Pilvi Posio (VTT) työskentelee erikoistutkijana Finnish-ASEAN Academic Platform for Sustainable Development -projektissa. Vieraskynä pohjautuu hänen etnografiseen väitöskirjatutkimukseensa yhteisön jälleenrakennuksesta Yamamoton kaupungissa vuoden 2011 Itä-Japanin katastrofin jälkeen.

Japania koettelevat usein erilaiset luonnonkatastrofit, joista dramaattisin esimerkki on vuoden 2011 Itä-Japanin maanjäristys ja tsunami. Maa on pyrkinyt hyödyntämään jälleenrakennuskokemustaan ja profiloitumaan kansainvälisesti kokonaisvaltaisen ennakoivan muutosjoustavuuden edelläkävijäksi. Nämä pyrkimykset on kytketty kestävän kehityksen tavoitteisiin ja laajennettu vastaamaan myös nopeasti ikääntyvän väestörakenteen luomiin paineisiin. 2011 katastrofin jälleenrakennuksen tarkastelu muistuttaa kuitenkin, että haasteena on sovittaa yhteen talouskasvun motivoimat futuristiset infrastruktuurin kehitysvisiot sekä arjessa eletty materiaalinen ja sosiaalinen muutos.

”Kaadu seitsemän kertaa, nouse ylös kahdeksan” (nana korobi ya oki) on japanilainen sananlasku, joka kuvastaa keskeisiä ominaisuuksia, joita usein liitetään resilienssin käsitteeseen: kriisinkestävyys ja palautumiskyky. Maailman maanjäristysalttein maa Japani sijaitsee kolmen suuren mannerlaatan risteyksessä. Säännöllisten luonnonmullistusten koettelema maa herättääkin usein moninaisia mielikuvia niin materiaalisesta kuin sosiaalisestakin resilienssistä. Esimerkeiksi on annettu muun muassa maan räjähdysmäinen talouskasvu maailmansodan tuhkista, maanjäristyksiä kestävät huikean korkeat pilvenpiirtäjät tai japanilaisten kansallinen luonne, jonka on kuvailtu kestävän (gaman) ja tekevän parhaansa vaikeuksien edessä (gambaru). 

Tätä japanilaisten kykyä kestää koettelemukset ja säilyttää samalla sosiaalinen järjestys ihannoitiin kansallisessa ja kansainvälisessä mediassa myös sen jälkeen, kun maanjäristys ja tsunami iskivät Koillis-Japanin Tohokun alueelle perjantai-iltapäivällä 11. maaliskuuta vuonna 2011 aiheuttaen myös Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden. Näistä Tohokun 3.11-katastrofina tunnetuista tapahtumista on nyt kulunut jo yli vuosikymmen. Alueen jälleenrakennus kytkeytyy silti tiiviisti kestävän kehityksen teemoihin, jotka ovat yhä ajankohtaisempia, kun erilaiset katastrofit ja kriisit lisääntyvät globaalisti. 3.11-katastrofi toimii myös taustana Japanin pyrkimyksille profiloitua kansainvälisesti resilienssin ja kestävän kehityksen edelläkävijäksi. Samalla se nostaa esille kehityksen ja kestävyyden dilemman maassa, jossa talouden ja urbaanin infrastruktuurin kehitysvisiot kohtaavat ikääntyvän ja vähenevän maaseudun väestön todellisuuden. 

Vastoinkäymisistä toipumisen lisäksi resilienssi ymmärretään yhä useammin yksilöiden ja kollektiivien jatkuvana ennakoivana mukautumiskykynä ja kapasiteettina kohdata vahvana tulevaisuuden haasteet. Ei siis ainoastaan kykynä nousta ylös kaaduttuaan, vaan myös pysyä pystyssä. Resilienssistä on muotoutunut keskeinen termi niin henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja työntekijöiden ominaisuuksien kuin katastrofien torjunnan ja erilaisten poliittisten ohjelmien tavoitteiden määrittelyssä. 

