”Olkoon homo, mutta pakkoko sitä on niin esitellä”, puuskahti venäläinen tuttavani kun puhuimme seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Keskusteluun oli noussut video, jossa kaksi nuorta miestä käveli toisiaan kädestä pitäen Moskovan katuja – mikä on huomattavan rohkea teko, sillä lainattu näkemys on venäläisessä kontekstissa maltillinen.

Viime syksynä Ylellä nähtiin BBC:n tuottama kolmeosainen TV-sarja, jossa brittitoimittaja Reggie Yates tapasi venäläisiä nuoria. Sarjaan valituista nuorista monet edustivat joko tiettyjä ääriryhmiä tai vähemmistöjä, ja yhdessä jaksoista keskityttiin seuraamaan Pietarin LGBT-yhteisöä. Yhteisön järjestämään tapahtumaan heitettiin kaasua, ja uloskäynnillä odottivat iskulauseitaan huutavat uskonnolliset aktivistit. Toisessa kohtauksessa nuori ”perinteisten arvojen” kannattaja pyöritteli käsissään kivenmurikkaa, ja elehti käyttävänsä sitä arvojensa puolustamiseen.

Väkivallan uhka on venäläiselle homoyhteisölle todellinen. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat järjestöt pyrkivät omassa toiminnassaan minimoimaan uhan: esimerkiksi tapahtumien tarkka paikka ilmoitetaan usein vain etukäteen ilmoittautuneille. Julkisiin tapahtumiin taas on lähes aina odotettavissa ”vastamielenosoittajia” – kaikki LGBT-aktivistit tietävät, että gay pride Venäjällä tarkoittaa päällekarkauksia.

Homofobia on virallistettu lainsäädännöllä

Homofobia on sosiaalisesti hyväksyttyä, jopa siinä määrin, että se on valjastettu osaksi virallista politiikkaa. Kesäkuussa 2013 tuli valtakunnallisesti voimaan niin sanottu homopropagandalaki, josta uutisoitiin laajasti ulkomaillakin. Lain tarkoitus on suojella alaikäisiä ”perinteisiä perhearvoja loukkaavalta” informaatiolta. Uskonnolliset piirit ja muut äänekkäästi homoutta vastustavat piirit koettavat liittää sen mielikuviin pedofiliasta, ja lasten mainitseminen ”homopropagandan” erityisenä kohteena tukee tätä tulkintaa. Valtakunnallinen laki oli jatkoa jo aiemmin säädetyille alueellisille laeille, joiden tekstissä homoseksuaalisuus ja pedofilia oli suoraan rinnastettu toisiinsa.

Seksuaalisen tasa-arvon kysymyksiä Venäjällä seurannut on siis saanut tottua moneen. Silti tämän vuoden tammikuussa duumassa käsitelty lakiuudistus hätkähdytti: Venäjän kommunistisen puolueen edustajat Ivan Nikitšuk ja Nikolai Arefjev olivat laatineet esityksen, jonka mukaan ”ei-traditionaalisten seksuaalisten suhteiden julkinen ilmaiseminen” tulisi laittomaksi. Käytännössä siis samaa sukupuolta olevien julkiset hellyydenosoitukset voisivat riittää perusteeksi 4-5 tuhannen ruplan sakkoihin tai enintään 15 vuorokauden vankeusrangaistukseen.

Nyt käsitelty laki oli selvää jatkoa aiemmalle homopropagandalaille: edustaja Nikitšuk totesi, että koska aiemmin säädetty laki oli osoittautunut tehottomaksi, he halusivat ehdottaa uusia toimia. Lakiehdotuksen perusteluissa sanotaan, että homoseksuaalisuuden propagoiminen, muodossa tai toisessa, aiheuttaa vakavan uhan nyky-yhteiskunnalle. Ehdotuksessa todetaan myös, että ”epätraditionaalisten seksuaalisten suhteiden demonstrointi” johtaa isänmaallisen kulttuurin kumoutumiseen.

Ehdotusta käsiteltiin duumassa tammikuun toisella viikolla, jolloin sitä esitettiin hylättäväksi teknisten puutteiden vuoksi. On siis mahdollista, että korjattuna ehdotus saattaa vielä palata käsittelyyn – mutta toivoa sopii, että duumassa ehdotusta pidettiin (paitsi siis teknisesti puutteellisena) myös liian radikaalina. Jo lokakuussa 2015, kun lakiehdotuksen teksti tuli julki, asianajaja Maria Bast epäili, ettei laki tule menemään läpi, varsinkaan jos Venäjän suhteita länteen halutaan parantaa.

Homoseksuaalisuus ”perinteiden” vastaisena – mistä perinteistä puhutaan?

Perinteiset arvot viittaavat usein uskonnollisiin arvoihin, ja usein erityisesti huomautetaan, että sekä ortodoksit että muslimit – kaksi Venäjän suurinta uskontokuntaa – kannattavat ”perinteisiä perhearvoja”. Mutta puhe ”epätraditionaalisesta” seksuaalisuudesta on helppo mieltää joksikin ylipäänsä uudeksi ilmiöksi. Näin ei tietenkään ole. Itse asiassa tsaarinaikainen Venäjä oli tiettyinä aikoina hyvinkin suvaitseva homoseksuaalisuutta kohtaan, myös verrattuna länsimaihin. Neuvostoliiton perustamisen aikaan homous oli sallittua, ja se kriminalisoitiin vasta vuonna 1933. Tuolloin Stalin kiristi myös aborttilainsäädäntöä ja avioero-oikeutta: näiden toimien motiivina oli saada väestönkasvu elpymään. Sivumennen sanoen Vladimir Putin on myös todennut ”demografisten kysymysten” määrittävän hänen kantaansa seksuaalivähemmistöihin.

