Kiinan kansan vapautusarmeija on kehittynyt 2000-luvun aikana kolmannen maailman jalkaväkiarmeijasta maailman toiseksi suurimmaksi moderniksi sotavoimaksi. Taustalla on ollut Kiinan kotimaisen puolustusteollisuuden kehitys, johon Kiina on panostanut sekä poliittisesti että taloudellisesti. Ulkomailta saatu teknologia on ollut avainasemassa puolustusteollisuuden uudistamisessa, eikä Kiina ole vieläkään suoranaisesti edelläkävijä uusien asejärjestelmien kehittämisessä. Kiina haastaa Yhdysvaltojen hegemoniaa Tyynellämerellä, mutta tasavertaiseen sotilaalliseen suorituskykyyn on vielä pitkä matka.

Kiinan kotimainen puolustusteollisuus on kehittynyt kuluneiden 25 vuoden aikana hämmästyttävää vauhtia. Aiemmin tehoton ja teknologisesti takapajuinen teollisuudenala tuottaa nyt laadukkaita ja edistyneitä asejärjestelmiä, jotka eivät kalpene länsimaisille vastineilleen.

Kiinan laivaston uusi, kesäkuussa 2022 esitelty ja kokonaan kiinalaisvalmisteinen Fujian-lentotukialus kuvaa hyvin Kiinan puolustusteollisuuden yleistä kehityssuuntaa. Kiinan ensimmäinen lentotukialus Liaoning rakennettiin 1990-luvun lopussa Ukrainasta ostetulle neuvostoaikaiselle rungolle ja otettiin käyttöön vuonna 2012. Vuonna 2019 käyttöön otettu Shandong puolestaan oli sen paranneltu, Kiinassa kokonaan valmistettu mutta edelleen varsin neuvostotyylinen sisarlaiva. 

Uusi Fujian sen sijaan on edeltäjiään suurempi ja teknologisesti edistyneempi. Se on sekä tyyliltään että ominaisuuksiltaan selvästi lähempänä yhdysvaltalaisia kuin neuvostoaikaisia vastineitaan. Aluksessa on esimerkiksi sähkömagneettiset katapultit perinteisten höyrykäyttöisten sijaan, mikä helpottaa ja tehostaa lentokoneiden nousua ilmaan. Vastaavaa teknologiaa on toistaiseksi käytetty vain Yhdysvaltojen Gerald R. Ford -luokan lentotukialuksissa. Arvioiden mukaan Fujiankaan ei tule yltämään aivan Yhdysvaltain edistyneimpien lentotukialusten tasolle muun muassa siksi, ettei alus ole ydinkäyttöinen toisin kuin Yhdysvaltain suurimmat lentotukialukset. Tästä huolimatta Fujian on hyvä osoitus siitä, millaisella vauhdilla erityisesti Kiinan laivasto on kehittynyt ja mihin Kiinan kotimainen puolustusteollisuus pystyy.

Uudet uhkat siivittivät puolustusteollisuuden uudistuksia

Kiinan puolustusteollisuuden kehitys on seurannut maan sotilasstrategiassa ja uhkakuvissa tapahtuvia muutoksia. Kiinan tapauksessa modernin sodankäynnin vaatimuksiin herättiin Persianlahden sodassa vuonna 1991, kun Yhdysvallat liittolaisineen osoittivat sotilaallisen ylivoimansa päihittämällä Irakin vain 42 päivässä. Tuolloin Kiinan oma puolustusteollisuus perustui vuosikymmeniä vanhaan neuvostoteknologiaan, eikä Kiinan jalkaväkipainotteisesta kansainarmeijasta olisi ollut vastusta teknologisesti edistyneelle lännelle.

1990- ja 2000-lukujen kuluessa Yhdysvalloista tuli Kiinan vauhdittava uhka, johon peilaten Kiina alkoi kehittää omaa sotilaallista suorituskykyään. Tähän vaikuttivat kolmas Taiwaninsalmen kriisi vuonna 1996, kun Kiinan laivasto joutui perääntymään Yhdysvaltain laivaston tieltä, Kiinan Belgradin-lähetystön pommittaminen Kosovon-sodassa vuonna 1999 ja kiinalaisten hävittäjien ja amerikkalaisen tiedustelukoneen yhteentörmäys Hainanissa vuonna 2001.

Kiinan tavoitteena on tehdä asevoimistaan 'modernisoitu, maailmanluokan sotilasmahti' vuoteen 2049 mennessä, jolloin kansantasavalta juhlii satavuotispäiviään. Klikkaa twiitataksesi!