Näin myös Japanin valtion vuonna 2013 perustetussa kansallisen resilienssin ohjelmassa, jonka sytykkeenä 3.11 toimi. Valtava tuho toi esille, että pelkkä katastrofien torjunta ja reaktiivinen toiminta ei riitä vaan tarvitaan jatkuvaa, ennakoivaa ja joustavaa yhteiskunnan kokonaisvaltaista kriisinkestävyyttä. Kansallinen ohjelma tähtää ensisijaisesti ihmishenkien säästämiseen, katastrofien vaikutusten lieventämiseen ja nopean jälleenrakennuksen mahdollistamiseen, mutta pyrkii kokonaisuudessaan ”vahvan ja joustavan maan rakentamiseen”.

Muutoskestävyys kansallisen kasvun ja kansainvälisen roolin moottorina

Vaikka Japani on maailman kolmanneksi suurin talous, on sitä kalvanut 90-luvulla iskeneen laman jälkeen krooninen talouskasvun tahmeus. Poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti pitkään syrjäseutuna pidetyn Tohokun alueen jälleenrakentamiseen kulminoituivat siten niin Japanin uuden talouskasvun toiveet kuin kunnianhimoiset kehitysvisiot. Entinen pääministeri Naoto Kan loi pohjan näille odotuksille rinnastaessaan katastrofin jälkeisessä puheessaan entistä paremman Tohokun ja Japanin jälleenrakennuksen. Tohoku muuttuikin poliittisessa retoriikassa lähes yhdessä yössä syrjäisestä takapajulasta kansallisen uudelleensyntymän ja kukoistuksen lippulaivaksi, Uudeksi Tohokuksi.

3.11-jälkeinen koko maan kattava kansallinen resilienssiohjelma heijastelee vahvasti samaa tarvetta vastata kansallisen talouskasvun yskähtelyyn. Ohjelma keskittyy vahvasti infrastruktuuria vahvistaviin projekteihin, joiden toivotaan samalla tarjoavan lisäpontta teollisuudelle. Ohjelma olikin professori Andrew DeWitin mukaan osana pitkään vallassa olleen edesmenneen pääministeri Shinzo Aben talouden kasvuparadigmaa. Kansallisen resilienssiohjelman budjetti onkin merkittävä – budjettiehdotus vuodelle 2023 on noin 40 miljardia euroa – ja kaikki Japanin prefektuurien ja lähes kaikkien kaupunkien paikallishallinnot ovat liittyneet siihen omilla paikallisilla kehitysohjelmillaan.

Kansallisen resilienssiohjelman painottama katastrofinkestävän infrastruktuurin kehittäminen ei rajoitu paikallisiin luonnonmullistuksiin. Sen tavoitteena on vastata myös globaaleihin haasteisiin, kuten ilmastonmuutoksen mukanaan tuomiin lisääntyviin sään ääri-ilmiöihin, uusiin pandemioihin ja muihin kriiseihin. Vastaavasti kaikkien YK:n jäsenmaiden vuonna 2015 hyväksymän seitsemäntoista kestävän kehityksen tavoitteen pyrkimyksenä on muun muassa luoda kestävää infrastruktuuria, teollisuutta, kaupunkeja ja yhteisöjä. Japani onkin nähnyt globaalin kestävän kehityksen suuntaviivojen ja resilienssiohjelmansa välisen yhteyden. Se on tarjonnut maalle mahdollisuuden profiloitua kansainvälisessä yhteisössä edelläkävijänä ja eräänlaisena kokemusasiantuntijana katastrofinkestävyyden lisäksi laajemman kokonaisvaltaisen muutoskestävän yhteiskuntamallin visioimisessa. 

