(Huomioithan, että tämä artikkeli on 10 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Pohjolan turvallisuus Norjasta katsoen

The Ulkopolitist | 04.11.2014

 

Suomalaiset vertaavat itseään yleensä Ruotsiin. Oli kyseessä sitten euroviisumenestys, lihapullat tai ulkopolitiikka. Itämeren turvallisuustilanteen yleinen kiristyminen Ukrainan kriisin seurauksena on saanut Suomen katsomaan entistä tarkemmin Ruotsin uuden hallituksen linjauksia, esimerkiksi puolustusmenojen tai Nato-kysymyksen suhteen. Kuitenkin ulkopolitiikan saralla olisi hyödyllistä nähdä Ruotsia pitemmälle muihin Pohjoismaihin. Norja tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan Suomelle sillä –toisin kuin Ruotsin tapauksessa– maan väestö on suunnilleen samankokoinen, Norjassa on sekä aluepuolustus että asevelvollisuus ja maaraja Venäjän kanssa. Millaisena Itämeren alueen muuttuva turvallisuustilanne nähdään Oslossa ja miten Norja pyrkii huolehtimaan turvallisuudestaan?

Ensin on syytä katsoa karttaa. Itämeren alueen huonontuva turvallisuustilanne ei vaikuta Norjaan suoraan. Baltian maat –ja Suomi– ovat kovin kaukana Oslosta katsoen, jopa Ruotsi sijaitsee Skandien korkean vuorijonon takana. Norjan sotilaallisessa suunnittelussa painopiste on aina ollut pohjoisessa ja Atlantilla. Käytännössä Norja, Islanti ja Grönlanti muodostavat täysin erillisen ’atlanttisen’ turvallisuuspoliittisen alueen Pohjoismaiden sisällä. Baltian mailla on merkitystä Norjan kannalta välillisesti, koska maat pohjaavat turvallisuudensa puolustusliitto Naton jäsenyyteen. Norjan kannalta on tärkeää, että Nato osoittaa sitoutuvansa Baltian puolustukseen, koska Norjan oma turvallisuus perustuu siihen, että maa saisi apua, jos se joutuisi sotilaalliseen selkkaukseen Venäjän kanssa Pohjois-Norjassa tai Atlantilla.

Toisin kuin Tanska, Norja ei luopunut alueellisesta maanpuolustuksesta tai asevelvollisuudesta kylmän sodan loputtua. Öljyn tuoma vauraus on mahdollistanut modernin laivaston ja ilmavoimien ylläpitämisen. Norjalaiset kuitenkin katsovat, että kansallinen puolustus ei tulisi riittämään ilman merkittävää ulkopuolista apua. Ainoa valtio, jolla on riittävästi voimanprojektiokapasiteettia auttaakseen Norjaa on Yhdysvallat, vaikka Britannialla onkin jonkin verran kapasiteettia alueella. Paras keino sitouttaa Yhdysvallat Norjan puolustukseen on korostaa puolustusliitto Naton luomaa eurooppalaista turvallisuuskehystä sekä olla aktiivinen jäsen Naton sisällä. Tämä tarkoittaa suurimpaan osaan kansainvälisistä operaatioista osallistumista –ja käytännön yhteistyökapasiteetin ylläpitämistä Pohjanmeren alueella Yhdysvaltojen, Britannian (ja Tanskan ja Hollannin kanssa). Tanskan ja Norjan ’mallijäsen’-asemaa Natossa heijastaa se, että sekä Naton nykyinen pääsihteeri että tämän edeltäjä ovat entisiä pohjoismaalaisten Nato-maiden pääministereitä. Kuten Tanskassa, ei Norjassakaan Pohjoismaista puolustusyhteistyötä nähdä Naton korvaajana, koska Pohjoismailla ei käytännössä nähdä olevan tarpeeksi kapasiteettia puolustaa koko aluettaan ja tulla esimerkiksi Norjan avuksi. Miksi Norja sitoutuisi puolustamaan Ruotsin ja Suomen aluetta, kun kyseiset maat voisivat saada monenkeskiset turvallisuustakuut liittymällä Natoon? Mieluiten norjalaiset näkisivätkin pohjoismaalaisen puolustusyhteistyön tapahtuvan Naton viitekehyksen sisällä, jolloin voitaisiin siirtyä teknisestä, taloudellisesta ja rauhan ajan yhteistyöstä suunnittelemaan myös kriisinajan yhteistyötä. Näin ollen Norjassa puolustuspolitiikan kansainvälinen viitekehys nähdään muodostuvan miltei yksinomaan Natosta, mitä korostaa myös Norjan asema EU:n ulkopuolella.