Näiden tapahtumien myötä Kiina alkoi varautua lyhyeen ja alueellisesti rajattuun sotaan teknologisesti edistyneempää vihollista – siis Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia – vastaan. Vuonna 1993 Kiinan sotilasstrategiassa suorituskykyjen painopiste siirtyi maavoimista meri-, ilma- ja ohjusjoukkojen kehittämiseen. Sotilasstrategia on 2000-luvulla laajentunut kattamaan myös sodankäynnin uudet muodot, kuten avaruus-, kyber- ja hybridisodankäynnin.

Kiina on pyrkinyt kehittämään sotilaallista suorituskykyään nimenomaan kotimaisen puolustusteollisuutensa avulla. Omavarainen puolustus on ollut Kiinalle tärkeä pyrkimys aiemminkin, mutta vielä 1990-luvulla puolustusteollisuuden valtionyhtiöt olivat tehottomia ylikapasiteetin, liikatyövoiman ja puuttuvien markkinamekanismien vuoksi. Kuten edellä todettiin, olivat asejärjestelmät selvästi vanhentuneita läntisiin ja venäläisiin vastineisiinsa nähden, eikä myöskään hierarkkinen ja keskusjohtoinen hallintomalli kannustanut innovatiivisuuteen tai riskinottoon. Puolustusteollisuuden kehittäminen vaati ensin koko teollisuudenalan uudistamista. 

Merkittävimmät reformit valtio-omisteisiin puolustusteollisuuden yrityksiin tehtiin vuoden 1997 jälkeen, kun yrityksiä uudelleenjärjesteltiin, markkinoiden kilpailullisuutta lisättiin ja yhtiöille annettiin enemmän autonomiaa. Puolustusteollisuuden kehittäminen on säilynyt tärkeänä poliittisena prioriteettina myös myöhemmin. Esimerkiksi vuonna 2019 Kiina yhdisti kaksi laivanrakennusalan valtionyhtiötä edistääkseen alan kilpailukykyä ja kehitystoimintaa. Kiinan tavoitteena on tehdä asevoimistaan ”modernisoitu, maailmanluokan sotilasmahti” vuoteen 2049 mennessä, jolloin kansantasavalta juhlii satavuotispäiviään.

Puolustusteollisuuden priorisointi on näkynyt myös taloudellisina panostuksina: Kiina on kasvattanut puolustusmenojaan koko 2000-luvun ajan, vuosina 2012–2021 noin seitsemän prosentin vuosivauhtia. Kiinan puolustusmenot ovat nyt maailman toisiksi suurimmat. Tukholman kansainvälisen rauhaninstituutti SIPRIn arvion mukaan puolustusmenot olivat 2010-luvulla 1,7 prosenttia BKT:sta, mikä on hieman enemmän kuin EU-maissa keskimäärin. Todelliset menot lienevät virallisia lukuja suuremmat, sillä ne eivät sisällä kaikkia puolustukseen käytettyjä varoja. Yhdysvaltain puolustusministeriö arvioi, että Kiinalla on varaa kasvattaa puolustusmenojaan vielä 5–10 vuoden ajan, minkä jälkeen Kiinan hidastuva talouskasvu vaikeuttaisi menojen kasvattamista. Puolustusteollisuuden liikevaihdolla mitattuna seitsemän Kiinan suurista valtionyhtiöistä yltää maailman sadan suurimman alan yrityksen joukkoon. On kuitenkin epäselvää, kuinka suuri osa niiden liikevaihdosta todellisuudessa tulee sotilaspuolelta, sillä kiinalaisille puolustusalan yrityksille on tyypillistä, että ne toimivat sekä sotilas- että siviilisektorilla.

Kiinan puolustusteollisuus on yhä omavaraisempi

Kiinan puolustusteollisuuden nopea kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman ulkomaista teknologiaa. Pitkään Kiinan pääasiallisena ulkomaisen teknologian lähteenä oli Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä, jolta Kiina on hankkinut esimerkiksi ilmatorjuntaohjuksia sekä ilma- ja merialuksia. Käytännössä kiinalaisen tuotannon modernisaatio on tapahtunut samaan tapaan kuin lentotukialusten kohdalla: Kiina on ensin hankkinut venäläisvalmisteisia asejärjestelmiä, sitten valmistanut niitä lisensseillä tai takaisinmallintamisen avulla, integroinut niihin länsimailta kopioitua tai Kiinassa kehitettyä teknologiaa ja lopulta siirtynyt kokonaan kotimaiseen tuotantoon.