Tässä Japani on hyödyntänyt tekoälyn kehitykseen nojaavan Society 5.0 -mallinsa linkittämistä kestävän kehityksen tavoitteisiin ja edistänyt sitä muun muassa G20-maiden yhteistyössä. Tohokun jälleenrakennus nähtiin mahdollisuutena kehittää ja soveltaa myös älykaupunkimallia (engl. smart city). “Superälykkään” Society 5.0:n osana älykaupungit perustuvat teknologian ja digitalisoinnin keinoin resurssien tehokkuuden optimointiin sekä uusiutuvien energiamuotojen käyttöön. Sittemmin Japani on kehittyneen edelläkävijän roolissaan edistänyt tämän mallinsa mukaisia kehityshankkeita muun muassa Kaakkois-Aasiassa alueellisessa yhteistyössä erityisesti ASEAN-maihin.

Nämä muutoskestävyyden kehitystoimet ovat kirvoittaneet kahtia jakautuvia näkemyksiä, jotka kuvastavat osaltaan keskustelua siitä, millainen Japani pohjimmiltaan on: luova ja jatkuvasti kehittyvä innovaattori vai muutokseen kykenemätön ja kaavoihinsa kangistunut. Japanin on arvioitu olevan edelläkävijä holististiseksi ja poikkihallinnolliseksi  luonnehditussa kansallisen resilienssin ohjelmassaan, joka kattaa ennakoivan kestävyyden moninaisissa kriiseissä maanjäristyksistä pandemioihin. Toisaalta Japanin materiaalisia, infrastruktuuriin painottuvia ratkaisuja on kuvattu kuitenkin lähinnä helpoiksi konkreettisen toiminnan symboleiksi, jotka toteutetaan usein poliittisen kannatuksen lisäämiseksi paikallisesti.

Kehitystoimia on myös kritisoitu vanhojen keinojen toistona, jotka heijastelevat Japanin nopean sodanjälkeisen kasvun mahdollistanutta vahvaa politiikan, virkamieskunnan ja teollisuuden liittoa. Tuolloin varsinkin teollisuus hyötyi, kun poliitikot ohjasivat varoja valtaviin ja joskus varsin turhiin julkisiin rakennusprojekteihin erityisesti maaseudulla. Nämä projektit sementoivat Japanin Liberaalidemokraattisen puolueen (LDP) pitkään hallitseman poliittisen valtarakenteen, talouden nousujohteisuuden sekä kirjaimellisesti maiseman tulvavalleineen ja maanvyörymäesteineen. Samaan tapaan tsunamin raivaamalla Tohokun rannikolla kansallinen jälleenrakennussuunnitelma ja sen rahoitusrakenne pitkälti saneli paikallishallintojen toteuttamat massiiviset jälleenrakennusprojektit, jotka perustuivat pääsääntöisesti tsunamiriskiarvioihin nojaaviin ratkaisuihin kuten valtaviin aallonmurtajiin tai asutuksen sijoittamiseen korkeammalle maaperälle. Politiikan ja talouden tiiviistä yhteispelistä tulevaisuuden Japanin luomisessa kuvastaa myös Society 5.0, jonka esitteli alun perin vuonna 2016 Keidanren, vaikutusvaltainen Japanin teollisuusjärjestöjen liitto.   

Visioiden ja eletyn muutoksen yhteensovittamisen haasteet

Kansallisen resilienssiohjelman projektit, uudet älykaupungit ja Society 5.0 -ajattelu pyrkivät vastaamaan turvallisuuden, energiatehokkuuden ja kestävyyden tavoitteiden lisäksi ikääntyvän yhteiskunnan tarpeisiin. Ironista on kuitenkin se, että katalyyttinä toimineen 3.11-katastrofin tärkeät oppitunnit jäävät helposti vähäiselle huomiolle näissä kunnianhimoisissa poliittisesti ja taloudellisesti motivoituneissa infrastruktuurin kehittämishankkeissa. Jälleenrakennuksen haasteet ja paikallinen tyytymättömyys Tohokussa alleviivasivat, miten tärkeää on sovittaa kehitysvisiot sosiaalisen ja materiaalisen todellisuuden kokemuksiin ja toiveisiin.