Norjaa ja Suomea yhdistää aluepuolustuksen lisäksi pyrkimys korostaa toimivaa kahdenvälistä suhdetta Venäjän kanssa. Toisin kuten Ruotsi (ja erityisesti entinen ulkoministeri Carl Bildt) Norja ei ole ollut yhtä äänekäs Venäjän ulkopolitiikan kriitikko. Norjassa koetaan, että Norja ja Venäjä ovat kykeneet hyvään yhteistyöhön pohjoisessa ja arktisella alueella, missä myös alueelliset viranomaiset on otettu mukaan Norjan johdolla 1990-luvun alussa perustettuun ’Barents-yhteistyöhön’, johon myös Suomi ja Ruotsi ovat osallisia. Kahdenvälistä suhdetta pohjustetaan korostamalla sitä, että Neuvostoliitto vapautti Pohjois-Norjan saksalaismiehityksestä ja vetäytyi sen jälkeen vapaaehtoisesti Pohjois-Norjasta. Se, että Norjan puolustuspolitiikan uhkakuva muodostui koko kylmän sodan ajan Neuvostoliitosta –ja nykyään Venäjästä– unohdetaan sopivasti tässä naapurisopua korostavassa narratiivissa. Hyvä esimerkki tästä pyrkimyksestä liennytykseen on, että Norja liittyessään Natoon vaati että maahan ei sijoitettaisi pysyviä sotilastukikohtia tai ydinaseita, mitkä saattaisivat ärsyttää isoa naapuria. Suomen kannalta mielenkiintoista on, että norjalaiset kokevat jonkinlaisen ’erityissuhteen’ Venäjään olevan mahdollista huolimatta maan Nato-jäsenyydestä. Huomion arvoista on myös se, että Venäjällä ja Norjalla on myös tosiasiallisesti olleet melko hyvät ja toimivat naapurisuhteet, jota symboloi se että maat pääsivät vihdoin sopimukseen 2010 Barentsinmeren merirajasta –ja sitä kautta merenalaisten kaasu- ja öljyvarojen jakamisesta.

Millaista debattia Oslossa sitten käydään ulkopolitiikasta, voimmeko tehdä tällaisia karkeita yleistyksia Norjan turvallisuuspolitiikasta? Kuten Tanskassa, on myös Norjassa olemassa laaja ’Nato-konsensus’ ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kaikki puolueet,  Sosialistista vasemmistopuoluetta lukuunottamatta, ovat sitoutuneet nykyiseen turvallisuuspolitiikkaan ja kannattavat maan Nato-jäsenyyttä. Eräällä tavalla norjalainen Nato-keskustelu –  keskustelu, joka Suomessa ja Ruotsissa käy melko kiivaasti – käytiin jo 1950-luvulla. Norjalaiset perustelevat Nato-konsensusta korostamalla maansa perinteista läntistä ja atlanttista suuntautumista –joskus jopa koomisiin myyttisiin mittasuhteisiin saakka ottamalla puheeksi viikinkien läntiset retket. Tosiasia on, että Norjan ulkopolitiikka perustui itsenäistymisen jälkeen tiiviiseen suhteeseen Britannian kanssa. Britannia yritti auttaa Norjaa taistelussa saksalaisia vastaan 1940 –ja maan hallitus muutti maanpakoon Lontooseen. Vähitellen varhaisen kylmän sodan aikana Britannia korvautui Yhdysvalloilla, jonka sitoutumisen Euroopan turvallisuuteen Britannian ja Norjan kaltaiset valtiot tahtoivat varmistaa luomalla Naton viitekehyksen. Ukrainan kriisin myötä Norjassa katsotaan laajalti maan ulkopolitiikan perusvalintojen olleen oikeansuuntaisia.

