Euroopan unionin demokratiavaje on todellinen mutta liioiteltu ilmiö. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on ehdottanut demokratialoikkaa. Uudistuksia tarvittaisiin, mutta erimieliset jäsenmaat tuskin kykenisivät sopimaan esimerkiksi Euroopan parlamentin valtaa kasvattavasta perussopimusuudistuksesta.

Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker vertaa Euroopan unionia valtamerilaivaan, jonka purjeissa puhaltavat vihdoin myötätuulet. Juncker piti syyskuun puolivälissä kolmannen unionin tilaa koskevan puheensa. Se sivusi maanosan rohkaisevia talousnäkymiä, komission kasvavaa itsevarmuutta brexit-neuvotteluissa, euroskeptisten puolueiden vaalitappioita sekä Eurooppaan saapuvien pakolaisten määrän vähentymistä. Viime vuonna Juncker sanoi Euroopan olevan eksistentiaalisessa kriisissä. Nyt hän kertoi unionin olevan valmis jatkamaan eteenpäin myrskyn jälkeen: ”Irrotetaan siis keulaköydet. Purjehditaan ulos satamasta. Ja annetaan tuulten puhaltaa purjeisiimme.”

Juncker nosti Strasbourgissa esiin useita kysymyksiä Euroopan unionin tulevaisuudesta. Niistä tärkeimpiä oli monien eurooppalaisten vaatimus demokraattisemmasta unionista. Junckerin ehdottama demokratialoikka on perusteltu, sillä demokratia toteutuu Euroopan unionissa rajatusti. Tätä ongelmaa on kutsuttu demokratiavajeeksi. Vaje voidaan käsittää monella tapaa,  mutta usein sillä viitataan unionin sisäisiin valtasuhteisiin, joissa suorilla vaaleilla valittu Euroopan parlamentti on vain yksi osa monimutkaista hallintojärjestelmää. Euroopan unionilla on uudistuspaineita, sillä eurooppalaisten luottamus siihen on koetuksella usean perättäisen kriisivuoden jälkeen.

Populistipuolueet ovat johtaneet euroskeptistä vastarintaa nimittäen Euroopan unionia byrokratiakoneeksi, jossa vaaleilla valitsemattomat virkamiehet tekevät poliittisia päätöksiä ilman demokraattista vastuuta kansalaisille.  UKIP–puolueen entinen puheenjohtaja Nigel Farage varoitti Junckerin puheen jälkeen, että jos suunnitelmat EU:n keskittämisestä etenevät brexitistä huolimatta, todellinen populismiaalto Euroopassa on vasta edessä. Euroskeptisen ja erityisesti yhteisvaluuttaa vastustavan AfD-puolueen nousu kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi Saksan liittopäivävaaleissa viestii siitä, että oikeistopopulismin aika Euroopassa ei ole ohi.

Euroopan unionin demokratiavaje on todellinen mutta liioiteltu

Euroskeptikkojen kritiikki demokratiavajeesta kohdistuu ennen kaikkea Euroopan komissioon, jonka vaaleilla valitsemattomilla komissaareilla on paljon valtaa. Euroopan parlamentin valta lainsäädäntöasioissa rajoittuu komission ehdottamien lakien hyväksymiseen, hylkäämiseen tai muutosehdotusten esittämiseen. Tämän vallan parlamentti jakaa Euroopan unionin neuvoston eli kunkin jäsenmaan ministereistä koostuvan ministerineuvoston kanssa. Euroopan parlamentin rajalliset valtaoikeudet lainsäädäntöasioissa ovat ongelma demokratian näkökulmasta.