Sanonnan mukaan Neuvostoliitossa ei ollut seksiä – seksuaalisuudesta ylipäänsä tuli vaiettu yksityisasia. Perestroikan myötä myös seksuaalisuus vapautui ja sitä myöten myös LGBT-kulttuuri. Homoseksuaalisuus laillistettiin Venäjällä vuonna 1993 ja poistettiin tautiluokituksesta vuonna 1999. Mutta seksuaali-identiteetin suojaaminen lainsäädännöllä ei ole koskaan toteutunut. Konservatiivisten arvojen korostaminen alkoi politiikassa vähitellen 2000-luvun aikana, ja varsinaista konservatiivista käännettä on ajoitettu vuoden 2012 paikkeille, Putinin kolmannen presidenttikauden alkuun.

Se, että seksuaalisuudesta ja sen monimuotoisuudesta on puhuttu niin vähän ja vähän aikaa, näkyy myös asenteissa. Levada-keskuksen maaliskuussa 2015 toteuttamassa mielipidemittauksessa 37 prosenttia vastaajista piti homoutta sairautena, joka täytyy parantaa. Toiseksi suurin osuus vastaajista, 26 prosenttia, katsoi että kyse on huonon kasvatuksen tuloksesta, siveettömyydestä tai haitallisesta tavasta. Samassa kyselyssä vain 11 prosenttia sanoi, että homoseksuaaleille kuuluvat samat oikeudet kuin heteroillekin. Kyselyn toteuttaneet tutkijat totesivat, että asenteet ovat hieman lientyneet aiemmasta, mutta eivät varsinaisesti muuttuneet suopeammiksi. Kyse on heidän mukaansa siitä, että ”sisäisten vihollisten” sijaan nyt huomio on ”ulkoisissa vihollisissa”: maahanmuuttajien ja LGBT-yhteisön sijaan nyt inhotaan Eurooppaa, Ukrainaa ja Yhdysvaltoja.

Rajaa ulkoisten ja sisäisten vihollisten välillä on kuitenkin tarkoituksella hämärretty: virallinen Venäjä väittää nykypäivän toisinajattelijoiden olevan ulkomaisten intressien asialla. Monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat järjestöt ovat saaneet rahoitusta ulkomailta, joten surullisenkuuluisa laki ulkomaisista agenteista koskee myös niitä. Lisäksi EU on arvostellut Venäjän vähemmistöjä syrjivää lainsäädäntöä, ja venäläiset LGBT-aktivistit ovat turvautuneet EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen taistellessaan muun muassa kokoontumisvapaudesta.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista on siis tullut myös kansainvälisessä politiikassa huomionarvoinen kysymys, jossa Eurooppa (sosiaalisen median pilkkanimen mukaan ”Gayrooppa”) on valinnut puolensa. Se tarkoittaa toisaalta homojen leimaamista epäisänmaallisiksi, mutta myös sitä, että EU:n kanta saattaa vaikuttaa Venäjän päätöksiin uusien lakien tehtailemisessa.

Mihin homofobiaa tarvitaan?

Kyynisesti ilmaistuna voisi kysyä, miksi virallinen Venäjä haluaa ajaa seksuaalivähemmistöjä ahtaalle – hehän ovat jo nyt marginaalissa. Vastaus tiivistyy näkemykseen, että homoseksuaalisuus olisi Venäjälle vierasta. Pohjimmiltaan homofobiasta tulee politiikkaa silloin, kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt halutaan esittää ulkoisena uhkana Venäjän sisäiselle eheydelle. Tätä mielikuvaa esimerkiksi nyt hyllytetty lakiehdotus käytti hyväkseen.

Venäjän kansallistunnetta on rakennettu jo kauan toiseuden ajatuksen varaan, ja perinteisesti toiseus on piirretty esiin nimenomaan Euroopasta. Kun kansallistunteelle on vaikea löytää positiivisia ainesosia, sen ”toiset” pyritään esittämään vielä onnettomampina. Venäläisten konservatiiviajattelijoiden piirissä ajatus lännen moraalisesta rappiosta on elänyt vahvana jo tsaarinajoista lähtien. Nyt seksuaalivähemmistöjen oikeuksista puhuminen on Venäjällä haluttu tulkita osaksi tätä ”moraalista rappiota”, jolta Venäjä säästyy tukeutumalla omaan perinteeseensä.

Homofobisten asenteiden valjastaminen poliittiseksi aseeksi on siis yksi tapa tehdä eroa Venäjän ja läntisen maailman välille. Eri asia on, seuraako siitä muuta kuin seksuaalisuuden katoaminen näkyvistä. Väestönkasvua homojen vainoaminen ei ennenkään ole elvyttänyt.

Uuden lakiehdotuksen muotoilu osoittaa, että tietyt poliittiset piirit haluaisivat hyödyntää näitä syvälle juurtuneita asenteita nykyistä ”tehokkaammin”. Mutta syrjivän ehdotuksen hylkääminen kertoo myös siitä, että seksuaalisuuden työntäminen takaisin kaappiin ei kuitenkaan ole nyt niin helppoa kuin 1930-luvulla.