Kolme vuotta sitten Venäjä lähetti joukkonsa Ukrainaan ja liitti Krimin tasavallan ja Sevastopolin kaupungin federaationsa 84. ja 85. subjekteiksi. Läntisen tulkinnan mukaan Venäjän toimet ovat yksiselitteisesti kansainvälisen oikeuden vastaisia.  Venäläisille on näiden vuosien aikana kuitenkin kerrottu toista tarinaa, joka alkaa muuttua totuuksista ainoaksi.

Krimin valtaaminen kolme vuotta sitten oli monella tapaa uudenaikainen ja poikkeuksellinen operaatio Venäjän ulkopolitiikassa. Venäjä kaappasi historiallisesti omana alueenaan pitämänsä niemimaan Ukrainalta ilman verenvuodatusta ja naamioi koko operaation kotimaiselle ja kansainväliselle yleisölle vapaaehtoisuuden ja laillisuuden kaapuun toteuttamalla itsenäistymiseen johtaneen kansanäänestyksen. Venäjä alkoi nyt korostaa kansanvaltaisuuden ja itsemääräämisoikeuden periaatteita, mikä oli ristiriidassa sen aiemmin omaksuman kansainvälisoikeudellisen tulkintaperinteen kanssa. Venäläinen keskustelutila ajautuikin eräänlaiseen retoriseen umpisolmuun näiden periaatteiden sisäisen ja ulkoisen sovellettavuuden kanssa. Logiikkaa ei lisännyt se, että mukaan vedettiin Kosovo keskeisenä juridisena ja moraalisena ennakkotapauksena.

Venäjän tuottamassa narratiivissa keskeistä oli korostaa Krimin liittämisen laillisuutta. Lainmukaista prosessia imitoitiin vetoamalla niin Ukrainan perustuslakiin (niin sanottu laiton vallanvaihto Kiovassa) kuin kansainvälisoikeudellisella tasolla (YK:n peruskirja ja muut kansainväliset sopimukset). Venäjän esittämän tulkinnan mukaan 16.3.2014 järjestetty kansanäänestys ja sitä seurannut itsenäisyysjulistus tekivät Krimistä autonomisen kansainvälisoikeudellisen toimijan, jolla oli suvereniteettinsa nojalla oikeus päättää omasta ulkopolitiikastaan ja mahdollisesta valtioliitosta. Kun Krim sitten anoi pääsyä osaksi Venäjän federaatiota, oli tämä toive helppo allekirjoittaa.

Venäläisessä mediassa Krimin kansanäänestystä ja anomusta päästä osaksi Venäjän federaatiota pohjustettiin aluksi erityisesti moninaisilla vetoomuksilla kansainvälisen oikeuden perustavanlaatuisiin periaatteisiin sekä niiden tulkintaan. Vastoin Venäjän aiempaa kansainvälisoikeudellista tulkintalinjaa kansojen itsemääräämisoikeus nousi yhtäkkiä valtioiden alueellista koskemattomuutta tärkeämmäksi. Laillisuusargumentit olivat suosittuja siksi, että niiden kiistäminen vaillinaisilla tiedoilla on erittäin vaikeaa. Auktoritatiivisten säännösten itseisarvolla ratsastettiin puuttumatta niiden välillä vallitsevaan normihierarkiaan eli siihen, millä näistä normeista on ensisijainen asema suhteessa muihin säännöksiin.

Venäjän taktiikka oli vakuuttaa kotimainen yleisö toimiensa laillisuudesta viljelemällä taajaan mainintoja kansojen itsemääräämisoikeudesta ja suvereniteetista. Näiden normien suhde toisiinsa ja niiden keskinäinen hierarkia jätettiin käsittelemättä, koska se olisi paljastanut asetelman hataruuden. Itsemääräämisoikeus kun ylittää valtioiden alueellisen koskemattomuuden periaatteen vain poikkeustilanteissa, kuten kolonialismin alta vapautuvissa maissa tai kansan olemassaolon ollessa uhattuna. Venäjä sen sijaan välitti viestiä, että itsemääräämisoikeus – nimenomaan oman valtion perustamisen muodossa – olisi jotain, mihin millä tahansa kansanryhmällä on perustavanlaatuinen oikeus.