Katastrofialueen uudet asuinalueet suunniteltiin ja toteutettiin monin paikoin kestävän kehityksen ideaaleja vaalivan kompaktikaupunkimallin mukaisesti. Asutusten ja palveluiden keskittämisen tavoitteena oli luoda taloudellisia ja energiatehokkaita kaupunkimaisen tiheästi asutettuja alueita, joilla palvelut olisivat saavutettavissa kävellen myös ikäihmisille. Nämä uudet asuinalueet oli kuitenkin perustettava tasoittamalla vuoria tai siirtämällä valtavia maamassoja, mikä sai projektien valmistumisen viivästymään. Tämä sai monet katastrofin vuoksi asunnottomiksi jääneet väsymään pitkittyneeseen odotukseen ahtaissa väliaikaismajoituksissa ja valitsemaan elämänsä uudelleenrakentamisen muualla. Tämä johti niin sanottuun jälleenrakennusparadoksiin: mitä massiivisemmin keinoin alueita pyrittiin rakentamaan entistä paremmiksi ja vahvemmiksi, sitä enemmän poismuutto kiihtyi heikentäen niitä entisestään.

Jälleenrakennusprojektien viivästyminen ja taloudelliset kysymykset olivat Tohokussa monelle yksi tärkeimmistä syistä muuttaa pois tsunamialueilta, mutta myös yhteisön ja turvallisuuden kokemuksen monet ulottuvuudet vaikuttivat vahvasti paikallisten päätöksiin ja yhteisön toipumiseen. Tavoiteltu materiaalinen turvallisuus loi monelle uhkia tai epävarmuuksia, jotka korostavat turvallisuuden sosiaalisia ulottuvuuksia. 

Esimerkiksi Tohokun rannikkoa lähes 400 kilometrin matkalta reunustava ja paikoin jopa 15,5 metriin yltävä aallonmurtajan, ”Japanin suuren merimuurin”, toivotaan antavan tarvittavia lisäminuutteja evakuoitumiseen. Toisaalta sen rakentaminen aiheutti myös haittaa paikallisten elinkeinoille ja ekosysteemille, muutti maisemaa ja katkaisi paikallisen yhteisön identiteetille tärkeän yhteyden mereen. Toisaalla taas totutun elinympäristön menetys ja maaseudun väljyyden muuttuminen uusien kaupunkimaisten jälleenrakennusalueiden tiiviiksi asumiseksi nosti esiin pelkoja niin yksityisyyden menettämisestä kuin sosiaalisten suhteiden solmimisen vaikeudesta. Monien mielessä kummittelivat myös Koben vuoden 1995 maanjäristyksen jälkeen paikallisten sosiaalisia kontakteja huomioimattomien jälleenrakennusratkaisujen tuloksena lisääntynyt vanhusten syrjäytyminen ja siitä johtuneet yksinäiset kuolemat. 

Nämä tulevaisuuden yhteisön luomisen huolet ja ristiriidat uudessa ympäristössä näyttäytyivät monelle suurempana uhkana kuin tsunami, jonka riskin perusteella jälleenrakennusratkaisut oli pääasiassa suunniteltu, mutta jollaisen sanotaan tapahtuvan vain kerran tuhannessa vuodessa.

Vallan ja vastuun värittämät kestävyysvisiot

Uusien, kaupunkimaisten alueiden toivottiin myös lisäävän elinvoimaisuutta ja houkuttelevan uusia asukkaita kutistuville paikkakunnille. Pohjimmiltaan monet kehitysorientoituneiden ja vetovoimaisuutta korostavien jälleenrakennusprojektien keskellä elävät paikalliset Tohokussa kokivat silti, ettei jälleenrakennuksen visioima tulevaisuus ollut heidän tulevaisuuttansa. Tästä huolimatta useat jälleenrakennussuunnitelmat korostivat odotuksia paikallisten aktiivisesta osallistumisesta kotipaikkakuntansa elävöittämiseen omistautuneisuutta ja kiintymystä osoittaen, vaikka monet kokivat todellisten vaikutuskeinojen olevan rajallisia. 