Norjalaista konsensuskulttuuria alleviivaa mielenkiintoinen ulkopoliittinen päätöksentekojärjestelmä. Kaikki tärkeät ulko- ja turvallisuuspoliittiset päätökset tehdään etukäteen niin sanotussa laajennetussa ulkoasiainvaliokunnassa. Tähän elimeen kuuluvat valiokunnan jäsenten lisäksi eduskuntaryhmien puheenjohtajat, eduskunnan puheenjohtajisto ja hallituksen ulkopolitiikasta vastaavat ministerit. Tämä johtaa usein siihen tilanteeseen, että oppositio ei arvostele äänekkäästi hallituksen politiikkaa tai äänestä sitä vastaan ulkopoliittisissa kysymyksissä istuntosalissa –koska keskustelu ja äänestys ollaan käyty jo valiokunnan suljetussa istunnossa. Käytäntöä ollaan perusteltu sillä, että pienen maan tulee vaikuttaa yhtenäiseltä turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Toisin sanoen Suomi ja Ruotsi – joissa käydään kohtuullisen kärkästä poliittista keskustelua Nato-jäsenyydestä ja puolustusmenoista – vaikuttavat Norjaan ja Tanskaan verrattuna suhteellisen eripuraisilta turvallisuuspoliittisilta konsensuskulttuureilta. Toinen norjalaisen ulkopoliittisen päätöksenteon ja keskustelun merkittävä piirre on maassa tehtävän laadukkaan ulkopoliittisen tutkimuksen suuri määrä. Verrattuna Helsinkiin, Oslon ulko- ja puolustuspoliittinen tutkimuskenttä on monta kertaa suurempi mitattuna tutkijoiden tai tutkimuslaitoksien rahoituksen määrällä. Taas kerran – kuten myös puolustusmenoissa – Norjalla on varaa panostaa ulkopolitiikkaan ja sen tutkimukseen. Mielenkiintoista suomalaisesta näkökulmasta on ajatus siitä, että ehkä ’myytti suomalaisesta Venäjä-erityisosaamisesta’ kärsii taas kerran uuden kolhun ottaen huomioon sen, että norjalaiset käyttävät huomattavasti enemmän rahaa Venäjän ulkopolitiikan tutkimukseen.

Suomalaisten keskittyessä seuraamaan ruotsalaisten sukellusvenejahtia Tukholman saaristossa tai Venäjän toistuvia ilmatilanloukkauksia Suomenlahdella on hyvä muistaa, että Venäjän ilmavoimien toiminta on vilkastunut myös Pohjois-Atlantilla. Viime viikolla norjalaiset hävittäjät saattoivat venäläisiä pommikoneita merellä, kunnes Britannia ja myöhemmin Portugali jatkoivat samaa tehtävää. Merkillepantavaa on että venäläiset koneet eivät ole loukanneet hiljattain Norjan tai Britannian ilmatilaa – toisin kuin Ruotsin ja Suomen. Länsieurooppalaisten valtioiden yhteinen ilmatilanvalvonta lähettää vahvan poliittisen viestin. Norja tarjoaa erilaisen puolustuspoliittisen mallin kuin perinteinen isoveljemme Ruotsi. Huomionarvoista suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta lienee se, että huolimatta siitä että Norja nojaa puolustuspolitiikassaan Nato-jäsenyyteen maa on säilyttänyt alueellisen maanpuolustuksen sekä asevelvollisuuden (joka on vastikään ulotettu koskemaan molempia sukupuolia). Norja on myös perinteisesti korostanut hyviä kahdenvälisiä suhteitaan Venäjään. Tässä valossa monet suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun joko-tai asetelmat vaikuttavatkin perin kyseenalaisilta Oslosta nähtynä.

Kirjoitusta varten The Ulkopolitist kävi tekemässä haastatteluita Oslossa Suomalais-norjalaisen kulttuurirahaston apurahan turvin.