Kansainvälisen oikeuden horjuminen on Venäjän tavoite

Itsemääräämisoikeuden korostaminen on toisaalta Venäjälle itselleen kaksiteräinen miekka. Ensinnäkin Venäjän sisäinen eheys on ollut sille yksi tärkeimpiä poliittisia tavoitteita, joten kansojen itsemääräämisoikeuden korostaminen vie huomiota yhtenäisyyden sijaan vähemmistökansallisuuksien irtautumismahdollisuuksiin. Toiseksi Kosovon tapaus, josta muodostui yksi valtiojohdon vertailukohdista, ei sekään ole yksiselitteinen. Vaikka Venäjä on käyttänyt Krimin tapauksessa samankaltaisia itsemääräämisoikeuteen nojaavia argumentteja kuin Abhasian ja Etelä-Ossetian tapauksissa vuonna 2008, ei vastaava irtautumisen mahdollisuus kosketa Venäjän mukaan sen omia federaatiosubjekteja. Itsemääräämisoikeuden liiallinen korostaminen kääntyisikin Venäjää itseään vastaan.

Myös Kosovo-argumentti oli sisäisesti ristiriitainen. Huolimatta siitä, että Venäjä halusi rinnastaa Kosovon ja Krimin tapauksen kansainvälisoikeudellisesti, ei se edelleenkään ollut valmis tunnustamaan Kosovon itsenäisyyttä tai nähnyt Kosovoa elinkelpoisena valtiona. Kosovon kautta pystyttiin kuitenkin peilaamaan sekä historiallisia ja kulttuurisia argumentteja että lännen omaa toimintaa. Yhtenä Kosovo-argumentin keskeisenä funktiona olikin osoittaa, että lännellä ei ollut moraalista perustaa kritisoida Venäjän toimintaa ja että se on itse aloittanut kierteen jo vuosia aiemmin kyseenalaistamalla Serbian alueellisen koskemattomuuden.

Sinänsä Kosovon käyttäminen ennakkotapauksena ei ole tuulesta temmattu: tutkijoiden parissa on Kosovon itsenäistymisestä lähtien käyty laajaa pohdintaa siitä, mikä tapauksen merkitys itsemääräämisoikeudelle ja normihierarkialle lopulta on. Tätä tulkinnanvaraisuutta Venäjä on käyttänyt taitavasti hyväkseen: sen strategia on ollut hyödyntää kansainvälisen oikeuden “harmaita alueita”, haastaa vallitsevaa normihierarkiaa ja päästä määrittelemään sen sisältöä uudelleen. Tämän Venäjä oikeuttaa osittain sillä, että länsi itse on ensimmäisenä lähtenyt purkamaan toisen maailmansodan jälkeen yhdessä räätälöityä kansainvälisten suhteiden järjestelmää ja ETYKin periaatteita.

Epävarmuuden kylväminen kansainvälisen oikeuden kentälle on linjassa Venäjän ulkopoliittisten tavoitteiden kanssa, joihin lukeutuu vastapuolen hämmentäminen ja sisäisen tasapainon horjuttaminen. Jälkeenpäin katsottuna Krim sopiikin ensioireeksi pakolaiskriisin ja terrorin uhan käynnistämään trendiin, joka kyseenalaistaa kansainvälisen oikeuden asemaa. Viime aikoina yhä useammat Euroopan valtiot ovat pyrkineet irtisanoutumaan yhteistuumin laadituista kansainvälisistä sopimuksista tai hyödyntävät niiden tulkintamahdollisuuksia. Valtionpäämiehet ajattelevat, että kansainvälisen oikeuden takaamat vähimmäisoikeudet, esimerkiksi ihmisoikeudet, ovat jotain sellaista, mihin on varaa vain hyvinä aikoina.

Sopimusjärjestelmän haurastuttaminen on Euroopan kannalta huolestuttavaa, erityisesti suhteessa Venäjään. Edellä selostettu kansainvälisen oikeuden tulkinnan epäjohdonmukaisuus ei nimittäin ole venäläisjohdolle minkäänlainen ongelma: sitä ei kiinnosta omien argumenttiensa muodostama looginen kokonaisuus, kunhan paletista löytyy jokaiselle yleisölle sen omaan maailmankuvaan sopiva argumentti. Euroopassa on vihdoin alettu laajemmin nähdä nämä informaatiotilan hämmentämisen tavoitteet, jotka pätevät myös kansainvälisoikeudelliseen säännöstöön: roistovaltioille kansainvälisten sääntöjen joustavuus on aina edullista.

