(Huomioithan, että tämä artikkeli on yhdeksän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Syyrian kriisi ja suurvaltasuhteet

Antti Paronen | 21.09.2015

Presidentti Sauli Niinistö toivoi Syyrian kriisiin viitaten suurvaltojen lähentyvän toisiaan. Yhteinen nimittäjä hänen mukaansa voisi löytyä vihollisuuksista ISIS:ä vastaan. Venäjän lisääntyvä sotilaallinen läsnäolo Syyriassa osoittaa kuitenkin yhä selkeämmin, että Kreml on pitämässä kynsin ja hampain kiinni Lähi-idän liittolaisestaan. Tämä suhtautuminen on kulminoitunut Bashar al-Assadin valta-asemaan ja hänen pyrkimystensä tukemiseen Syyriassa. Näin siitäkin huolimatta, että ajoittain al-Assadin valtaklikin yhtenäisyyden väitetään rakoilevan.  Yhdysvalloille tämä taas tarkoittaa sitä, että sen olisi ISIS:n uhan edessä suostuttava joko al-Assadin valta-aseman säilyttämiseen tai mahdollisesti vallansiirtoon jollekin hänen linjansa seuraajista. Toisin sanoen valta olisi siirrettävä toimijalle, joka tukee Venäjän alueellisen vaikutusvallan säilymistä ja kehittymistä. Tästä huolimatta lienee suhteellisen turvallista todeta, että presidentti Ahtisaaren Guardianille antamassa haastattelussa mainittu vuoden 2012 Venäjän tarjous al-Assadin syrjäyttämisestä on mennyttä aikaa ja sen suuntaisia esityksiä on Venäjältä turha hetkeen odottaa.

On toki olemassa viitteitä siitä, että al-Assad ja Yhdysvallat toimivat ajoittaisessa yhteistyössä. Tästä kertoo se, että Syyrian hallinnon asevoimien ilmatorjuntajärjestelmät eivät ainakaan tiettävästi ole toimineet maan ilmatilassa operoivia yhdysvaltalaiskoneita vastaan. Samaten maalikohteita ilma-aseelleen Syyriasta etsivien amerikkalaisten voidaan arvioida perustellusti saavan tilannekuvaa maan sisältä muiltakin, kuin vain tukemiltaan kapinallisosapuolilta. Näin siitäkin huolimatta, että yhdysvaltalaiset aktiivisesti ja ymmärrettävästi kiistävät asevoimien välisen yhteistyön esimerkiksi maassa olevien venäläisten kanssa. Miksi esimerkiksi al-Assadin hallinto sitten tarjoaisi kulissien takana tietoa amerikkalaisille? Siihen on yksi keskeinen syy. Al-Assad todennäköisesti yrittää lunastaa itselleen hengissä ja vallassa säilymisenkin mahdollisuuden pitäen silmällä mahdollista toiverikasta tulevaisuutta, jossa ISIS on lyöty, kapinalliset ahdistettu viimeisille tukialueilleen ja kurdeilta on onnistuttu edelleen kiistämään ulkopoliittinen uskottavuus. Toisaalta Yhdysvallatkaan ei ole innostunut tarjoamaan esimerkiksi ilmatukea Syyriassa sotiville liittolaisilleen, republikaanisen puolueen vokaalin turvallisuuspoliittisen puhujan John McCainin aktiivisista ja kiivaista vaatimuksista huolimatta.

Venäjän pelaama suurvaltapoliittinen ruletti on yksi uskaliaimmista ja nerokkaimmista maan ulkopoliittisen vaikutusvallan lisäämiseksi tehdyistä liikkeistä. Yhdysvallat on ajettu paheksunnan ja passiivisuuden tielle, jota osataan hyödyntää. Tästä tiestä muistutuksena taannoinen presidentti Obaman lausunto huolestaan Venäjän lisääntyneen sotilaallisen läsnäolon suhteen. Pitkään on tiedetty Venäjän rakentavan Syyrian ilmatorjuntakykyä, joka on jo joiltakin osiltaan moderni, mutta erityisesti myös venäläinen. Uutistoimisto Reutersin viimeaikainen uutisointi antaa ymmärtää, että kyse ei enää ole pelkästä ilmapuolustuksen kehittämisestä, vaan Venäjä on aktiivisesti rakentamassa Latakian eteläpuolelle operointitukikohtaa mahdollista lisääntyvää aktiivisuutta varten. Kyseinen kenttä on verraten hyvässä kunnossa, ja sitä vahvistetaan kirjoittajan saamien suomalaisarvioiden mukaan vastaaottokykyiseksi yhä raskaammalle lentokalustolle.

Toisin sanoen Venäjä pelaa sen kortin varaan, että Yhdysvallat ei uskalla tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa lähteä lamaannuttamaan Syyrialaista hallintoa suojaavaa ilmatorjuntaa tai muita Syyrian asevoimien joukkoja tietoisena mahdollisuudestaan tuottaa venäläistappioita. Kokeneena ja taitavana diplomaattina tunnettu Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov ilmaisi tämän asian varsin suorasanaisesti toivoessaan sotilasyhteistyötä maansa ja Yhdysvaltojen välillä Syyrian suhteen, jotta vältyttäisiin ikäviltä yhteensattumilta. Yhdysvaltojen tilannetta ei paranna yhtään se, että suurin odotuksin ladattu syyrialaiskapinallisten koulutusoperaatio on epäonnistunut lähes täydellisesti.

