”Onko Suomi sodassa?” on allekirjoittaneen nykyään yhä useammin kuulema provokatiivinen keskustelunaloitukseksi tarkoitettu kysymys. Se kumpuaa ajatuksesta sodankäynnin määritelmän laajentumisesta ja siitä, miten sota halutaan lopulta ymmärtää. Ajatus sodasta ja sodankäynnin luonteesta on kokenut viime aikoina suuria muutoksia. Julkisuudessa esiintyy termejä kuten hybridisodankäynti, informaatiosodankäynti ja kybersodankäynti. Nämä kaikki termit sisältöineen ovat laajentamassa ymmärrystämme sodankäynnistä ja käsitystä siitä miten sodankuva kehittyy. Yleisesti väkivallan välttämättömyys konfliktissa on kyseenalaistettu. Keskustelu konfliktien luonteesta on ollut kuitenkin käynnissä monessa suhteessa jo vuosia. Tässä artikkelissa tutustutaan yhteen näistä keskustelutrendeistä, malliin sodankäynnin sukupolvimaisesta kehityksestä ja ajatuksesta viidennen sukupolven sodankäynnistä, sekä pohditaan skenaarion kautta sitä, miltä tällainen sota Suomessa mahdollisesti näyttäisi.

Sodankäynnin sukupolvesta toiseen

Vuoden 1989 lokakuussa Marine Corps Gazettessa julkaistu artikkeli “The Changing Face of War: Into the Fourth Generation” loi perustan neljännen sukupolven sodankäynnin teoreettiselle mallille. Kirjoittajat William S. Lind, Keith Nightengale, Joseph W. Sutton, Gary I. Wilson ja John F. Schmitt loivat käsityksen sodan kehityksestä sukupolvittain. Sodankäynnin kehitystä sukupolvimaisella mallilla tarkastellen keskitytään moderniin aikaan. Tuolla ajalla tarkoitetaan karkeasti ottaen ruutiaseiden aikakautta, jolta löydetään yleisessä tulkinnassa kolme selkeää sodankäynnillistä kehitysvaihetta eli sukupolvea.

Ensimmäisellä sodan sukupolvella tarkoitetaan aikaa, jolloin suurten jalkaväkiosastojen pääaseena olivat sileäpiippuiset suustaladattavat muskettikiväärit. Toisen sukupolven katsotaan eroavan ensimmäisestä ennen kaikkea teknologisen kehityksen ansiosta. Rihlatut kiväärit, konekiväärin keksiminen ja epäsuorantulen aseiden kehittyminen ovat luontaisia elementtejä tämän sukupolven sodankäynnin syntymisessä. Ensimmäisessä maailmansodassa nähdyn taistelutekniikan ja joukkojen taktisten käyttöperiaatteiden säilyessä edelleen lineaarisina, luotettiin puolustuksessa linjojen läpäisemättömyyteen ja hyökkäyksessä enenevässä määrin tykistön tuhovoimaan. Kolmannen sodankäynnillisen sukupolven katsotaan olleen vastaus taistelukentän kasvaneelle tulenkäytölle ja staattisuudelle. Materiaalisen alivoiman vuoksi saksalaiset loivat aivan uudenlaisen mallin vihollisen voittamiseksi. Tavoitteena oli liikkeellä kiertää tai tunkeutua vihollisen puolustavien joukkojen läpi ja romahduttaa joukkojen taistelukyky paremminkin kuin kohdata vihollinen suorassa taistelussa pyrkimyksenä sen tuhoaminen.

Lind et.al. kuvaa yleisesti neljännen sukupolven sodankäynnillistä mallia hajautuneeksi, koko yhteiskuntaa koskettavaksi sodankäynnin muodoksi. Taistelukentättömänä ja rintamattomana ilmiönä neljännen sukupolven sodankäynnissä rauhan ja sodan sekä sotilaan ja siviilin väliset rajat hämärtyvät. Ilmiöön yhdistyvät keskeisesti hajanaiset väkivallanteot ja ei-valtiolliset, omia intressejään ajavat ryhmittymät.

Sodankäynnin viides sukupolvi

Sodankäynnin sukupolvimainen hahmottaminen ei ole päättynyt neljänteen sukupolveen. Lineaariseen kehitykseen kiinnittynyt ajattelu on tuottanut myös idean viidennen sukupolven sodankäynnistä. Adam Herring on kyennyt kiitettävästi tiivistämään oman hahmotelmansa – jonka ympärillä muut mallin teoreetikot liikkuvat – yhteen virkkeeseen:

”[Viidennen sukupolven sodankäynti on] manipulaatioon keskittynyt sodankäynnillinen teoria, jossa tarkoituksena on vaikuttaa monin eri taloudellisin, poliittisin, sosiaalisin ja sotilaallisin keinoin aikaansaaden muutokset kohteina olevissa systeemeissä ja saavuttaa tavoitteeseen pääsemiseksi mahdollistavat olosuhteet.”

