(Huomioithan, että tämä artikkeli on yhdeksän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Kantasuomalaisen kallonmitat

Timo R. Stewart | 10.02.2015

 

Itämerensuomalainen kantakansa – eli kantasuomalaiset – elelivät tuohivirsuissaan, oletetusti puhumassa varhaiskantasuomea ja sittemmin myöhäiskantasuomea, ilmeisesti jossain kaukana idässä. Näin oli kaikki hyvin, kunnes kantasuomalaiset ”erosivat mordvalaisista ja siirtyivät länteen päin”, kuten WSOY:n Nykysuomen sanakirja (1992) tietää kertoa.

Näyttää pahasti siltä, että traagista eroa seurannut läntinen kansainvaellus on vihdoin viimein tuonut kantasuomalaiset ihan Suomen tasavaltaan asti. Heitä on kuulemma näkynyt. Ainakin heistä on viime vuosina puhuttu muidenkin kuin kielitieteilijöiden kammioissa. Heistä on puhuttu jopa niin paljon, että kielitieteilijätkin ovat tämän huomanneet. Kielitoimiston sanakirjan vuoden 2006 painoksen mukaan kantasuomalaisella tarkoitetaan vielä yksinomaan jotain muinaista, joko puhuttaessa itämerensuomalaisesta kantakansasta tai heidän oletetusta kielestään. Vuoden 2012 painosta on kuitenkin herätty ajanmukaistamaan niin, että kantasuomalaisella voidaan sen mukaan viitata Suomen kantaväestöön ”maahanmuuttajien vastakohtana”.

Uusia sanoja tai uusia merkityksiä vanhoille sanoille tietysti syntyy silloin, kun riittävän moni kokee niille jotain tarvetta. Tämä ”kantasuomalaisen” uusi merkitys näyttää yleistyneen vasta 2000-luvulta lähtien jonkinlaisena vastinparina uussuomalaiselle, joka puolestaan näyttää olevan kiertoilmaisu maahanmuuttajalle, joka tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan henkilöä, jolla ei ole perunanenää. Kaikki eivät ole onneksi purematta nielleet tätä uutta kantasuomalaisten ja uussuomalaisten välistä jaottelua. Esimerkiksi Ruben Stillerin aihetta käsittelevä traagisen hauska kolumni on lukemisen arvoinen.

Sen sijaan Helsingin poliisi on näemmä ottanut uuden sanan asevarastoonsa kaikella mordvalaisista eronneen viranomaisen täsmällisyydellä. Kantasuomalainen ei ole poliisin mukaan välttämättä sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, vaikka olisi Suomen kansalaisuus. Ei myöskään sellainen, joka on Suomessa syntynyt edes suppeimpien rajamääritelmien mukaan. Kantasuomalaisia ovat poliisin mukaan ne, joiden ”molemmat vanhemmat ovat etnisesti suomalaisia”.

Poliisin sukutaulukko herättää lukuisia kysymyksiä. Mikä on etnisesti suomalainen? Tarkoitetaanko sillä suomenkielistä? Vai kelpaavatko ruotsinkieliset etnisesti suomalaisiksi? Kantasuomalaisuuden käsite on sen verran suomenkielinen erikoisuus, ettei ainakaan Svenska Yle ollut onnistunut kääntämään sitä samassa uutisessa muuten kuin ”infödda finländare”. Entä saamenkieliset? Vai onko kyse kenties jostain kulttuuris-uskonnollisesta yksiköstä ja jos niin, mahtuvatko siihen vaikkapa Suomen tataarit, romanit, juutalaiset, ortodoksit ja esperantistit? Entä miten on laita inkeriläisten tai Suomesta muualle maailmaan muuttaneiden jälkeläiset? Periytyykö suomalaisuus? Pitääkö etnisen suomalaisen olla tietyn näköinen (lue värinen)?

Mikäli ”etniselle suomalaiselle” onnistuttaisiin kuin ihmeen kaupalla luomaan järkeenkäypä määritelmä, ollaan poliisin tielle lähdettäessä silti pian loogisessa umpikujassa. Kuvitellaan esimerkiksi joku Carl Gustaf Emil Kantasuomalainen, jonka vanhemmat ovat ”etnisesti suomalaisia”. Jos etninen suomalaisuus on sama asia, kuin kantasuomalaisuus, täytyy myös Kallen isällä ja äidillä molemmilla olla etnisesti suomalaiset vanhemmat. Ja niin edespäin. Ketjua ei tarvinne jatkaa kovin pitkälle, kun löytyy joku vähemmän etnisesti suomalainen esi-isä ja Kallen ja hänen koko sukunsa kantasuomalaisuus kyseenalaistuu poliisin silmissä. Jos taas kantasuomalaisuus ja etninen suomalaisuus ovat eri asia, herää kysymys, voisivatko Kallen vanhemmat olla sellaisia, joiden vanhemmat eivät ole etnisiä suomalaisia, mutta ovat kuitenkin riittävästi etnistyneet? Miten tämä supisuomalaistuminen tapahtuu? Ja voitaisiinko se kenties sallia Kallelle itselleen?

Poliisi ei epäilemättä tarkoittanut saattaa Suomen kansalaisia epätasa-arvoiseen asemaan, eikä tämän kirjoittajalla ole tarkoituksena väittää, etteikö voisi joissain tilanteissa olla tarkoituksenmukaista puhua suomalaisista tai suomalaisesta kulttuurista. Poliisin käyttämän määrittelyn tekee kuitenkin erityisen häiritseväksi sen viittaus henkilön vanhempien etnisyyteen henkilön oman identiteetin tai statuksen määrittäjänä. Onko ”etninen suomalaisuus” todella jotain periytyvää? Voiko esimerkiksi muusta maasta adoptoitu lapsi olla kantasuomalainen vai pitääkö hänen olla vaikkapa tietyn näköinen ollakseen sitä? Jos joku ei näytä tai kuulosta siltä, miltä kantasuomalaisen kuvitellaan näyttävän tai kuulostavan, kuinka monta sukupolvea tätä kannattomuutta pitää kannatella?

Kieli paitsi kuvaa todellisuutta, myös luo sitä. Se on valinta, joka kertoo jotain valinnan tekijästä ja tämän pyrkimyksistä. Ajatus jostain myyttisestä, muuttumattomasta suomalaisuudesta, joka periytyy äidiltä tyttärelle aina saman värisenä, näköisenä tai kuuloisena, on tunkkaista. Se ei ole luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa kaikkiin suomalaisiin suhtaudutaan tasavertaisina.