Litium on vihreän siirtymän kannalta keskeinen mineraali: litiumioniakkuja löytyy sekä sähköautoista että älypuhelimista, ja niitä tarvitaan aurinko- ja tuulienergian varastoimiseen. Suurin osa maailman litiumvarannoista on Andien ylänköalueiden suola-aavikoilla. Litiumiin on asetettu paljon odotuksia, mutta se on myös herättänyt voimakasta vastustusta. Kaivostoiminnan pahentamasta vesipulasta kärsivät alueen asukkaat pelkäävät joutuvansa vihreän siirtymän maksajiksi. 

Litium herättää odotuksia ja synnyttää konflikteja

Maailmanlaajuinen luonnonvarojen kulutus on lisääntynyt 2000-luvulla huolimatta kiihtyvästä ilmasto- ja luontokriisistä. Ratkaisuksi on ehdotettu ns. vihreää siirtymää, jonka tavoitteena on rakentaa vähähiilinen, kiertotalouteen perustuva yhteiskunta, jossa tuotanto ja kulutus pysyvät luonnon kantokyvyn rajoissa. Vihreään siirtymään liittyy  kuitenkin paradoksi, josta on vasta viime vuosina alettu keskustella julkisuudessa: nimittäin myös vihreä siirtymä tarvitsee toteutuakseen suuria määriä luonnonvaroja. Esimerkkejä tästä ovat rajalliset akkumineraalit, kuten litium, nikkeli ja koboltti, joita tarvitaan muun muassa sähköautojen akuissa sekä tuuli- ja aurinkoenergian varastoimisessa. 

Litiumin suurimpia tuottajamaita ovat Australia, Chile, Kiina ja Argentiina. Yli 60 % maailman tunnetuista litiumesiintymistä löytyy kuitenkin Etelä-Amerikan “litium-kolmion” alueelta, joka sijaitsee Chilen, Argentiinan ja Bolivian rajaseudulla Andien ylänköalueella. 

Vihreään siirtymään liittyy paradoksi, josta on vasta viime vuosina alettu keskustella julkisuudessa: nimittäin myös vihreä siirtymä tarvitsee toteutuakseen suuria määriä luonnonvaroja. Klikkaa twiitataksesi!

Taloudellisesti hyödynnettävä litium tulee tavallisesti joko suola-aavikoilta tai kallioperän esiintymistä. Tärkeimmät kallioperän esiintymät sijaitsevat Australiassa ja Kiinassa, kun taas Etelä-Amerikassa litiumia on löydetty Andien ylänköalueiden suolajärvistä. Litiumin erottaminen suolaliuoksesta on huomattavasti edullisempaa kuin sen louhinta kallioperästä. Vihreän siirtymän vauhdittama “litium-buumi” onkin käynnistänyt monikansallisten kaivosyhtiöiden kilpajuoksun Andeille. 

Litiumiin on asetettu paljon odotuksia: ovathan litiumioniakut välttämättömiä esimerkiksi liikenteen sähköistämiselle. Tuotantomaissa litiumin toivotaan tuovan mukanaan rahaa, työpaikkoja ja kehitystä köyhille ylänköalueille. Litium-kolmion maista on jopa maalailtu uutta litiumin Saudi-Arabiaa. 

Toisaalta litiumin-buumi on synnyttänyt tuotantomaissa konflikteja, ja kriittisiä puheenvuoroja on kuultu sekä aktivistien että tutkijoiden suusta niin Etelä-Amerikassa kuin Euroopassakin. Litium-kolmion alueella operoivia kaivosyhtiöitä on syytetty muun muassa rutikuivien aavikkoalueiden niukkojen vesivarojen tuhlaamisesta, alkuperäiskansojen oikeuksien polkemisesta ja ympäristötuhoista. Keskeinen kysymys liittyykin litiumin tuotannon ekologiseen jalanjälkeen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Toisin sanoen: onko litiumin tuotanto kestävällä pohjalla? 

Litiumin “viljely” Andien kuivilla ylänköalueilla kuluttaa valtavia määriä vähäisiä vesivaroja

Litium-kolmion alueella oli aikoinaan laajoja järviä, jotka haihtuessaan jättivät jälkeensä valtavat suola-aavikot. Salar de Uyuni Bolivian eteläosassa oli alueen viimeinen järvi, joka kuivui noin 10 000 vuotta sitten. Ylänköalueen silmänkantamattomiin jatkuvien, häikäisevän valkoisena hohtavien suola-aavikoiden alla piilevät maailman suurimmat litiumesiintymät. 

Litium uutetaan aavikoiden kovan suolakuoren alta löytyvästä suolaliuoksesta. Yksinkertaistettuna litiumia sisältävä liuos pumpataan ensin valtavia uima-altaita muistuttaviin haihdutusaltaisiin, minkä jälkeen odotetaan, että aavikon yllä porottava aurinko haihduttaa altaista ylimääräisen veden. Prosessi kestää yli vuoden. Kun altaiden litiumpitoisuus on riittävän suuri, puhdistetaan väkevöitynyt liuos epäpuhtauksista ja litium erotetaan. Tämän jälkeen raaka-aine kuljetetaan tehtaalle, josta siitä valmistetaan litiumioniakuissa käytettävää litiumkarbonaattia ja litiumhydroksidia.

Litium-kolmion alue on yksi maailman kuivimmista aavikkoalueista, ja yksi keskeisimmistä litiumin tuotantoon liittyvistä kysymyksistä liittyykiin kilpailuun alueen niukoista vesivaroista.  Paikalliselle väestölle se tarkoittaa sitä, että puhtaasta vedestä on puutetta ja vähäisiä vesivaroja on jatkuvasti säännösteltävä. Litiumin tuotanto vaatii valtavia määriä vettä, mikä on pahentanut entisestään alueen vesipulaa ja synnyttänyt konflikteja paikallisen väestön ja kaivosyhtiöiden välillä. Litium-kolmion alueella asuu useita alkuperäiskansoja, joiden elinkeino ja elämäntapa on uhattuna aavikon tyrehtyessä kuiviin. 

Kaivostoiminta vaikuttaa lisäksi alueen kasvi- ja eläinlajeihin. Esimerkiksi kansainvälisen ympäristönsuojelujärjestö BirdLifen mukaan litium-kolmion alueella on useita kansainvälisesti tärkeitä lintualueita (Important Bird and Biodiversity Areas, IBA), ja maailmaan kuudesta flamingolajista kolme viihtyy alueella. Tänä vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan alueen flamingopopulaatio on kutistunut kaivostoiminnan ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Latinalaisessa Amerikassa luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on maailman mittakaavassa kaikkein hälyttävintä: WWF:n raportin mukaan selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat pienentyneet siellä keskimäärin jopa 94 prosenttia vuosina 1970-2016. Metsäkadon ja tehomaatalouden lisääntymisen lisäksi myös kaivosteollisuudella on tähän osansa. 

Kuva: Viliina Kaikkonen

Muut riskit liittyvät kaivostoiminnan päästöihin, jotka luontoon ja vesistöihin päätyessään voivat aiheuttaa vakavia seurauksia ihmisten terveydelle ja ylänköalueiden herkille ekosysteemeille. Lisäksi kaivostoiminnalla on vaikutuksia alueen turismiin, joka on monille alueen asukkaille elintärkeä elinkeino. Vaikuttavat suola-aavikot ja maan mineraalipitoisuudesta kertovat eri väreissä hohtavat laguunit ovat tärkeitä turistikohteita, ja alueen harvinainen eläimistö vetää puoleensa luontomatkailijoita. 

Yhteisen litium-politiikan rakentaminen on ollut tahmeaa

Huhuja ja ehdotuksia on liikkunut niin OPECin kaltaisen järjestön perustamisesta kuin eteläamerikkalaisen akkujen ja sähköautojen valmistukseen keskittyvän “litiumin innovaatiokeskittymän” luomisesta. Litium-kolmion maat ovat pyrkineet pois raaka-aineviejän asemasta teollisuustuotteiden vientimaiksi, mutta puheet litiumin Saudi-Arabiasta tai “litiumin OPECista” ovat kuitenkin ylimitoitettuja. 