Herring huomauttaa, että hänen käsityksensä viidennen sukupolven sodankäynnistä on melko väkivallaton. Siinä missä neljännen sukupolven sodankävijä ja sen vastapuoli koettavat vaikuttaa toistensa moraaliin tai poliittiseen päätöksentekokykyyn, viidennen sukupolven sodankäynnissä pyrkimyksenä on manipulatiivisesti päästä molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Herring lausuukin julki kysymyksen, mihin jokaisen sotilaallista toimintaa tuntevan lukijan on helppo yhtyä: onko viidennen sukupolven sodankäynti itse asiassa sotaa ollenkaan?

Tähän vastataan Daniel Abbotin artikkelin kautta. Abbot soveltaa argumenttinsa todentamiseen yhdysvaltalaisen sotateoreetikon ja taistelulentäjän John Boydin kehittämää OODA-loopia (Observe-Orient-Decide-Act). Boyd sitoi tässä mallissaan  sotilaallisen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessin kuvauksensa hävittäjätoiminnasta oppimaansa havainto-, arvio-, päätös-, toiminta-ketjuun. Boyd toi siis sekunnin murto-osassa läpikäytävän toimintamallin aina strategisen tason sotilaalliseen suunnitteluun asti, tavoitteenaan näin yksinkertaistaa raskailta ja monimutkaisilta vaikuttavia hallinnollisia prosesseja.

Ensimmäisen sukupolven sodankäynnin ollessa massamaisten armeijoiden, jalan liikkuvien osastojen ja taistelukentällä paikalla olevien komentajien toimintaa tavoitteenaan lyödä vastustajan taistelevat asevoimat, on sen vaikuttavuus päätöksentekoketjun toiminta-osuutta (act) vastaan. Toisen sukupolven sodankäynnin johtamisen kehittäjänä oli lennätin. Sen tuottamien sanomien informaatiosisällön perusteella takalinjoilla olevat komentajat tekivät päätöksensä kulloisestakin toiminnasta. Siispä toisen sukupolven sodankäynnin keinot pyrkivät vaikuttamaan päätöksen (decide) ja toiminnan (act) väliseen suhteeseen. Kolmannen sukupolven sodankäynti siirtyy yhä syvemmälle päätöksenteko ketjussa. Liikkuvana ja yllätyksellisenä sodankäynnin muotona sen vaikutus pyritään ulottamaan arvioinnin (orient) ja päätöksen (decide) väliin, mieluimmin häiriten vihollisen komentajan arviointikykyä.

Neljännen sukupolven sodankäynti taas asymmetristen strategioiden ja taktiikoiden keinovalikoimana pyrkii saavuttamaan moraalisen yliotteen vastustajasta ja tätä kautta hankkimaan kohdealueen väestön tuen. Se keskittyy vaikuttamaan vihollisen komentajan arviointikykyyn (orient), sekä havainnon (observe) ja arviointikyvyn (orient) väliseen suhteeseen.

Tällä tavoin esimerkiksi ei-valtiollinen neljännen sukupolven sodankävijä tekee vastustajastaan sen itsensä vihollisen, joka ylilyönneillä siviiliväestöä kohtaan ja poliittisen päätöksentekokykynsä horjuvaisuutena tekee vahinkoa omien tavoitteidensa saavuttamiselle. Jokaisen sukupolven keskittyessä yhä varhaisempiin OODA-loopin vaiheisiin on oletettavissa viidennen sodankäynnin sukupolven keskittyvän vaikuttamaan havainnon (observe) tekemiseen ja sen oikeellisuuteen.

Viidennen sukupolven sodankäynnin keinojen tavoitteena on estää vihollista tiedostamasta omaa tilannettaan, sen todellista luonnetta ja vastaamaan vastustajansa tekemiin iskuihin ja vaikutukseen riittävällä tasolla. Onnistuessaan viidennen sukupolven sodan kävijä pystyy osoittamaan vastustajalle, että se on itse asiassa edelleen rauhantilassa ja kiistämään siltä poliisiviranomaisen tehostetun tai sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudet liiallisina ylilyönteinä.

Viidennen sukupolven sodankäynti on siis sotaa. Vaikka tavoitteeseen pyrkiessä ei välttämättä tarvittaisikaan väkivallan käyttöä, se todistaa itsensä sodankäynniksi, koska viidennen sukupolven sodankävijä ei kuitenkaan epäröi käyttää väkivaltaa suurissakaan määrin mikäli se mahdollistaa tavoitteeseen pääsemisen. Sekä neljännen, että viidennen sodan sukupolvimaisen sodankäynnin mallin erottaa juuri rauhantilasta väkivallan käytön mahdollisuus.

Viidennen sukupolven sotaa Suomessa?

Millainen sitten viidennen sukupolven sodankäynnillinen konflikti on? Daniel Abbotin innoittamana olen kehittänyt tähän kuvitteellisen tilanteen suomalaisessa ympäristössä esiintyvästä viidennen sukupolven sodankäynnillisestä konfliktista. Se on karkea mukaelma Abbotin kuvitteellisesta viidennen sukupolven konfliktista, jonka hän on esittänyt artikkelissaan.

