(Huomioithan, että tämä artikkeli on 10 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Ruotsi Natoon, mutta Suomi ei

Mies ulkosuomalainen | 25.03.2014

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomea usein rinnastetaan, kuinkas muuten, myös Ruotsin tilanteeseen. Kuluneen vuoden aikana useampi turvallisuuspolitiikan tuntija on nostanut esille länsinaapurimme lännettymisen. Ministeri Iloniemi totesi, että ”Suomen kannalta se, liittoutuuko Ruotsi vai ei, on ensimmäisen luokan turvallisuuspoliittinen kysymys [Suomelle].” Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternakin arvio on, että Ruotsin Nato-jäsenyys on kulman takana. Samaa ounailee Markku Salomaa. Lähtökohtainen oletus tässä kaikessa on, että jos Ruotsi hakee Nato-jäsenyyttä niin se muuttaa oleellisesti Suomen turvallisuuspoliittista asetelmaa huonompaan. Käydäänpä läpi tätä skenaariota.

Asetelma

Skenaario – kutsukaamme sitä vaikka ”Tapaus keltaiseksi” – olisi siis seuraavanlainen: vaalien jälkeen Ruotsin poliittinen johto tekee nopean päätöksen Nato-jäsenyydestä. Suhteet ovat olleet hyvin tiiviitä jo kylmän sodan ajoilta, teknillinen yhteistyö on hyvää eivätkä Naton poliittiset vaatimukset ole mikään este. Jäsenyyshakemusta edesauttoi Venäjän nostattama epävarmuus sen toimissa Ukrainan tapauksessa; Ruotsille Nato-jäsenyys turvaisi parhaiten maanpuolustuksen ja Natolle Ruotsin jäsenyys vahvistaa Naton huoltovarmuutta ja asemaa Itämerellä. Ilmoitus yllätti Suomen johdon totaalisesti ja eduskuntavaalien lähestyessä Suomen omasta Nato-jäsenyydestä ei saatu järkevää keskustelua aikaan. Poliittisen tahdon puuttuessa Suomi jäi odottamaan liian kauan; vuonna 2016 Ruotsista tuli Naton 29. jäsenmaa ja Suomi jäi vakuuttelemaan itseään ketteryyden hyödyistä liittoumattomana valtiona.

Tässä skenaariossa on paljon uskottavia elementtejä. Se, että Ruotsi hakisi Natoon kertomatta Suomelle ei ole turhan kaukaa haettu, ja silloinkin se kieltämättä se tulisi perin ikävänä yllätyksenä Suomelle. Nykyilmapiirissä, jossa liittoutumiskriittiset ovat valloillaan, Ruotsin valinta tuskin herättäisi muuta kuin perinteisiä vitsejä siitä, että Ruotsi on kykynemätön puolustamaan itseään – toisin kun Suomi. Jos Ruotsia kiinnostaa jäsenyys, niin on vaikeaa nähdä, miksi Natossa prosessia pitkitettäisiin turhan paljon. Itä-Euroopan maat ilahtuisivat ja muut arvostaisivat Ruotsin tuoman vaatimattoman synergia-edun.

Toteutuessaan tämä skenaario olisi kiistatta huono Suomelle; se kutakuinkin sulkisi Suomen Nato-jäsenyyden pitkäksi aikaan jos ei kokonaan pois. Natolla ei ole kovin monta luontevaa laajentumismaata enää jäljellä, joten Suomen olisi hankala löytää uusia tilanteita jossa jäsenyys olisikin ”ajankohtaista” – Ruotsi on kiistatta luontevin kumppani jäsenyyshaulle. Ilman hyvin vahvaa poliittista tahtoa jäsenyydelle ajankohtaisuutta tuskin syntyy, ja ilman sitä on hyvin vaikeaa nähdä, miten Suomen Nato-optio voi säilyä mitenkään uskottavana.

Toki sanottaisiin, että liittoutumattomana Suomi ylläpitää kunniakasta puolueettomuuden perintoä ja ylläpitää varaa joustavaan ja nopealiikeiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mutta tämä olisi surkea lohdutuspalkinto sille, että turvallisuuspoliittisesti Suomen jäisi hyvin yksinäiseksi. Turvallisuuspoliittinen vertaisryhmämme koostuisi retorisesti Itävallasta ja Irlannista, mutta käytännössä sellaisista Venäjän eurooppalaisista naapurimaista kuten Valko-Venäjästä, Ukrainasta, Moldovasta ja vähemmässä määrin Kaukasuksen ja Balkanin maista, joiden turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat myös häilyviä. On päivänselvää, että tämä ei ole kovin luonteva vertaisryhmä Suomelle. Muutamat ehkä ajattelevat, että Ruotsi ajaisi Suomen etua Natossa, mutta Ruotsin hetkittäinen solidariteetti ei ole rinnastettavissa V. artiklaan millään järkevällä tavalla.

Liittyykö Ruotsi sittenkään?

Ylipäätäänsä on hyvä erottaa missä määrin keskustelu Ruotsin Nato-jäsenyydestä onkin metafora Suomen omalle pölyn peittämälle Nato-optiolle. Koko Tapaus keltainen rakentuu sen varaan, että Ruotsin poliittinen johto haluaa Nato-jäsenyyttä ja on se saavuttamisen vuoksi valmis uhraamaan mahdollista poliittista pääomaa. Tämä ei ole itsestäänselvä oletus, sillä Nato-jäsenyys ei ole ainoa ratkaisu huonoon puolustusvalmiuteen. Esimerkiksi Salonius-Pasternakin tulkinta nojaa siihen, että Nato on ainoa rationaalinen vaihtoehto, kun kerran Ruotsi on ajanut alas perinteisen puolustuksensa. Politiikka on kuitenkin täynnä irrationaalisia päätöksiä, eikä ole mitenkään vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa Ruotsilla on merkittäviä puolustusongelmia mutta ei silti olisi valmis luopumaan nimellisesta puolueettomuudesta.

On itsestäänselvää, mutta yllättävän harvoin korostettua, että Ruotsin turvallisuuspoliittinen tilanne poikkeavasti eroaa Suomesta. Näin on sekä suhteessa Natoon että naapureihin. Ensinnäkin Suomen osallistuminen Nato-toimintaan ei ole samaa luokkaa kuin Ruotsin. Toki on huomioitava kylmän sodan historia, mutta relevantimpaa on ottaa huomioon Libyan lentokieltovyöhykkeeseen osallistuminen, joka on selkeä esimerkki Ruotsin ja Suomen Nato-linjojen eroista. Vastaavasti Ruotsin puolueettomuus on kuitenkin pitkälti sidottu siihen, että Suomi on sen naapuri; vilkaisu karttapalloon paljastaa, että vaikka Suomi ja Ruotsi kohtaavat jossain määrin samanlaisen hypoteettisen uhan, niin sen laatu on kovin erilainen. Hieman ilkeämmin voisi huomauttaa Ruotsin olevan paasikiveläisesti vankasti liittoutumaton niin kauan kuin itänaapuri on Suomi. Ruotsi vakuuttelee myös Suomea toimivansa yhdessä Nato-jäsenyydessä – historiallisesti näin ei ole ollut.

Näillä Ruotsin ja Suomen turvallisuuspoliittisten tilanteiden eroilla ei ole toki väliä, jos Ruotsi on metafora Suomelle. Sitten jos vastustat Suomen jäsenyyttä, vähättelet myös Ruotsin; jos kannatat Suomen jäsenyyttä, kannustat Ruotsin keskustelua jäsenyydestä. Joten on ehkä kannattavaa korvata sana Ruotsi sanalla Suomi kun on kyse Nato-jäsenyydestä.

Suomen turvallisuuspolitiikan ruotsittuminen

Ruotsin Nato-jäsenyys ei ole toki ainoa Ruotsi-skenaario, joka kummittelee turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Paljon ihmeellisempi kummajainen on idea Suomi-Ruotsi puolustusliitosta – jonka pääpiirteet ovat epärealistisuus ja vanhanaikaisuus. Näinkin huonon idean esillenousu kertoo kuinka pitkälti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on ruotsittunutta: jok’ikinen turvallisuuspoliittinen vaihtoehto Suomelle on tavalla tai toiselle sidottu tai riippuvainen siitä, mitä länsinaapurimme tekee. Nato-jäsenyys? Konsultoimme jäsenyyden ajankohtaisuudesta Ruotsin kanssa. Puolustusliitto? Kenen muun kanssa sen voisikaan solmia kuin Ruotsin! Lisää kansainvälistä sotilaallista yhteistyötä? Sovitaan Ruotsin kanssa mihin harjoituksiin pitäisi osallistua. Uusia turvallisuuspoliittisia rakenteita Pohjolan vakauttamiseksi? Kunhan se tehdään vahvalla pohjoismaiselle ytimellä!

Yhteistyö on toki kivaa ja joskus hyödyllistäkin, mutta sen ei pitäisi antaa olettaa, että Tukholmassa suhtaudutaan samalla tavalla ideaan kun Helsingissäkin. Kööpenhaminassa ei ainakaan.