Yhdysvaltain puolustusministeriö arvioi, että nykyisin Kiinan itse kehittämät ohjusjärjestelmät ovat maailman kärkitasoa ja että Kiina pystyy rakentamaan ja aseistamaan sotalaivansa lähes omavaraisesti. Nykyisin Kiina pystyy tuottamaan lähes koko suorituskykynsä kotimaisin voimin, ja SIPRIn tilastojen mukaan 2010-luvulla Kiinan puolustustarvikkeiden tuonti Venäjältä on vähentynyt selvästi. Toistaiseksi kuitenkin esimerkiksi lentokoneiden turbiinit ovat olleet Kiinalle hankalia valmistaa, sillä moottorien on toimittava hyvin korkeissa lämpötiloissa ja ilmanpaineessa, minkä vuoksi niitä on hankittu Venäjältä vielä viime vuosinakin.

Keskinäisriippuvuudet tulevat siis jossain määrin säilymään myös puolustusteollisuudessa. Klikkaa twiitataksesi!

EU:lla ja Yhdysvalloilla on ollut asevientikielto Kiinaan jo vuodesta 1989 alkaen, minkä vuoksi lännen kanssa ei ole juuri käyty puolustustarvikekauppaa. Lännestä ja erityisesti Yhdysvalloista saatava teknologia on kuitenkin ollut Kiinalle tärkeää, ja sen hankkimiseen Kiina on hyödyntänyt niin kopiointia, teknologian pakkosiirtoja Kiinassa toimivilta yrityksiltä kuin teollisuusvakoiluakin. Toistaiseksi Kiina on ollut pikemminkin “nopea seuraaja” kuin edelläkävijä, sillä se on pääasiassa hyödyntänyt jo aiemmin muualla kehitettyä teknologiaa.

Kiinan etuna on kuitenkin sen vahva kaupallinen teknologiasektori, jonka kehittämää tekoäly-, kvanttilaskenta- ja sensoriteknologiaa ja muita tulevaisuuden teknologioita voidaan mahdollisesti käyttää myös sotilastarkoituksiin. Viime vuosina sekä Yhdysvallat että Kiina ovat pyrkineet enenevissä määrin teknologiaympäristöjensä eriyttämiseen – Yhdysvallat haluaa estää avainteknologioiden pääsyn Kiinaan, ja Kiina puolestaan pyrkii vähentämään riippuvuuttaan ulkomaista. Uudet teknologiat ovat tärkeitä kummankin maan sotilasstrategioissa, joten oletettavaa on, että teknologiakilpailu tulee vain kiihtymään. 

Kiinan lisäksi myös Yhdysvallat ja Eurooppa ovat alkaneet tarkastella taloudellisia riippuvuuksiaan aiempaa kriittisemmällä otteella. Kaikkien riippuvuuksien katkaiseminen ei kuitenkaan ole helppoa tai nopeaa. Kiina on edelleen erityisen riippuvainen ulkomaisista mikrosiruista, jotka ovat keskeisiä uusien sotilasteknologioiden kehittämisessä. Edistyneiden sirujen tuotanto on keskittynyt nyt vain muutamalle toimijalle Etelä-Koreassa ja Taiwanissa, ja niiden valmistaminen vaatii hyvin erikoistunutta osaamista ja tuotantoteknologiaa. Yhdysvalloissa ja Euroopassa puolustusteollisuudet ovat puolestaan heränneet riippuvuuksiinsa Kiinan harvinaisista maametalleista, joita käytetään muun muassa aseohjausjärjestelmien magneeteissa. Sekä mikrosirujen että maametallien tuotannon aloittaminen muualla on kallista, hidasta ja vaikeaa. Keskinäisriippuvuudet tulevat siis jossain määrin säilymään myös puolustusteollisuudessa, vaikka maailmanpoliittiset tuulet muutoin puhaltavat entistä enemmän suurvaltakilpailun ja irtikytkennän suuntaan.