Oletetaan, että suomalaiskansallinen nationalistiseksi tunnustautuva pieni ja tiiviisti organisoitu liike, joka julkisuudessa leimataan muukalaisvihamieliseksi lausuntojensa perusteella, alkaisi olla kasvavan huolestunut maamme länsimielisestä ja EU-myönteisestä poliittisesta suuntautuneisuudesta samalla kun huoli Lähi-idän konflikteista johtuvasta pakolaisvirrasta ja sen vaikutuksesta suomalaiseen elämäntapaan ja ”rodulliseen puhtauteen” kasvaa. Liike ei voi ottaa oikeutta omiin käsiinsä pyrkiessään poistamaan uhan, eikä voi vaikuttaa positiivissävyisesti valtionhallintoon poliittisen linjan muutokseksi tai lisätäkseen rajaturvallisuuteen, tulliviranomaiselle ja poliisille suunnattujen määrärahojen kasvattamista, sillä sen estää julkisuudessa liikkeelle annettu muukalaisvihamielinen leima.

Niinpä liikkeen johtajat tilannetta uudelleen arvioidessaan tulevat johtopäätökseen, että muukalaisviha ja sen kasvanut vastustus ovat yhtä aikaa käytettyinä avain tavoitteeseen pääsemiseksi. Liike mobilisoi kannattajakuntansa karrikoivilla lausunnoilla ja käyttää asiantuntijoiden lausuntoja tukemaan omaa viestiään perustellessaan maahan suuntautuvan, islamilaisista maista tulevan siirtolaisliikehdinnän uhkaa. Näin tehden se kerää poliittisen kentän äärilaidat mukaan sekä vastustamaan, että puolustamaan sanomaansa. Samalla liike pyrkii suututtamaan Suomen islamilaisen yhteisön mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla aina sosiaalisen median lokakampanjoista sananvapauteen vetoaviin julkaisuihin.

Kun kaikki kansalaispiirit on saatu herätettyä kiihkeään julkiseen keskusteluun ja mahdollisesti avoimiin mielenilmaisuihin marssien, julkisten rukousten ja julkisuuskampanjoiden myötä käyttäen islamia ja muslimeja halventavaa kieltä, tapahtuu Suomessa historian ensimmäinen ääri-islamilainen terrori-isku. Isku on tietenkin liikkeen itsensä suunnittelema, organisoima ja koordinoima, mutta sitä ei koskaan kyetä yhdistämään itse liikkeeseen, vaan iskun tekijäksi tunnustautuu Twitterissä passivapauden turvin esimerkiksi Belgiasta Suomeen tullut ja täällä oleskellut, islamin halventamisesta ärtynyt muslimi. Tärkeää on, että iskun mahdollistaneiden materiaalien tai aseistuksen alkuperä voidaan jäljittää rajamuodollisuuksien poistumisesta hyötyviin ja siirtolaisten operoimiin eurooppalaisiin salakuljetusorganisaatioihin.

Kiihkeän kansalaiskeskustelun nopeasti räjähtäessä käsiin liike ujuttaa sekaan arvovaltaisten kansalaispiirien ja vaikuttajien vaatimuksia Euroopan unionista eroamiseksi ja rajojen sulkemiseksi välittömästi. Onkin ennakoitavissa, että koko suomalaisen turvallisuusjärjestelmän valmiustasoa nostettaisiin tällaisessa tilanteessa. Näin päästyään tavoitteeseensa turvallisuusviranomaisten toimintavalmiuden kohottamisesta ja siitä välillisesti aiheutuvasta maahanmuuton ja pakolaispolitiikan kiristämisestä ja kontrollista, on liike suorittanut viidennen sukupolven sodankäynnillisen operaation. Se on onnistunut harhauttamaan valtionhallintoa ja salaamaan oman tarkoitusperänsä ja itse asiassa kieltämään Suomen valtiolta vaikutelman sisäisessä sodantilassa olemisesta. Samalla se on kätkeytynyt taustameluun ja parantanut omaa julkisuuskuvaansa kansallisen turvallisuuden vaatimusten lisäämisestä aiheellisesti vaatineena organisaationa. Mikäli tähän vielä liitetään liikettä mahdollisesti tukeva ulkopuolinen valtiollinen toimija, joka pyrkii hyötymään suomalaisen yhteiskunnan sisäisestä hajaannustilasta, ollaan todellisessa viidennen sukupolven sodassa.

Esimerkki sinällään on kaukaa haettu ja mielikuvituksen tuotetta, mutta osoittaa viidennen sukupolven sodankäynnin perustavan laadun. Yhteiskunta sellaisenaan ei siis voi olla sotatilassa itse sitä tiedostamattaan. Operoivalle osapuolelle tilanne kuitenkin on sotaa mitä suuremmissa määrin huolimatta siitä, millaisena sota ja sodankäynti yleisesti mielletään. Tämä tarkoittaa siis yhteiskunnan olevan sotatilassa, mikäli toinen osapuoli niin kokee. Sodan määritelmä ei enää viidennen sukupolven sodan mallissa katsotakaan olevan sidottavissa pelkästään väkivallan käyttöön, vaan paremminkin sen käyttämisen mahdollisuuteen. Poliittinen tavoite taas erottaa viidennen sukupolven sodankäynnin väkivaltarikollisuudesta.