Jaa

Kuva: NATO

Kuva: NATO

Henri Vanhanen on Turun yliopiston toisen vuoden poliittisen historian opiskelija, joka erikoistuu kansainvälisiin suhteisiin.  Kirjoitus on cross-postattu, ja se julkaistaan myös Henri Vanhasen omassa, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevässä blogissa.

The Ulkopolitistin toimitus haluaa muistuttaa lukijoilleen, että myös perustutkinto-opiskelijoiden vieraskynätarjoukset ovat erittäin tervetulleita.

Jo 1990-luvun alkupuolella käynnistynyt Suomen Nato-keskustelu on hyvin pitkälti käynyt läpi lähes kaikki argumentit jäsenyyden puolesta ja vastaan. Jäsenyyden argumentit ja vasta-argumentit ovat muodostuneet hyvin tutuiksi poliittisen- ja kansalaistason keskusteluissa. Debatin stagnaation takia aihe alkaa pikkuhiljaa muistuttaa kiisteltyä historia-aihetta, jossa uusia lähteitä on enää vaikea löytää, ja diskurssi perustuu vanhoihin tulkintaeroihin. Keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä on vielä erityisen hedelmätöntä, sillä Naton ja muiden jäsenmaiden kanta Suomen jäsenyyteen loistaa poissaolollaan – ainoa osapuoli, jonka kanta tiedetään, on Venäjä. Haluan kuitenkin nostaa esiin yhden näkökulman, josta puhutaan vähän Suomen poliittisessa johdossa, nimittäin Suomen Nato-jäsenyyden ajoitus. Hieman anakronistiseen sävyyn entinen tasavallan presidentti Martti Ahtisaari on puhunut Nato-jäsenyydestä menetettynä mahdollisuutena. Ahtisaaren mukaan Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon jo kauan sitten. Myös pitkän linjan ulkopolitiikan vaikuttajana tunnettu Pertti Salolainen on vedonnut Nato-tilaisuuden menettämiseen todeten sen olleen Jeltsinin aikana ”läpihuutojuttu”.

Suomessa on totuttu, poliittisen johdonkin tasolla, puhumaan Nato-optiosta. Tämä vääristymä on kuitenkin korjattu esimerkiksi Carl Haglundin suulla hänen todettuaan, ettei Suomella yksinkertaisesti ole ”kultaista VIP-korttia” Nato-jäsenyyttä varten. Nato-option fiktiivisyydestä huolimatta Suomi ei ole kuitenkaan menettänyt mahdollisuuttaan pyrkiä Naton jäseneksi – asian suhteen tarvitaan kuitenkin kärsivällisyyttä ja hermoja. Itse näen tämänhetkisen tilanteen ajankohdan vääräksi Nato-jäsenyyden kannalta. Ryntääminen Natoon, tai pyrkimys jäsenyyteen, antaisi vääränlaisen viestin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkäaikaisista tavoitteista. Suomen ei tarvitse pyrkiä osoittamaan kaikille, kenen riveissä se seisoo – Suomi on tehnyt sen valinnan jo vuonna 1995. Yleiseurooppalaisen tilanteen rauhanomaisen ratkaisun kannalta sotilasliitto tuntuu paradoksaaliselta reaktiolta, sillä tarkoituksenahan on vähentää sotilaallisia uhkakuvia.

Maltti ja kylmä pää

Ukrainan kriisin kautta Suomeen syntyneiden turvallisuuspoliittisten lieveilmiöiden ratkaisemiseksi tarvitaan, Alexander Stubbia lainaten, malttia ja kylmää päätä – kuten myös Suomen eduskuntapuolueiden puheenjohtajat kaikki myöntävät, Suomeen ei kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa. Tämä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita, etteikö Ukrainan kriisi olisi yleiseurooppalainen ja täten myös Suomeen vaikuttava. Kriisi on nostanut esiin Suomessa tärkeitä kysymyksiä liittyen turvallisuuspolitiikkaan, mikä on myös tässä suhteessa uudelleentarkastelun kohteena. Nykyisessä tilanteessa Suomen turvallisuuspoliittinen ratkaisu tarvitsee selkeän työjärjestyksen eikä joka suuntaan tempoilevaa diskurssia. Tulevalla vaalikaudella tulee luoda selkeä linjaus, jonka pohjalta Suomen turvallisuuspolitiikkaa ryhdytään rakentamaan – on selvää, että se kaipaa päivitystä. Lähtökohtaisesti jokaisen valtion tulee järjestää itsenäisesti oma puolustuksensa kuntoon, ja tämä koskee myös Suomea. Mitä tulee Ukrainan kriisiin, Suomi on osa EU:ta, ja Suomen tulee täten noudattaa EU:n linjaa ja pyrkiä edesauttamaan rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamista. Tämän tulee olla ensisijainen turvallisuuspoliittinen tavoite. Vasta tämän jälkeen meidän tulee arvioida mahdollisia lisätoimenpiteitä.