Presidenttimme mainitseman yhteisen vihollisen kannalta on kuitenkin kokonaan toinen kysymys, onko Venäjä halukas osallistumaan ISIS:n vastaiseen taisteluun Syyriassa. Maassa oletetusti olevien venäläisjoukkojen merkitys ainakin tällä hetkellä kulminoituu al-Assadin tukemiseen, ei niinkään ISIS:n vaikutuksen vastustamiseen. Vaikka nämä kaksi asiaa eivät ole toisiaan poissulkevia, voidaan oikeutetusti  kysyä miksi Venäjä toisaalta edes lähtisi sotaan ISIS:ä vastaan? Yhdysvaltojen johtama koalitio on jo tässä taistelussa. Irakin ja Syyrian tilanteesta johtuen ISIS:ä on tullut lännelle ja alueen muille hallinnoille merkittävämpi uhka kuin al-Assadin hallinnosta. Tässä maailmanpoliittisessa sokeassa pisteessä on Venäjän mahdollisuus. Epäillä sopii olisiko venäläisistä sittenkään kauan kaivatuiksi maajoukoiksi taisteluun ISIS:ä vastaan. Selvää kuitenkin on, että sekä Venäjä kuin Yhdysvallatkin kokevat molemmat ISIS:n uhaksi, ja mahdollisuus suhteiden lähentymiseen yhteisen ulkoisen vihollisen kautta on ainakin hetkellisesti olemassa. Eri asia on kuitenkin se, vaikuttaako tällainen lähentyminen jotenkin Syyrian sisällissotaan ja poliittisen ratkaisun saavuttamiseen siinä.

Äänet al-Assadin vallassa pitämiseksi eivät tule pelkästään Venäjältä. Samoja kaikuja on kuultu Euroopan sisältä. Ongelmalliseksi alkaakin muodostua se, miten Yhdysvallat läntisten liittolaistensa kanssa säilyttää ulkopoliittiset kasvonsa perääntymättä liiaksi vaatimuksistaan Syyriassa. Vastaavasti voidaan esittää pohdinta siitä, miten pitkälle Venäjä on valmis menemään nykyisellä uhkapelinsä tiellä luottaen tämänhetkisiin hyviin neuvotteluasemiinsa. Viimeaikaisten tapahtumien valossa voisi kuvitella valmiuden tähän olevan korkea. Yksi tällaisista tapahtumista on Qassem Soleimanin vierailu Venäjällä. Soleimani teki vierailun huolimatta hänelle kansainvälisen yhteisön asettamasta matkustuskiellostaan. Iranin vallakumouskaarteihin kuuluvan Quds-joukkojen komentaja, kenraalimajuri Soleimani on yksi kiistellyimpiä ja vaikutusvaltaisimpia iranilaissotilaita. Yhdysvaltalaiset pitävät Soleimania suoraan vastuullisena lukuisten sotilaidensa surmista Irakissa 20oo-luvulla johtuen hänen roolistaan Irakissa toimivien eri aseellisten ryhmittymien tukijana. Soleimani piti väitetysti itseään koko Iranin Irakin politiikan ja strategian muodostajana jo vuonna 2007.

Mitä hyötyä Venäjälle sitten on tehdä yhteistyötä Soleimanin kaltaisen kumouksellisen johtajan kanssa? Tämä johtuu siitä, että Kremlissä ymmärretään al-Assadin hallinnon tarvitsevan kaiken mahdollisen tuen pysyäkseen vallassa. Iranin sotilaallinen tuki on muodostunut oleelliseksi al-Assadin aseväen taisteluvoiman ylläpitämisessä. Selvää on myös, että siinä missä Yhdysvallat pitää johtamaansa ilmaoperaatiota Syyriaan laajennettuaan Irakia ja Syyriaa yhtenä taistelutilana, myös Venäjä suhtautunee asiaan näin yhä enenevässä määrin. Tämän todellisuuden hyödyntymiseen ja hallitsemiseen se tarvitsee sellaisia toimijoita kuin Qassem Soleimani, joka kykenee esimerkiksi ilmestymään Irakiin Tikritin ISIS:ltä takaisinvaltauksen yhteydessä tarkastamaan tukemiaan shiia-militioita.

Näiden tapahtumien valossa vaikuttaa siis siltä, että Venäjä on kaikessa hiljaisuudessa kyennyt nykykriisin aikana muodostamaan Syyriaan ja Irakiin poliittisen mahdollisuuden sotilaallisen sillanpääaseman luomiseksi. Nyt Latakian eteläpuoliselle lentoasemalle laajennettava tukikohta edustaa näkyvyydessään juuri tällaista toimintaa. On kuitenkin mahdotonta sanoa, mikä olisi mahdollisesti alueelle keskitettävien venäläisten maajoukkojen rooli. Äärimmäisen epätodennäköisenä voisi pitää sitä tilannetta, että ne eristäisivät muutamia ISIS:n hallussa olevia alueita ja mahdollistaisivat näin Yhdysvaltojen johtaman ilmaoperaation vaikuttaa ISIS:n taisteluvoimaan Syyriassa. Todennäköisempänä skenaariona nykytiedon valossa voisi pitää Venäjän lisäävän asteittain sotillaallista suorituskykyä maassa muodostaen olemassaolollaan pidäkkeen Yhdysvaltojen sotilaallisen voimankäytölle al-Assadia vastaan. Mahdollinen vaihtoehto olisi Yhdysvaltojen ja Venäjän sotillaallisen yhteistyön lisääntyminen ISIS:n uhan kohtaamiseksi, joskin siihen Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ylpeys tuskin taipuu ilman äänenpainojen pehmentymistä al-Assadin syrjäyttymisen suhteen.