Euroopan parlamentilla on kuitenkin muita merkittäviä valtaoikeuksia, jotka tekevät siitä tärkeän vahtikoiran. Samoin kuin Yhdysvalloissa, jossa senaatti äänestää presidentin nimittämien ministeriehdokkaiden hyväksymisestä, myös Euroopan parlamentti äänestää jäsenmaiden asettamista ehdokkaista Euroopan komissioon. Euroopan parlamentilla on myös oikeus erottaa komissio kahden kolmasosan määräenemmistöllä. Parlamentti ei ole käyttänyt tätä valtaoikeutta, mutta Jacques Santerin johtama komissio erosi vuonna 1999 korruptiosyytösten vuoksi ennen kuin parlamentti ehti äänestää sen erottamisesta.

Euroopan komission ylimmän johdon kohdalla viime vuosina on siirrytty kohti demokraattisempaa valintaa. Viime europarlamenttivaaleissa europuolueet sopivat ensimmäistä kertaa niin sanottujen kärkiehdokkaiden (Spitzenkandidaten) nimeämisestä. Jokaisen europuolueen kärkiehdokas kilpaili Euroopan komission puheenjohtajuudesta. Kärkiehdokasperiaate muistuttaa Suomen mallia, jossa oletuksena on, että presidentti nimittää eduskuntavaalien suurimman puolueen puheenjohtajan hallitustunnustelijaksi. Koska Euroopan kansanpuolue nousi viime vaaleissa EU-parlamentin suurimmaksi ryhmäksi, sen kärkiehdokkaasta Junckerista tuli komission puheenjohtaja.

Kärkiehdokasperiaatteen etuna on, että eurooppalaisilla on puoluevalinnan kautta mahdollisuus vaikuttaa myös komission johtajan valintaan. Sen ongelmaksi nousi kuitenkin yksi Euroopan unionin tärkeimmistä haasteista, kansalaisten puutteellinen EU-tietämys. Harva äänestäjä oli tutustunut kärkiehdokkaisiin, ja vielä harvempi teki äänestyspäätöksen niiden perusteella. Ihmisten epätietoisuus Euroopan unionin päätöksenteosta onkin auttanut populistipuolueita luomaan mielikuvaa todellista epädemokraattisemmasta EU:sta. Kansalaisten luottamus EU:n demokratiaan korreloi vahvasti koulutustason kanssa.

Junckerin keinot Euroopan unionin demokratiavajeen täyttämiseksi

Jean-Claude Juncker nosti linjapuheessaan esiin keinoja Euroopan unionin demokratiavajeen korjaamiseksi. Hän esitti, että kansalliset puolueet aloittaisivat kampanjoinnin vuoden 2019 europarlamenttivaaleihin aikaisemmin antaen eurooppalaisille aikaa omaksua tietoa ehdokkaista, europuolueista sekä Euroopan unionista. Ehdotus on perusteltu, sillä esimerkiksi vuonna 2014 Vihreä liitto käynnisti kampanjan virallisesti 19 päivää ennen vaaleja. Vertailukohdaksi voidaan ottaa Pekka Haaviston presidenttikampanja, joka alkoi tänä syksynä 130 päivää ennen presidentinvaaleja.

Viime vaaleissa Euroopan äänestysprosentti oli 42.4, mikä latistaa Euroopan parlamentin uskottavuutta demokraattisena instituutiona. Suomessa äänestysaktiivisuus putosi neljännen perättäisen kerran ja oli 39.1 prosenttia. Kansalaisten aktivointi ja äänestysprosentin kasvattaminen lisäisivät Euroopan parlamentin päätöksenteon legitimiteettiä. Lääkkeeksi äänestysprosentin nostamiseen on esimerkiksi ehdotettu äänestysiän alentamista. Äänioikeuden antaminen 16-vuotiaille voisi sähköistää vaaleja ja aktivoida nuoria puhumaan EU:sta.