Resilienssiä onkin kritisoitu tyhjäksi utopistiseksi iskulauseeksi ja ylhäältä määritellyksi lähestymistavaksi, joka sysää vastuun katastrofista toipumisesta ja muutoksesta yksilön tai paikallisen yhteisön kapasiteetin varaan. Myös kestävään kehitykseen liitettyjen ideaalien, kuten kompakti- ja älykaupunkien, toimivuuteen suhtaudutaan varauksella, sillä tyhjästä rakennetut kaupungit eivät houkuttele asukkaita tai yrityksiä. Lisäksi erityisesti älyteknologiakeskeisyys korostaa datanhallinnan oikeuksia, mikä luo pelkoja tarkkailusta ja vallan väärinkäytöstä. Teknologiaa painottava tulevaisuuden visiointi on myös vahvassa kontrastissa Japanin hitaasti kehittyvään digitalisoitumiseen, joka osaltaan jarruttaa talouden kehitystä. 

Katastrofien lisäksi Japani näyttäytyy usein esimerkkinä myös nopeasti vanhenevan väestörakenteen luomien paineiden saralla. Maan muutoskestävyyden parantamisen keinoista haetaan ratkaisuja ja verrokkeja myös vähäisten luonnonkatastrofien Suomessa. Älykaupunkisuunnittelu ja erilaisten teknologisten ratkaisuiden kehittäminen ovat kritiikistään huolimatta keskeisiä Japanin tähdätessä kohti “älykästä kutistumista” väestön vähetessä ja maaseudun autioituessa kiihtyvään tahtiin. Futuristisen muutoksen sovittaminen vanhenevan ja vähenevän väestön arkeen voi olla haastavaa ja jättää huomiotta tärkeinä pidettyjä ihmis- ja paikkasuhteita. Toisaalta ruohonjuuritason teknologiset ratkaisut voivat myös yllättäen palvella tehokkuuden tai talouskasvun sijaan sosiaalista aktivointia ja hyvinvointia. Tämä voi hyödyttää sosiaalisen infrastruktuurin tai pääoman kehittämistä, mitä pidetään usein olennaisena osana muutoskestävyyttä.

3.11-katastrofin tuhoisien vaikutusten ja paikoin kritisoidun jälleenrakennuksen valjastaminen kriisinkestävyyden esimerkeiksi tarjosi siis Japanille keinon vahvistaa mielikuvaa itsestään erityisenä katastrofien valtakuntana, joka voi toimia johtotähtenä muillekin. Asemoituminen johtavaksi edelläkävijäksi mahdollistaa myös ratkaisumallien markkinoimisen isovelimäisen opastavasti muun muassa ASEAN-maihin, mikä hyödyntää teknologian ja kaupan kehitystä. Nähtäväksi jää, miten Japani pyrkii muokkaamaan resilienssiesikuvan rooliaan suhteessa kiristyvään kansainväliseen poliittiseen ilmapiiriin ja energiatalouden kestävyysmurroksen tavoitteluun. 

Japanilla on kuitenkin itsellään tarve reagoida maan sisäisesti väestökriisin, tahmean talouden kasvun ja lisääntyviin kestävän kehityksen odotusten luomiin paineisiin. Tämä kaikki asettaa Japanin holistista kriisinkestävyyttä suunnittelevat ja toteuttavat haastavaan tilanteeseen. Miten yhdistää futuristiset visiot, talousorientoitunut politiikka, käytännön toimeenpano ja paikallisesti eletty muutos kestävästi ja kansainvälisesti houkuttelevalla tavalla? 

Nämä haasteet eivät suinkaan ole ainutlaatuisesti Japanin. Ne koskettavat myös muita yhteiskuntia, jotka pyrkivät sovittamaan kestävän kehityksen tavoitteita todellisuuteensa. Tässä prosessissa olennaista on moninaisten jatkuvuuden, turvallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusten tunnistaminen ja tunnustaminen. Jos siis haluaa vahvistaa kykyään pysyä pystyssä, kannattaa tuntea myös maasto, jolla seisoo.

Kirjoittaja: Pilvi Posio

Editointi: Eero Tuorila, Julia Lintunen

Kielenhuolto: Hanna Lehto