Kiina pyrkii globaaliksi sotilaalliseksi suurvallaksi

Kiinan asevoimien ja puolustusteollisuuden modernisaatio on nostanut Kiinan varteenotettavaksi haastajaksi Yhdysvalloille. Kiina on kehittänyt merellistä suorituskykyään ensin rannikkopuolustuksesta lähivesille ja pyrkii seuraavaksi haastamaan Yhdysvaltojen hegemoniaa valtamerillä. Kiinan laivastolla on nyt maailman eniten pinta-aluksia, ja alusten laatu ja niiden tulivoima on parantunut huomattavasti. Kiinan ilmavoimilla on toiseksi eniten taistelukykyisiä lentokoneita ja maavoimilla toiseksi eniten panssarivaunuja. Sotilaiden lukumäärällä mitattuna Kiinalla on maailman suurin armeija (yli kaksi miljoonaa sotilasta), ja vaikka sotilaiden lukumäärää on supistettu 1990-luvulta alkaen, ovat joukot huomattavasti koulutetumpia kuin vanhassa kansanarmeijassa. Näillä mittareilla Kiinan kansan vapautusarmeijaa voidaan pitää maailman toiseksi suurimpana asevoimana Yhdysvaltojen jälkeen. Yleisesti ottaen Kiinan sotilaallinen suorituskyky on kehittynyt huimasti, ja se on myös kasvattanut ydinase- ja ohjusarsenaaliaan luodakseen pelotetta Yhdysvaltoja vastaan. 

Kiinan asevoimien ja puolustusteollisuuden modernisaatio on nostanut Kiinan varteenotettavaksi haastajaksi Yhdysvalloille. Klikkaa twiitataksesi!

Sotilaallista suorituskykyään lisäämällä Kiina pyrkii estämään Yhdysvaltojen pääsyn Taiwanin tueksi ja turvaamaan globaalit intressinsä luomalla etupiiriä Etelä-Kiinan merelle. Ainakaan vielä Kiinan sotilaallinen suorituskyky ei luultavasti riittäisi Taiwanin valtaamiseen – eikä se liene Kiinan tavoitteenakaan lähivuosina. Kiina ylipäänsä välttelee avointa konfliktia ja pyrkii sen sijaan estämään Yhdysvaltain laivaston läsnäolon lähialueillaan erilaisilla hybridioperaatioilla, kuten ajamalla pieniä siviilialuksia vaarallisen läheltä Yhdysvaltojen sotalaivoja. Tällaisiin harmaan alueen operaatioihin on korkea kynnys vastata sotilaallisella voimankäytöllä. Kiina pyrkii operaatioiden avulla heikentämään Yhdysvaltojen arvovaltaa ja liittolaissuhteita muiden Aasian maiden kanssa. Kiinan sotilaallinen nousu onkin pakottanut Yhdysvallat lisäämään sotilaallista läsnäoloaan ja vahvistamaan liittolaisuuksiaan Tyynellämerellä. 

Yhdysvaltalainen ajatushautomo CSIS huomauttaa, että samalla kun Yhdysvallat lisää sotilaallista läsnäoloaan, tulisi maan kiinnittää entistä enemmän huomiota myös Kiinan hybridioperaatioihin ja ei-sotilaallisiin keinoihin, joilla se voi edistää omia strategisia päämääriään lähialueillaan. Vaikka Kiinan sotilaallinen voima ei ylläkään Yhdysvaltojen tasolle, on Kiina jo kiistatta taloudellinen supervalta, joka voisi tarvittaessa käyttää taloudellisia painostuskeinoja nakertaakseen muiden maiden liittolaissuhteita Yhdysvaltoihin. Autoritaarisen Kiinan etuna Yhdysvaltoihin nähden on se, että kommunistinen puolue pystyy tarvittaessa valjastamaan niin talouden, politiikan kuin sotilaallisen toiminnankin tukemaan omia päämääriään. 

Kiinan kansan vapautusarmeijalla ei ole tuoretta sotakokemusta, ja se on varsin kokematon myös kansainvälisissä operaatioissa. Siksi Kiinassa on opittu pääasiassa muiden käymistä sodista, ja Venäjän ja Ukrainan välistä sotaa ja sen seurauksia seurataan siellä varmasti tarkalla silmällä. Kiina tuskin haluaa kokea samanlaista nöyryytystä kuin Venäjä, jos se joutuisi vastaavanlaiseen tilanteeseen esimerkiksi Taiwaninsalmella, mikä voimistanee Kiinan tahtoa oman puolustusteollisuutensa ja sotilaallisen suorituskykynsä kehittämiseen. 

Kirjoittaja: Julia Lintunen

Editoijat: Katri Kauhanen, Eero Tuorila

Kielenhuolto: Elena Rintamäki