Lyhyet vaalikampanjat, haluttomuus haastaa kansalaiset puhumaan Euroopan unionista sekä tulkinta eurovaaleista valtioiden sisäpolitiikan jatkumona ovat tekijöitä europarlamenttivaalien matalan äänestysprosentin taustalla. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä selittämään äänestysinnon puutetta. Siihen vaikuttaa myös eurooppalaisten näkemys siitä, että äänestäminen ei ole tarpeeksi palkitsevaa. Toisin sanoen Euroopan parlamenttia ei pidetä riittävän tärkeänä instituutiona, jotta äänestäminen kannattaisi.

Koska äänestysaktiivisuus ei muuta sitä tosiasiaa, että europarlamentaarikkojen valta on rajallinen suhteessa Euroopan komissioon ja jäsenmaihin, demokratiavajeen korjaaminen vaatisi lisää mahdollisuuksia osallistua eurooppalaisten johtajien valitsemiseen. Junckerin neuvot sen osalta olivat ohkaisia. Hän mainitsi Euroopan komission jäsenten uudet toimintasäännöt, jotka sallisivat komissaarien osallistumisen europarlamenttivaaleihin. Lisäksi Juncker toivoi, että vuoden 2014 vaaleissa omaksuttua kärkiehdokas-mallia jatkettaisiin myös tulevissa vaaleissa.

Junckerin konkreettisin ehdotus sivusi Eurooppa-neuvoston sekä Euroopan komission puheenjohtajien virkojen yhdistämistä. Eurooppa-neuvosto koostuu unionin jäsenmaiden valtiojohtajista, jotka kokoontuvat useita kertoja vuodessa päättämään poliittisesta ohjelmasta eli Euroopan unionin suurista linjoista. Eurooppa-neuvostolla on sen itsensä valitsema puheenjohtaja, josta suomalainen media on harhaanjohtavasti käyttänyt nimeä EU:n presidentti.

Junckerin ehdotus loisi keskitetyn superviran, jonka haltijalla olisi yksi jalka Euroopan komissiossa ja toinen ylimmässä poliittisessa päätöksenteossa, Eurooppa-neuvostossa. Jos tämän superviran haltija valittaisiin kärkiehdokas-mallilla tai jopa suorilla vaaleilla, jotka tulevaisuudessa suoritettaisiin Euroopan maiden rajat ylittävillä ehdokaslistoilla, voisi muutos tuoda uuden tuulahduksen demokratiaa Euroopan unioniin.

Jäsenmaiden rajat ylittävät ehdokaslistat voivat toteutua jo seuraavissa eurovaaleissa, sillä Iso-Britannia jättää jälkeensä 73 paikkaa Euroopan parlamentissa. Osa paikoista saatetaan jakaa jäsenmaiden kesken, mutta monet EU-integraation kannattajat katsovat, että yleiseurooppalainen ehdokaslista toisi uutta energiaa vaaleihin.

Se, että vaikkapa suomalaiset voisivat äänestää maltalaisia ehdokkaita ja toisinpäin, olisi teoriassa askel kohti eurooppalaista demosta. Samalla on kuitenkin hyvä pohtia, kuinka paljon kiinnostusta yleiseurooppalainen ehdokaslista saisi osakseen EU-innostuksen ollessa yhä pohjaluvuissa.

Jäsenvaltiot Euroopan unionin demokratiakehityksen tiellä

Euroopan integraation vaikutusvaltaisimman vastustajan Iso-Britannian päätös jättää unioni herättää toiveita syvenevästä eurooppalaisesta yhteistyöstä. Vaikka brexit jättää mahdollisesti jälkeensä aiempaa integraatiokykyisemmän unionin, sen jäsenet eivät ole yksimielisiä EU:n tulevaisuudesta.  Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron kannattavat syvempää yhteistyötä Euroopan unionissa ja euroalueella. Vanhoista jäsenmaista esimerkiksi Hollanti ja Tanska sekä uusista jäsenmaista Unkari ja Puola suhtautuivat varauksella Junckerin ehdotuksiin.

