalaisen valvontajärjestelmän päivittämiseen.

Yhdysvaltojen panostus kalpenee tiettävästi kuitenkin Venäjän toiminnalle. Venäjä on viimeiset 15 vuotta uudelleenvarustellut Bastion-puolustusjärjestelmäänsä ja maan sotilaallinen toiminta on jo ylittänyt kylmän sodan huippuvuosien tason. Vaikuttaa myös siltä, että varustelu jatkaa kiihtymistään Ukrainan sodan myötä. Varusteluun vaikuttavat tosin Venäjän suuret kalustomenestykset Ukrainan sodassa, joten varustelun laajuus selvinnee vasta vuosien päästä. Joka tapauksessa kiihtyvä varustelu ja counterforce-oppi tuovat Nato-jäsenyyden myötä Suomelle uutta pohdittavaa.

Counterforce-oppi väittelyiden kestosuosikkiaiheena

Norja on ollut Yhdysvalloille keskeinen liittolainen arktisella alueella counterforce-opin toteutuksessa, mutta Pohjois-Suomen sijainti suhteessa Kuolan niemimaahan herättää luultavasti erityistä kiinnostusta Yhdysvalloissa. Tämä asettaa Suomen uuteen tilanteeseen, sillä aikaisemmin Suomen ei ole juuri tarvinnut miettiä asemaansa Yhdysvaltojen ydinasestrategiassa.

Aktiivista counterforce-opin toteutusta voi pitää Yhdysvaltojen etuna, jos asiaa tarkastelee strategisen ylivoiman näkökulmasta: Yhdysvaltojen ja Venäjän välinen suhde pysyisi vakaana, jos Yhdysvallat olisi selvästi niskan päällä ydinaseiden etsimisessä ja suojaamisessa. Ylivoiman turvin Yhdysvallat voisi saada Venäjän helpommin perääntymään kriisitilanteissa. Alivoiman takia Venäjä olisi puolestaan todennäköisesti haluttomampi ottamaan riskejä ja aloittamaan sotia, koska se ei kykenisi välttämättä käyttämään ydinaseitaan lainkaan, tai Yhdysvallat selviäisi ainakin selvästi vähemmillä tuhoilla. Ylivoimaa voi myös perustella eettisestä näkökulmasta: jokainen tuhottu Venäjän ydinase säästäisi satojen tuhansien tai miljoonien Nato-kansalaisten hengen.

Toisaalta aktiivinen counterforce-oppi johtaa erittäin todennäköisesti kiihtyvään asevarusteluun. Opin etsimisen ja piilottamisen kierre on ollut historiassa keskeisimpiä syitä ydinasevarustelulle, eikä Yhdysvallat tai Venäjä aio tulevaisuudessakaan jäädä varustelussa hopeasijalle. Ydinasevaltioilla on lisäksi taipumusta varautua aina pahimpaan, ja siksi counterforce-oppi voikin laskea ydinaseiden käyttökynnystä. Se saattaa synnyttää kriisitilanteissa “käytä ne tai menetä ne” -ongelman. Tilanteen kiristyessä Venäjä saattaisi käyttää ydinaseita varmuuden vuoksi jo varhaisessa vaiheessa, jotta Yhdysvallat ei ehtisi tuhota niitä. Tämä on Yhdysvalloille suuri riski, sillä Venäjän ydinaseiden tuhoaminen täydellisellä ensi-iskulla ei välttämättä ole edes mahdollista.

Näin ollen strategisen tasapainon näkökulmasta aktiiviseen counterforce-oppiin voikin suhtautua nuivasti. Strategisen tasapainon ajattelu on korostanut suhteiden olevan vakaat, jos Yhdysvallat ja Venäjä pystyisivät aina varmuudella käyttämään ydinaseita. Tällöin kummallakaan osapuolella ei olisi intressiä käyttää ydinaseita ensin, koska valtioiden ei tarvitsisi pelätä vastapuolen ensi-iskun tuhoavan omaa vastaiskukykyään. Passiivisempi counterforce-oppi voisikin vähentää jännitteitä ja asevarustelua. Jos Venäjä ja Yhdysvallat jättäisivät toistensa vastaiskukyvyt rauhaan, ei olisi tarpeen panostaa miljardeja dollareita ydinaseiden etsimiseen ja suojaamiseen.