Ukrainan kriisin taustaa vasten Nato-jäsenyyteen pyrkiminen tällä hetkellä olisi siis huono ratkaisu. Kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa Suomen jäsenyyden syyksi nähtäisiin kaikkialla Venäjän pelko, ja todennäköisesti Venäjä tulkitsisi sen myös juuri näin – Venäjän ulkoministeriö on myös antanut tästä viitteitä. Myös ulkopolitiikan asiantuntija Hiski Haukkala on jakanut näkemyksensä Nato-jäsenyyden hakemisesta nykytilanteessa. Haukkalan mukaan Suomen liittyminen Natoon heikentäisi Suomen sisäistä turvallisuutta, ja Venäjä voisi käyttää Suomen sisäiseen painostamiseen keinoja, joihin Suomen Nato-jäsenyys ei toisi apua, kuten ydinturvallisuusyhteistyön katkaisu.

Presidentti Ahtisaari kiteyttää sanoman osuvasti toteamalla, että Suomen tulisi liittyä Natoon seuraavien hallituskausien aikana mutta ei Venäjän takia. Ahtisaari on tästä oikeassa, sillä nykyisessä tilanteessa Suomi välittäisi aivan vääränlaista viestiä tavoitteistaan maailmalle. Suomen Nato-jäsenyys voisi noudattaa samanlaista maltillisuuden periaatetta, jota Suomen läntinen integraatio myötäili kylmän sodan aikana. Tällä en tarkoita suinkaan suomettumista, vaan kansainvälisten hankkeiden ajoittamista rauhallisimpiin olosuhteisiin. Ukrainan kriisin syvimmän vaiheen tulee päättyä ja Minskin sopimuksen ehtojen pääosin toteutua, ennen kuin Suomi voi alkaa jälleen pohtia Nato-jäsenyyttään. Toki on syytä huomioida, että Ukrainan kriisi saattaa jatkua vielä pitkään, ja sillä saattaa olla arvaamattomia jälkiseurauksia, mutta kuten todettua, Suomen tulee olla kärsivällinen. Ensisijainen asia, mitä Suomi voi Naton suhteen tehdä, on poistaa sitä koskevat rajoitukset työn alla olevasta hallitusohjelmasta.

Jäsenyydestä puhuminen oleellista

Nato-jäsenyydestä puhuminen on joka tapauksessa oleellista Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta, sillä Suomella ei kaikesta huolimatta ole virallisia turvallisuustakeita miltäkään liittoumalta, eikä sen kansainvälistä asemaa sotilaallisen toiminnan suhteen ole myöskään vahvistettu. EU-jäsenyys antaa meille solidaarisuuslausekkeen ja yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan, mutta kuten puolustusministeri Haglund esittää, kaikkien EU-maiden sitoutuminen yhteiseen armeijaan ei ole nykytilanteessa realismia. Nato-jäsenyys kieltämättä toisi selkeyttä Suomen kansainväliseen asemaan turvallisuuspolitiikan alalla – ja antaisi meille turvallisuustakeen. Nato-kannan pohtiminen on oleellista myös siksi, ettei ratkaisua sen suhteen voi lykätä jatkuvasti; vaikka päätöstä ei tehtäisikään vielä lähiaikoina, Suomella tulee olla selkeämmät keinot päätöksen tekoa varten. Naton aika ei kuitenkaan voi koittaa Ukrainan kriisin alla, nykyhetki on väärä: veden kiehuessa ei tule lisätä lämpötilaa – ratkaisu on nostaa kantta. On myös hyvin tulkinnanvaraista, hyväksyisikö Nato edes Suomea tällä hetkellä jäsenekseen. Yhdysvaltojen entisen presidentin Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski rinnasti Ukrainan ja Suomen toisiinsa todeten, ettei kyseisten valtioiden tarvitse liittyä Natoon, sillä ne voivat pitäytyä omassa turvallisessa välimaastossaan. Suomen Nato-jäsenyydelle saattaisi löytyä myös arvaamattomia vastustajia lännestä, kuten Ylen ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen on huomauttanut.

Nato-jäsenyys ei ole suljettu luku Suomen turvallisuuspolitiikassa, se vain odottaa oikeaa hetkeään. Tärkein viisaus turvallisuuspolitiikassa on muistaa, ettei se voi olla suhdanteita mukailevaa ”kauppatavaraa”. Tämä tarkoittaa käytännössä, että turvallisuuspolitiikan pitää olla pitkäjänteistä ja arvomaailmaan perustuvaa – ennen kaikkea Suomi tekee itse omat ratkaisunsa.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa