(Huomioithan, että tämä artikkeli on 10 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Oodi toisinajattelijoille (ei Radio Novalle)

Timo R. Stewart | 07.03.2014

Kirjoitettuani The Ulkopolitistissa Israelin siirtokuntapolitiikasta, siirtokuntatuotteista ja niiden merkitsemisestä sekä Länsirannan miehityksen aikaansaamasta eriarvoisuudesta, olen saanut kuulla, että olisi kiva joskus lukea ”jotain hyvää Israelista”. Miksi ei? Ei se ole vaikeaa. Toiveen toteuttamiseksi ei tarvitse edes poiketa politiikan kentältä. Maassa, missä on paljon innostavia asioita, en ole kohdannut mitään inspiroivampaa kuin niiden israelilaisten rohkeus, jotka uskaltavat vuosikymmenten epäluuloista, katkeruudesta ja pelosta huolimatta työskennellä oikeudenmukaisemman maailman puolesta omassa maassaan ja sen miehittämillä alueilla. Heitä on paljon myös palestiinalaisten keskuudessa – eikä ulkomaisia työntekijöitäkään sovi unohtaa – mutta kirjoitan nyt israelilaisista. He ovat toimineet periaatteidensa puolesta silloinkin, kun siihen ei mikään ulkopuolinen syy heitä pakota. Silloinkin, kun se on todella vaikeaa. Nostan hattua.

Tähän joukkoon lukeutuu myös joitakin toimittajia. Oman yhteiskuntansa todellisista kipupisteistä on vaikea tehdä journalismia. Aiheen välttely tai halvalle viihdelinjalle lähteminen on aivan liian houkuttelevaa, vaikka panokset olisivat huomattavasti pienemmät ja puhe olisi muiden yhteiskunnista. Näin on tapahtunut aivan liian usein Suomessa. Esimerkkinä toimikoon Radio Novan viimeaikainen ELC Goes Israel tempaus, jossa Tuomas Enbuske ja Aki Linnanahde kävivät pyörimässä Israel-turisteina mm. miehitetyssä Itä-Jerusalemissa ja poseerasivat Mossad-paidat päällä Länsirannan liepeillä. Retki oli jonkun kumman sattuman kautta nimetty samoin kuin Israelin turistiministeriön mainoskampanjan sivusto.

Israelilainen media on räiskyvää ja tutkivaa, mutta valitettavasti miehityksestä jaksavat harvat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa. Eräs poikkeus on Suomessa ICAHD Finlandin kutsumana vastikään vieraillut ”Israelin vihatuin mies” Gideon Levy. Hänen vuosikymmenten työnsä Haaretz lehdessä on ollut jatkuvana vaivana niille, jotka mielellään unohtaisivat vain muutamien kilometrien päässä aiheutetut kärsimykset. ”Kirjoitan siksi, ettei kukaan voi myöhemmin sanoa, ettemme tienneet, mitä meidän nimissämme tehdään,” Levy sanoi Helsingin yliopistolla helmikuussa. Levy on hyvä muistutus siitä, että toimittaja voi parhaimmillaan olla miltei samassa roolissa kuin Vanhan testamentin profeetta: piikki valtaapitävien lihassa, yhteiskuntansa kriitikko, epäsuosittu oikeudenmukaisuuden ääni. Se on työtä, jota ei mitata klikkauksien määrällä.

Jokainen Suomessakin Lähi-idän konfliktista kirjoittanut tietää, että taikasanoilla Israel ja Palestiina saa sähköpostilaatikkoonsa herkästi mehevää palautetta. Vieläkin voimallisemmilla termeillä, kuten itsemääräämisoikeus, ihmisoikeudet tai kansalliset myytit, saa varautua siihen, että osa palautteesta koukkaa ellei ihan eskatologian niin vähintään skatologian tutkimusalan puolelle. Jopa täällä, kaukana yöllisistä pidätyksistä ja tarkk’ampujien luodeista, tätä pitkäkestoista konfliktia lähestytään vuodesta toiseen suurella tunteella. Se nähdään liian usein puhtaana nollasumapelinä, jossa ovat vastakkain enkelit ja demonit, joidenkin mielestä ihan kirjaimellisesti.

Sitä suuremmat vaikeudet on niillä toisinajattelijoilla ja aktivisteilla, jotka koettelevat oman yhteiskuntansa konsensusta siellä, missä panokset eivät ole pelkästään kirjallisia. Ihmisoikeuksien toteutuminen, konfliktin ja miehityksen loppuminen sekä rauhan rakentaminen saattavat lyhyellä aikavälillä vaatia vahvemmalta osapuolelta enemmän kuin heikommalta. Se on silti pitkällä tähtäimellä molempien etu. Alexander Stubb tiivisti ulkoministerinä olleessaan Suomen linjan tavalla, jonka saattaisi myös israelilainen rauhanaktivisti allekirjoittaa: ”Me olemme sekä pro-Israel että pro-Palestiina, ja ennen kaikkea pro-rauha”. Stubbin pelkistys pyrki rikkomaan sitä kuvaa, jossa miehityksen vastustaminen tulkitaan väistämättä Israelin vastustamiseksi. Sitä se ei ole. Suomi on muun maailman ohella tuominnut siirtokunnat, ei Israelia. Samoin ovat tehneet Gideon Levy, Amira Hass, Akiva Eldar ja monet muutkin israelilaiset.

Miehityksen puolustajat niin Israelissa kuin muuallakin saattavat toisinaan vedota myös teknisesti ymmärrettyyn tasapuolisuuteen, jossa annetaan eri näkemyksille sama painoarvo, faktoista välittämättä. Totuus ei kuitenkaan aina löydy kahden eriävän näkemyksen puolivälistä. Jos puhutaan Länsirannan miehityksestä ja siihen liittyvistä ongelmista, näiden faktojen löytämiseen eivät välttämättä riitä useat käynnit Israelissa eikä aina edes asuminen maassa. Miehityksen arjen näkee vain miehitetyillä alueilla. Erittäin hyvänä lähteenä tälle tiedolle toimivat palestiinalaisten ja kansainvälisten toimijoiden lisäksi myös israelilaiset järjestöt.

Esimerkiksi jo 1980-luvulla ensimmäisen Libanonin sodan vastustamisesta mainetta niittänyt Peace Now työskentelee yhä miehityksen päättymisen ja kahden valtion ratkaisun puolesta. Vaikka rauhanliike onkin kutistunut huomattavasti etenkin 2000-luvulta lähtien, on samanmielisiä järjestöjä useita. Rauhansopimuksen käytännön kysymyksiä pohtivat muiden muassa sekä palestiinalaisia että israelilaisia yhdistävät Geneva Initiative sekä Israel/Palestine Center for Research and Information (IPCRI). Miehityksen yhä jatkuessa ihmisoikeuksien puolesta miehitetyillä alueilla ovat toimineet esimerkiksi vuonna 1989 perustettu B’Tselem (The Israeli Information Center for Human Rights in the Occupied Territories) ja Rabbis for Human Rights. Hekin ovat sekä pro-Israel että pro-Palestiina, ja ennen kaikkea pro-rauha.

Vielä radikaalimpia ovat yhden valtion ratkaisua kannattava The Israeli Committee Against House Demolitions (ICAHD), joka syntyi vastustamaan Jerusalemissa ja Länsirannan C-alueella tehtyjä palestiinalaisten talojen tuhoamisia. Suomessakin toimiva ICAHD on osallistunut Israelin tuhoamien palestiinalaistalojen jälleenrakentamiseen. Zochrot puolestaan pitää yllä muistoa vuonna 1948 Israelin sisällä tuhotuista palestiinalaiskylistä ja niistä paenneista sadoista tuhansista ihmisistä. Heidän jälkeläisensä elävät yhä pakolaisina. Muitakin järjestöjä on, sekä paljon yksilöitä, jotka toimivat järjestöjen ulkopuolella. Mistään massaliikkeestä ei valitettavasti puhua, mutta tämä vain korostaa niiden rohkeutta, jotka laittavat itsensä likoon paremman tulevaisuuden puolesta.

Olimme taannoin Jörn Donnerin kanssa tapaamassa israelilaisen Breaking the Silence -järjestön keskeistä vaikuttajaa Yehuda Shaulia eräässä jerusalemilaisessa kahvilassa. Shaulin järjestö koostuu miehitetyillä alueilla palvelleista israelilaisista, jotka ovat halunneet kertoa kokemuksistaan. Sotilailla on israelilaisessa yhteiskunnassa erittäin arvostettu asema ja israelilaiset usein ajattelevat IDF:n olevan maailman moraalisin armeija. 2000-luvun kuluessa sadat sotilaat kuitenkin kertoivat Breaking the Silence -järjestön kannustamina vertahyytäviä kertomuksia siitä, mitä sotilasmiehityksen ylläpitäminen haluttoman siviiliväestön keskuudessa käytännössä vaatii. Näihin kertomuksiin voi tutustua esimerkiksi täällä.

Donner oli Lähi-idässä kirjoittamassa matkareportaasia Suomen Kuvalehteen (SK 3.5.2013) ja oli nähnyt yhtä jos toista yhä vain jatkuvasta miehityksestä. Hän nojasi kohti Shaulia ja kysyi provosoivasti, ”onko teistä sitten mitään hyötyä?” Shaul ei säikähtänyt. Hän vastasi, ettei mikään maa maailmassa ole koskaan luopunut miehittämästään alueesta ilman ulkopuolista painostusta. Tämä painostus voisi tulla joko miehitettyjen alueiden palestiinalaisilta itseltään – esimerkiksi kansannousuna – tai sitten kansainväliseltä yhteisöltä – taloudellisen boikotin muodossa. Muutosta ei saada aikaan pelkästään kotimaisen rauhanliikkeen voimin. Kun – ei jos – Israel lopulta joutuu vetäytymään vuonna 1967 miehittämiltään alueilta, Shaul jatkoi, juuri silloin tarvitaan rauhanjärjestöjä. Ne voivat auttaa selittämään, miksi tämä oli alunperinkin Israelin edun mukaista ja muokata myönnytyksille välttämätöntä poliittista ilmapiiriä. Ne toimivat uuden tilanteen tulkkeina ja moraalisena kompassina. Siihen asti ne kyntävät kivistä peltoa. Jälleen kerran, nostan hattua.