Etelä-Amerikan mailla on vuosisatoja pitkä kaivoshistoria, mutta aikojen saatossa suurin osa kaivostoiminnan voitoista on kadonnut ulkomaisten kaivosyhtiöiden ja paikallisten valtaapitävien taskuihin, eikä ole syytä uskoa, että litium toisi tähän muutosta. Arvoketju Andien suola-aavikoilta Lontoon tai Helsingin kaduilla pyörivien sähköautojen akkuihin on pitkä, ja vain pieni osa voitoista jää raaka-ainerikkaisiin lähtömaihin. Litiumioniakkujen valmistus tapahtuu tällä hetkellä pitkälti Aasiassa, erityisesti Kiinassa, jonka hallinnassa on noin 70 prosenttia litiumioniakkujen globaaleista tuotantoketjuista. Myös suurin osa eteläamerikkalaisesta litiumista matkustaa Aasiaan jatkokäsittelyyn. 

Arvoketju Andien suola-aavikoilta Lontoon tai Helsingin kaduilla pyörivien sähköautojen akkuihin on pitkä, ja vain pieni osa voitoista jää raaka-ainerikkaisiin lähtö-maihin Klikkaa twiitataksesi!

Yhteisen litium-politiikan muodostuminen ainakaan lyhyellä aikavälillä ei näytä kovin todennäköiseltä myöskään siksi, että maiden suhtautumisessa litiumiin sekä niiden luonnonvarojen käyttöä säätelevässä lainsäädännössä on isoja eroja.

Boliviasta löytyy maailman suurimmat litiumvarannot, joita se on ollut haluton päästämään käsistään pilkkahintaan. Maa on pyrkinyt kehittämään kaivostoimintaa kansallisella tasolla, mutta resurssien ja osaamisen puute on hidastanut sen suunnitelmia. Bolivian asettamat ehdot taas eivät ole juuri kiinnostaneet ulkomaisia sijoittajia, minkä vuoksi litiumin tuotanto on pysynyt maassa pienimuotoisena. Boliviassa on avattu vuonna 2022 litiumioniakkutehdas yhteistyössä saksalaisten kanssa, joten maalla näyttäisi olevan kiinnostusta valmiiden tuotteiden vientiin raaka-ainekaupan sijaan.

Argentiina taas on yrittänyt houkutella ulkomaisia investointeja matalilla veroilla ja vähäisellä sääntelyllä, ja talouskriisistä toiseen rämpivä maa on ylintä valtiojohtoa myöten toivottanut monikansalliset kaivosyhtiöt maahan tervetulleiksi. Argentiinan presidentti Alberto Fernández on painottanut valtion rajojen ylittävän yhteistyön tärkeyttä litium-kysymyksissä. Keskusjohdon valta vaikuttaa litium-varantojen hallintaan on kuitenkin rajallinen, sillä Argentiina on liittovaltio, ja maan perustuslain mukaan provinsseilla on oikeus päättää luonnonvarojensa hallinnasta. Pohjois-Argentiinan köyhät mutta litium-rikkaat provinssit ovat vastustaneet jyrkästi OPECin kaltaisen järjestön luomista, koska ne pelkäävät vallan valuvan sitä kautta provinsseilta keskusjohdolle. 

Maailman toiseksi suurin litiumin tuottajamaa Chile sijoittuu jonnekin näiden kahden ääripään välille. Litium on määritelty maassa “strategiseksi resurssiksi”, minkä vuoksi valtio sääntelee tarkasti sen tuotantoa ja on ollut haluton myöntämään viime vuosina uusia kaivoslupia. Tämän lisäksi paikallisten asukkaiden voimakas vastustus ja syytökset vuosikausia jatkuneen intensiivisen kaivostoiminnan aiheuttamista ympäristötuhoista ovat jarruttaneet kaivostoiminnan laajentamista suola-aavikoilla.