Vuosipäivän juhlinta kansallisen yhtenäisyyden symbolina

Kosovo-vertausta vankkureinaan käyttänyt kansainvälisoikeudellinen argumentaatio tyrehtyi nopeasti itse liitoksen tapahduttua. Jäljelle ovat jääneet tilanteen vakiinnuttamiseen pyrkivät, Krimin historiallista ja kulttuurista yhteyttä korostavat argumentit. Krimin liittämisen vuosipäivän juhlinnassa pääosaa valtion virallisilla televisiokanavilla ovat näytelleet historiallinen tarkoituksenmukaisuus, kohtalonyhteys ja historiallisen vääryyden korjaaminen. Vääryydessä on kyse Krimin luovuttamisesta Ukrainalle vuonna 1954, mikä on nähty pääsihteeri Nikita Hruštševin henkilökohtaisena virhearviona. Tutkimuskeskus Levada suoritti maaliskuussa 2015 mielipidemittauksen (joka myöhemmin on syystä tai toisesta poistettu sen verkkosivuilta), jonka mukaan 40% vastaajista näki historiallisen oikeudenmukaisuuden palauttamisen perustana Venäjän johdon toimille Krimillä. Edellä mainitut syyt vetoavatkin rationaalisesti todistettavien lakipykälien sijasta tunteisiin ja kansalliseen ylpeyteen. Sen myötä vuosipäiväjuhlinnan kohteeksi on noussut Venäjän historiallisen eheyden palauttaminen, Krimin asukkaiden paluu “kotisatamaan” ja “äiti Venäjän syliin”.

Krimin liittämisen vuosipäivä otti nopeasti paikkansa venäläisessä juhlakalenterissa: kansanäänestyksen vuosipäivä 16.3. on Krimillä kansallinen vapaapäivä, ja 18.3. juhlitaan puolestaan näyttävästi koko maassa Pietarista Vladivostokiin, Siperiasta Mustanmeren rannalle. Maaliskuinen juhla onkin ottamassa paikkansa marraskuussa vietettävän kansallisen yhtenäisyyden päivän korvaajana. Kansallisen yhtenäisyyden päivää 4.11. viettävät lähinnä erilaiset nationalistiset ryhmittyvät eikä se juurikaan kosketa tavallisia venäläisiä. Sen sijaan Krimin liittämisen juhliminen antaa mahdollisuuden selvästi tunnepohjaisen isänmaallisuuden nostattamiseen.

Kansallisen yhtenäisyyden päivä ei herätä venäläisissä vahvoja tunteita, toisin kuin Krimin tapahtumat, oli niistä mitä mieltä tahansa. Krimin liittämisen vuosipäivään liittyy valmiiksi runsas symbolien varasto, josta on mahdollista ammentaa kansallisen yhtenäisyyden narratiiveja. Krimin liittäminen osaksi Venäjän federaatiota esitetään juhlalähetyksissä pysyvänä ja muuttumattomana asiaintilana, joka jatkuu ”ikuisesti”. Edellä kuvatun lailla Krimin ”paluu kotisatamaan” kuvastaa Venäjän kansallisen yhtenäisyyden uutta alkua ja selkeää historiallista käännekohtaa. Tämä saakin Krimin liittämisen vuosipäivän asettumaan kansallista identiteettiä määrittävien tapahtumien hierarkiassa toiseksi heti Voitonpäivän juhlallisuuksien jälkeen.

Tänä vuonna tosin huhut kertoivat hyvissä ajoin, ettei kahtena edellisenä vuonna Kremlin kupeessa järjestettyä juhlakonserttia toteutettaisi entisenkaltaisessa muodossaan. Sen sijaan juhlallisuudet haluttiin siirtää “nuorten pariin”, valtionyliopisto MGU:lle. Näin pyritään varmistamaan, että myös tulevat sukupolvet kiinnittyvät merkkipäivään ja ottavat sen omakseen. Tosielämässä illuusiot elämän parantumisesta Krimillä alkavat vaihtua turhautumiseen alueelle avokätisesti suunnattavista budjettivaroista, jotka ovat pois muun Venäjän kehityksestä. Niin ikään Krimin tataareihin kohdistuva poliittinen repressio on jatkunut.

Keskusvalta on kuitenkin investoinut Krimiin niin paljon sekä kotimaista että kansainvälistä poliittista pääomaa, ettei muutosta tilanteeseen liene välittömässä näköpiirissä. Vuoden 2016 vuosipäiväjuhlallisuuksien jälkeen toteutetun mielipidemittauksen mukaan 87 prosenttia venäläisistä oli sitä mieltä, että Krimin tulee kuulua Venäjään. Lännen kasvavat erimielisyydet Venäjään kohdistuvasta sanktiopolitiikasta puolestaan herättävät aiheellisen huolen siitä, kuinka pitkään Ukrainan oikeutta Krimiin jaksetaan puolustaa omien kansallisten etujen kustannuksella, kun ilmassa vaikuttaa jo nyt olevan taisteluväsymystä. Sisäisten haasteidensa kanssa kamppailevien Euroopan valtioiden olisi kuitenkin syytä muistaa, että kansainvälisen oikeuden murentamisessa niillä on lopulta vain hävittävää.