Strategisen tasapainon ongelma on tosin se, että se antaisi Venäjälle selvän sotilaallisen ylivoiman arktisella alueella, mikä ehkä kannustaisi Venäjää aggressiivisempaan ulkopolitiikkaan vastavoiman puuttuessa. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että Venäjä itse vähentäisi varustelua. Lisäksi strateginen tasapaino voi johtaa vakaus-epävakaus-paradoksiin. Sen mukaan ydinpelote Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä pysyy varman vastaiskukyvyn takia vakaana, mutta toisaalta se avaa mahdollisuuden rajoitettuihin sotatoimiin, koska ne voidaan aloittaa ilman pelkoa tilanteen eskaloitumisesta ydinsodaksi. Tämä voisi tarkoittaa Krimin niemimaan valtauksen kaltaisia tilanteita, joissa Venäjä yrittäisi vallata nopeasti maa-alueita ennen kuin sen toimiin ehdittäisiin lännessä reagoimaan. 

Toistaiseksi merenalaisen sodankäynnin salaisen luonteen vuoksi on vaikea arvioida, kuinka aktiivista Yhdysvaltojen counterforce-opin toteutus todella on arktisella alueella nyt ja tulevaisuudessa, mutta maan viimeaikaisen panostuksen perusteella se ei ainakaan passivoidu. Suhteellisen varmana voi pitää sitä, ettei Yhdysvallat ole lyhyellä aikavälillä luopumassa counterforce-opista.

Arktisen alueen analysointi tarvitsee ydinasenäkökulmaa

Nato-jäsenyyden myötä Suomi saa itse päättää, minkälaisella panostuksella se haluaa tukea Yhdysvaltojen counterforce-oppia. Suomi voisi esimerkiksi avustaa Yhdysvaltoja tiedustelussa ja myös lisätä pohjoisessa kaukovaikutteista aseistusta, jonka avulla pystyttäisiin uhkaamaan Kuolan niemimaan tukikohtia. Counterforce-opin tukeminen onkin perustelua, mutta historiaa peilaten sen aiheuttama Venäjän lisääntyvä asevarustelu Suomen rajojen lähellä ei olisi yllätys. Kaikki ydinasevaltiot puolustavat aggressiivisesti omaa vastaiskukykyään – Venäjä ei ole tässä suhteessa poikkeus. Ydinaseet eivät ole Venäjälle pelkästään suurvalta-aseman pönkittäjiä tai painostuksen välineitä, vaan ne toimivat yhtä lailla pelotteena.

Nato-jäsenyyden myötä Suomi saa itse päättää, minkälaisella panostuksella se haluaa tukea Yhdysvaltojen counterforce-oppia. Klikkaa twiitataksesi!

Ottaen huomioon Suomen niukan viestintälinjan turvallisuuspolitiikassa ja tiedustelun salaisen luonteen, asiasta tuskin tehtäisiin suurta numeroa. Suomen roolin pohtiminen vaatiikin politiikan ja virkakoneiston ulkopuolista arktisen alueen analysointia, jossa ydinaseet huomioidaan nykyistä paremmin. Ilman ydinaseiden huomioimista arktisen alueen sotilaallisen turvallisuuden dynamiikan ymmärtäminen jää Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vajaaksi.

Ilman ydinaseiden huomioimista arktisen alueen sotilaallisen turvallisuuden dynamiikan ymmärtäminen jää Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vajaaksi. Klikkaa twiitataksesi!

Kirjoittaja: Tony Salminen

Editointi: Henna Kakko ja Peppi Heinikainen

Kielenhuolto: Sannimari Veini