Huomenna Irakin Kurdistanissa äänestetään itsenäistymisestä. Useiden alueellisten ja kansainvälisten tahojen vastustuksesta huolimatta kaikki viittaa siihen, että äänestys järjestetään ja sen tulos tulee puoltamaan itsenäisyyttä. Äänestyspäätös itsenäisyyden puolesta olisi kuitenkin vasta alku pitkälle ja vaikealle matkalle itsenäisyyteen.

Irakin (niin kuin koko historiallisen) Kurdistanin historia ei koskaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Niin muiden valtioiden vaino kuin kurdipuolueiden keskinäisetkin riidatkin ovat hankaloittaneet matkaa itsenäisyyteen. Irakissa Masoud Barzanin johtama PDK (Partiya Demokrat a Kurdistanê) ja Jalal Talabanin johtama YNK (Yekîtiya Niştîmaniya Kurdistan) olivat 1990-luvulla sisällissodassa, ja myöhemmin 2000-luvulla molempia on vuorotellen epäilty korruptiosta. Irakin Kurdistanin parlamentti ei myöskään kokoontunut lokakuun 2015 jälkeen lähes kahteen vuoteen. Tänä vuonna 15. syyskuuta se pääsi yhteisymmärrykseen kansanäänestyksen järjestämisestä. Voi hyvin olla, että yhteinen päämäärä on luonut puolueiden välille sisäistä koheesiota. Kriitikot tosin ovat pitäneet äänestystä myös Irakin Kurdistanin presidentti Barzanin sisäpoliittisena pelinä, jolla hän lujittaa omaa valta-asemaansa valtion johdossa.

Edellinen kansanäänestys itsenäisyydestä järjestettiin vuonna 2005, jolloin miltei 99 prosenttia äänestäneistä tuki itsenäisyyttä. Äänestyksen seuraukset olivat kuitenkin mitättömiä, johtuen osittain siitä, ettei äänestyksen tulos saanut tarpeeksi huomiota kansainvälisten tai alueellisten toimijoiden keskuudessa. Nyt taas sekä kurdeilla että muilla sidosryhmillä on tilausta vakaalle toimijalle, joka pystyisi täyttämään Irakin ja Syyrian sotien aiheuttamaa poliittista ja aseellisesta valtatyhjiötä.   

Äänestystä vastustettu monelta taholta

Euroopan unionin ulkoasioiden korkea edustaja Federica Mogherini on todennut, että unioni tukee Irakin yhtenäisyyttä eikä kannata kansanäänestyksen kaltaisia yksipuolisia muutosehdotuksia. Yhdysvallat on samoilla linjoilla vaikka saattaakin asettua itsenäisen kurdivaltion tukijaksi myöhemmin. EU ja Yhdysvallat lienevät huolestuneita yksisuuntaisista liikkeistä, sillä jos Erbilistä johdettava kurdivaltio ja Bagdadin keskushallinto eivät kommunikoi keskenään, yhteenottojen riski nousee ja alueellinen epävarmuus saattaa lisääntyä. Irakissa ja Syyriassa on suuri liuta erilaisia aseellisia ryhmiä ja terroristiryhmittymiä, eikä länsi kaipaa asetelmaan enää yhtään liikkuvaa ja vaikeasti hahmotettavaa osaa.

Sitten on Iran, joka on suhtautunut kansanäänestykseen varauksella. Teheranin mielipide on tärkeä, sillä alueilla on yhteistä rajaa ja alati syvenevät suhteet sekä poliittisella että kaupallisella tasolla. Lisäksi Iranin ote Irakista on muutenkin kasvanut sen tukiessa shiiajihadisteja taistelussa Isisiä vastaan. Tulevaisuudessa Teheranille lienee tärkeää säilyttää kulkuväylän rajoiltaan aina Etelä-Libanoniin asti.

