Jo ennen nousemistaan YK:n yleiskokouksen puhujanpaikalle oli Venäjän presidentti Vladimir Putin onnistunut kohdistamaan parrasvalot tulevaan puheeseensa sekä sen aiheeseen, nimittäin Syyrian sisällissotaan.  Aiemmin syyskuussa Venäjä aiheutti suuren yllätyksen siirtämällä vaivihkaa merkittävän määrän lentokoneita, joukkoja ja sotamateriaalia Syyriaan. Myös poliittisella rintamalla Kreml aktivoitui varoittamaan anarkian vaarasta Lähi-idässä ja peräänkuulutti tarvetta terrorismin-vastaiselle liittoumalle Islamilaista valtiota – eli Isistä – vastaan. New Yorkissa Putin palasi näihin teemoihin ja korosti, että on ”suunnaton virhe” olla tekemättä yhteistyötä Bashar al-Assadin hallinnon kanssa.

Maanantain puhe ei sisältänyt uusia avauksia, vaan jatkoi pitkäaikaista Kremlin kantaa siitä mistä Syyriassa on kyse – terrorismin vastustamisesta, ja siitä miten sen näkökulmasta konflikti lopetetaan – tukemalla suvereenia hallintoa. Venäjän narratiivi ei ole muuttunut, mutta maaperä sille on muuttunut vastaanottavammaksi.

Sisällissodat ovat aina sotkuisia. Niissä ei ole yhtä hyvää tai pahaa puolta – eikä Syyria ole poikkeus. Yhtä lailla kiistatonta on se, että tähänastiset yritykset ratkaista tai edes rajoittaa konfliktia ovat epäonnistuneet. Etenkin länsimaiden halukkuus toimiin on heikentynyt konfliktin edetessä, samoin kuin usko siihen, että Assadin lähtö on välttämättömyys Syyrian rauhalle. Suurin huomio on siirtynyt Assadin hallinnon pahuudesta Isiksen pikaiseen nousuun sekä julmiin tekoihin. Samalla kasvaa epäröinti siitä, kuka on onkaan ”pahin” tässä sodassa.

Mutta kuka on ”terroristi” Syyriassa – ja miten ”terrorismin” lyöminen Syyriassa johtaa rauhaan? Lännessä termi täydentyy tarkoittamaan ensisijaisesti Isistä, mutta Venäjän – ja Assadin – termistössä se sisältää lähes koko Syyrian opposition. Venäjän kannattaman terrorisminvastaisen liittouman keskiössä on Assadin hallinto, jonka lista epäillyistä sotarikoksista kasvaa päivä päivältä – myös YK:n turvallisuusneuvostossa. Ystävinä tässä on Iran ja sen tukemat aseelliset ryhmät,  joita myös epäillään sotarikoksista tai terroriteoista länsimaissa. Samat osapuolet myös ovat tukeneet Assadin hallintoa sisällissodassa oppositiota vastaan.

Länsimaiden haparointi on antanut Kremlille tilaa muokata pelikenttää Syyriassa Assadin eduksi. Venäjä ei ole puolueeton toimija tässä sodassa. Maa on järjestelmällisesti suojannut Assadin hallintoa diplomaattisilta seurauksilta YK:ssa ja antanut tärkeää materiaalista apua Assadin sotakoneistolle. Tismalleen samaa retoriikkaa anti-terrorismista, suvereniteetista ja länsimaiden virheistä kuulee Assadilta ja Putinilta. Tässäkin Venäjän koalitiossa perimmäinen tarkoitus on suojata Assadin hallintoa, ja sen kautta Venäjän vaikutusvaltaa.

Venäjän toimet eivät nopeuta Syyrian konfliktin ratkaisua. Keskeinen ongelma, jonka Putin unohti mainita on, että Assadin vastahakoisuus on ollut tähänastisten ratkaisuyritysten kompastuskivi. Muun muassa Venäjän tukemat diplomaattiset aloitteet Geneven ja Moskovan kokouksissa kaatuivat hallinon kompromissihaluttomuuteen. Assadista ei liioin ole myöskään Isiksen tuhoajaksi. Hänen hallinnollaan on pitkä historia yhteistyöstä Isiksen ja sen edeltäjien kanssa, myös sodan aikana.

Syy siihen, miksi Assadin lähdöstä puhutaan kynnyskysymyksenä Syyrian konfliktin ratkaisulle ei ole ideologinen, vaan heijastaa sitä, että hallinnon politiikka on  keskeinen syy nykyisen konfliktin tuhoisuuteen. Toimillaan ja sanoillaan Damaskos on vahvistanut juuri niitä radikaaleja toimijoita,  joiden tuhoa Putinkin vaatii.

Venäjän toimet pitkittävät Syyrian kärsimystä elvyttämällä hallinnon toivoja siitä, ettei sen tarvitse tehdä kompromisseja selättääkseen opposition. Konfliktin alusta asti Damaskoksessa on uskottu, että aika on Assadin puolella: odottamalla riittävän pitkään oppositio väsyy ja hallinto jää ainoaksi vaihtoehdoksi syyrialaisille. Sijoittamalla mittavasti sotilaita ja kalustoa Assadin kotialueille, Venäjä on nyt sitonut arvovaltansa Assadin hallintoon ja henkilöön – aivan kuten Iran. Venäjä, kuten länsikin, on oikeassa siinä, että vain poliittinen ratkaisu voi tuoda rauhan Syyriaan – eikä Damaskos ei ole esittänyt yhtäkään ratkaisuesitystä viiden vuoden aikana.