Emmanuel Macron piti syyskuun lopussa sataminuuttisen linjapuheen Euroopan tulevaisuudesta. Tuore presidentti maalasi kunnianhimoisen vision, johon mahtui ajatuksia yhteisestä puolustuksesta, pakolaispolitiikasta ja talouspolitiikasta. Demokratian osalta Macron kertoi kannattavansa yleiseurooppalaista ehdokaslistaa sekä kaikissa Euroopan maissa järjestettäviä demokratiakokouksia, jossa kansalaiset pääsisivät osallistumaan julkiseen keskusteluun unionin tulevaisuudesta. Macronin huolena ovat Saksan hallitusneuvottelut, joiden lopputulos voi heikentää Angela Merkelin kykyä ajaa läpi yhteistyötä syventäviä uudistuksia

Euroopan integraation tiivistyminen ei kuitenkaan yksin takaa ylikansallista demokratiaa, mikä tarkoittaisi vallan siirtämisestä Euroopan parlamentille. Vallansiirtoon epäilevästi suhtautuvat mutta integraatiota kannattavat jäsenmaat voivat jatkaa yhteistyötä hallitusten välisen päätöksenteon kautta. Tämän niin kutsutun new intergovernmentalism -teesin mukaan Euroopan unionin jäsenmaiden välinen päätöksenteko Eurooppa-neuvostossa ja Euroopan unionin neuvostossa on noussut integraation kantavaksi voimaksi. Toisin sanoen jäsenvaltiot kannattavat syvenevää yhteistyötä, mutta haluavat itse päättää pelisäännöistä EU-parlamentin ja komission sijaan.

Euroopan parlamentin valtaa voi kasvattaa vain unionin perussopimusta muuttamalla. Vaikka Juncker sanoi Euroopan olevan valmis uudistuksiin, hän suhtautui epäillen sopimusmuutoksiin, jotka ovat historiallisesti olleet vaikea pala jäsenmaille. Optimismistaan huolimatta Juncker tiedostaa, että poliittinen tilanne Euroopassa ei kestä pitkäkestoista taistelua uudesta perussopimuksesta, joka tulisi hyväksyä kaikissa jäsenmaissa. Vuonna 2007 allekirjoitetun Lissabonin sopimuksen kaltainen poliittinen kädenvääntö olisi palvelus euroskeptisille puolueille, jotka yhtäaikaisesti kritisoivat sekä demokratian puutetta että yrityksiä demokratisoida Euroopan unionia.

Koska jäsenmaiden eriävien näkemysten yhteensovittaminen on vaikeaa nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä, Juncker on tuonut keskusteluun myös ajatuksen unionista unionin sisällä. Siinä jäsenmaat, jotka ovat halukkaita jatkamaan integraatiota, muodostaisivat uuden koalition, joka ajaisi tiiviimpää yhteistyötä esimerkiksi talouden ja puolustuksen aloilla. Tämä tapahtuisi integraatioon sitoutuneiden valtiojohtajien keskinäisillä sopimuksilla new intergovernmentalism -ajattelun mukaisesti, sillä ajatusta EU:n sisäpiiristä on vaikea sovittaa yhteen ylikansallisen demokratian kanssa.

Tällä hetkellä näyttääkin siltä, että vaikka poliittinen myrsky on puhaltanut mantereen yli, eurooppalaisen valtamerilaivan miehistön kompassi on yhä kateissa eikä kurssista ei ole yksimielisyyttä. Keskustelua kaivataan ensinnäkin siitä, onko Euroopan unionilla edellytyksiä tiivistää yhteistyötä kaikkien jäljelle jäävien jäsenmaiden kesken brexitin jälkeen sekä siitä, ovatko maiden hallitukset valmiita luopumaan valtaoikeuksistaan Euroopan parlamentin eduksi. Kumpikin kysymys on selkeästi vailla vastausta, mikä jättää toiveet ylikansallisesta demokratiasta toistaiseksi tuuliajolle.