Palkinto absurdeimmasta anekdootista myönnettäköön Turkin hallitusta myötäilevälle lehdistölle, joka esitteli “salaista sopimusta”, jonka mukaan Irakin Kurdistanin itsenäistyessä 200 000 juutalaista asettuisi Irakiin. Presidentti Recep Tayyip Erdoğanin todellinen huolenaihe lienee itsenäistymispyrkimyksen leviäminen Irakin jälkeen Syyrian Rojavaan ja sitten Turkin kurdialueille. Erdoğanin huoli on ymmärrettävä. Syyrian Kurdistania johtava PYD ei ole sitoutunut Geneven rauhanneuvotteluiden ehtoihin, joihin kuuluu Syyrian (alueellinen) yhtenäisyys.

Äänestys on vasta alkua

Kansainvälisen yhteisön hyväksynnän lisäksi Irakin Kurdistanilla on edessään paljon painavampia haasteita, alkaen maantieteellisten rajojen määrittelystä. Vuodesta 2014 peshmerga (Irakin Kurdistanin oma armeija) on vallannut uusia alueita, esimerkiksi öljyvaroistaan tunnetun Kirkukin kaupungin. Kysymys Kirkukin kuulumisesta Kurdistaniin on ollut poliittisen prosessin keskiössä vuodesta 2007. Äänestystä Kirkukin kohtalosta ei kuitenkaan ole koskaan saatu aikaiseksi. Aikoinaan Saddamin politiikkaan kuului kaupungin “arabisoiminen” kun taas kurdijoukkoja on valtauksen yhteydessä syytetty arabien karkottamisesta. Nyt Itsenäisyyspyrkimykset voivat johtaa yksittäisiin väkivallantekoihin joissa rajojen “väärille puolille” joutuvia arabeja ja kurdeja rangaistaan.

Yleisellä tasolla kysymys vähemmistöjen asemasta on painava, eikä se koske ainoastaan Kirkukin kaupunkia, sillä Irakin Kurdistanin alueella asuu assyrialaisten, turkmeenien ja arabien lisäksi noin 1,6 miljoonaa muualta Irakista tullutta sisäistä pakolaista. Miten heidät voisi integroida osaksi tulevaa kurdienemmistöistä valtiota?

Vähentääkseen sisäistä demokratiavajetta ja vakuuttaakseen vähemmistöt Irakin Kurdistan voisi ottaa mallia Syyrian Kurdistanin liittovaltiomallista, jossa ainakin teoriassa valta on hajautetumpaa ja vähemmistöjen edustus on turvattu muun muassa kiintiöillä.

Suurimmat haasteet kumpuavat kuitenkin talousongelmista. Irakin Kurdistanin julkinen velka on kasvanut räjähdysmäisesti, eikä hallitus ole kyennyt maksamaan palkkoja peshmerga-sotilaille ja muille julkishallinnon työntekijöille, kuten opettajille. Mikäli Turkki lopettaa öljyn ostamisen vastatoimena itsenäistymiselle, joutuu Irakin Kurdistan sisämaana vielä pahempiin taloudellisiin vaikeuksiin. Tähän mennessä Turkki on nimittäin ostanut Barzanin hallinnolta öljyä ilman, että kauppaa on koordinoitu Baghdadin kanssa.

Toisaalta mikäli Turkki jatkaa öljyn ostamista ja vasta perustettu kurdivaltio syventää kauppasuhteitaan sekä Moskovaan että Teheraniin, voisi se myös kohentaa talouttaan.

Matka toimivaan itsenäiseen valtioon on kuitenkin vielä pitkä. Eivätkä kaikki Irakin kurdialueilla ole yhtä vakuuttuneita kuin vuoden 2005 äänestyksen diktatuurimaiset luvut antavat ymmärtää. Itsenäisyyden kannatus vaihtelee eri alueilla. Esimerkiksi Sulaimaniyassa itsenäisyyttä kannattaa mielipidemittausten mukaan 67 prosenttia äänestäjistä, kun taas Dahukissa luku on peräti 97 prosenttia.

Haasteista huolimatta Irakin kurdit ovat lähempänä itsenäistä valtiota kuin koskaan ennen, mikä ei ole mikään pieni asia.