Vihreällä siirtymällä ja litiumilla on myös geopoliittisia vaikutuksia

Litiumin kysynnälle ei näy loppua: esimerkiksi EU:n litiumintarve tulee arvioiden mukaan kasvamaan 60-kertaiseksi vuoteen 2050 mennessä. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että maailman tunnetut litiumvarannot eivät ole kuitenkaan riittäviä suhteessa kunnianhimoisiin ilmastotavoitteisiin. Mineraaleja ei ole tarpeeksi edes yhden sukupolven sähköautojen akkuihin ja niiden energian varastointiin, Geologian tutkimuskeskuksen apulaisprofessori Simon P. Michaux väittää. Toisten mielestä akkuteollisuuden näkökulmasta ongelma ei ole niinkään materiaalien riittävyys vaan se, saadaanko ne kaivettua maasta riittävän nopeasti teollisuuden käyttöön. 

Litiumioniakkujen kierrätyksestä on puhuttu paljon, ja sen on kaavailtu tuovan helpotusta resurssipulaan. Tällä hetkellä akkujen kierrätys on kuitenkin kallista, ja vain hyvin pieni osa akuista päätyy kierrätykseen. Lisäksi kierrätettävää materiaalia ei yksinkertaisesti ole vielä riittävästi. Uusia kierrätysteknologioita kuitenkin kehitetään jatkuvasti, ja tilanne saattaa muuttua tulevaisuudessa.

Vihreällä siirtymällä ja litium-boomilla on myös geopoliittisia vaikutuksia. Suurin osa maailman litiumioniakkujen tuotannosta on tällä hetkellä Kiinan hallinnassa, ja kiinalaisten kaivosyritysten valta on kasvanut huimasti viime vuosina erityisesti Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tämän lisäksi suurin osa harvinaisista maametalleista tulee tällä hetkellä Kiinasta. Jos Eurooppa haluaa vähentää riippuvuuttaan Kiinasta, tarkoittaa se joko kulutuksen vähentämistä tai uusien kaivosten perustamista Eurooppaan. 

Suurimpien tuottajamaiden lisäksi litiumia löytyy pienempiä määriä ympäri maailmaa, ja kysynnän kasvaessa monet maat ovatkin alkaneet etsiä vaihtoehtoja lähempää kotia. Esimerkiksi marraskuun lopussa suomalainen kaivosyhtiö Keliber ilmoitti alkavansa rakentaa Keski-Pohjanmaalle merkittävää litiumhanketta. 

Eteläamerikkalaisen litiumin merkitys ei kuitenkaan katoa lähitulevaisuudessa. Suurin osa alueen valtavista mineraalivaroista on vielä hyödyntämättä, ja tuotanto siellä on edullista verrattuna moniin verrokkimaihin. Lisäksi sitä pidetään ympäristöystävällisempänä vaihtoehtona kuin kallioperästä louhittavaa litiumia.

Vihreän siirtymän hyödyt ja haitat eivät jakaudu tasaisesti

Erimielisyydet litiumin ympärillä liittyvät keskeisesti siihen, kuka käärii voitot ja kuka kärsii seuraukset. Tällä hetkellä vihreän siirtymän haitat ja hyödyt eivät jakaudu tasaisesti. Lisääntynyt kaivostoiminta uhkaa Andien ylänköalueiden herkkiä ekosysteemejä ja asukkaiden perinteisiä elinkeinoja. Chilen, Argentiinan ja Bolivian rajaseuduilla ei näy sähköautoja, ja visiot uusiin teknologioihin perustuvasta vähähiilisestä hyvinvointiyhteiskunnasta eivät kosketa alueiden asukkaita. Monet heistä ovatkin kysyneet, joutuvatko he – taas kerran – kuittaamaan läntisten teollisuusmaiden yhteiskuntien uudistuksista koituvan laskun. 

Fossiilisista polttoaineista irrottautuminen on välttämättömyys. Poliittista kunnianhimoa tarvitaan kuitenkin lisää, jos oikeudenmukainen siirtymä halutaan turvata myös vihreän siirtymän kannalta välttämättömiä materiaaleja toimittaville maille. Tähän liittyy olennaisesti vaikea kysymys kasvun rajoista. Myös “vihreä” elämäntapa kuluttaa maapallon rajallisia resursseja. Jos kulutus halutaan pitää maapallon kantokyvyn rajoissa, tarkoittaa se väistämättä kulutuksen vähentämistä. 

Kirjoittaja: Viliina Kaikkonen

Editointi: Anna Virkama, Ella Virtanen 

Kielenhuolto: Matti Marjamäki