(Huomioithan, että tämä artikkeli on 11 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Tasapainoilua Pohjolassa

Matti Pesu | 24.10.2013

Onko Pohjois-Euroopan poliittinen ilmapiiri viilenemässä? Kuva: Wikipedia

Onko Pohjois-Euroopan sotilaspoliittinen ilmapiiri viilenemässä? Kuva: Wikipedia

Onko sotilaallisesti liittoutumattomien maiden olemassaolo Pohjois-Euroopan vakautta lisäävä vai heikentävä tekijä? Asiasta on keskusteltu viime aikoina sekä Suomessa että Ruotsissa, ja siitä on olemassa kahta koulukuntaa. Puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston päällikkönä ja Afganistanin-suurlähettiläänä toiminut Pauli Järvenpää argumentoi lokakuun alussa ilmestyneessä kirjoituksessaan, että sotilaallisesti liittoutumattoman Ruotsin puolustuksen alasajo yhdistettynä Suomen väheneviin puolustusresursseihin aiheuttaa alueen puolustuksen uskottavuuden rapistumisen. Tämä epävakauttaisi Järvenpään mukaan Pohjolan sotilaallista tilannetta. Ratkaisuna puolustuksen uskottavuuspulaan hän tarjoaa Suomelle ja Ruotsille sotilasliitto Naton jäsenyyttä.

Järvenpää ei ole ajatuksensa kanssa yksin. Helsingin Sanomien kolumnisti, tunnettu Nato-jäsenyyden puolestapuhuja Olli Kivinen nojaa uusimmassa tekstissään Järvenpään uskottavuusargumenttiin. Talouskriisi murentaa Kivisen mukaan Suomen puolustuksen uskottavuutta. Tämä, yhdistettynä Ruotsin tilanteeseen ja varsin aggressiivisesti viimeaikoina käyttäytyneeseen Venäjään, horjuttaa Itämeren alueen vakautta. Kivinenkin tarjoaa Natoa Pohjois-Euroopan tilannetta vakauttavaksi ratkaisuksi. Myös nykyinen Sveitsin-suurlähettiläs Alpo Rusi aistii sotilaallisessa liittoutumattomuudessa epävakauspotentiaalia, ja hän toivookin Suomen Kuvalehdessä (41/2013) aiheesta syvempää keskustelua.

Kaikki eivät jaa edellä mainittujen herrojen ajatuksia. Entinen Matti Vanhasen kansliapäällikkö Risto Volanen, joka taas tunnetaan Nato-jäsenyyden vankkana vastustajana, näkee kylmän sodan jälkeisen status quon vakaimpana mahdollisena tilana. Myös hän tunnistaa tilanteen mahdollisen järkkymisen mutta ei näe Ruotsin ja Suomen sotilaallista liittoutumista ratkaisuna. Volasen mukaan Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyys ”motittaisi” Pietarin, Kaliningradin ja Murmanskin ja pakottaisi Venäjän murtamaan motin sekä antamaan painetta erityisesti Baltialle, mikä epävakauttaisi tilannetta entisestään. Eskaloituva tilanne käännetään Volasen mukaan tulevaisuudessa joka tapauksessa – joko ”luottamusta lisäävillä toimilla”, jolla viitattaneen Ruotsin ja Suomen pysymisellä Naton ulkopuolella tai ”suurten osapuolten” välisellä sopimuksella.

Kommentaattorien ajatuksissa yhteistä on se, että Pohjolan tilanne on ajautumassa epävakaampaan suuntaan. Heidän pohdinnoissaan on myös viitteitä tasapainoajattelusta, jota Pohjolan alueella erityisesti kylmän sodan aikana harjoitettiin. Tarjotut ratkaisut tosin eroavat Volasen ollessa myöntyväisyyslinjan mies ja muiden haikaillessa tiiviimpää läntistä yhteistyötä. Seuraavaksi lyhyt katsaus tasapainoajattelun historiaan ja miesten ajatuksiin. Itämeren alueen tasapainoa on käsitelty jo aiemminkin nuorten suomalaisten politiikan tutkijoiden toimesta.

Pohjolan tasapaino ja kylmä sota

Pohjois-Euroopan tilanteen hahmottaminen tasapainoajattelun kautta ei ole uusi ilmiö. Norjalaiset politiikantutkijat Arne Olav Bruntland ja Johan Jorgen Holst kehittivät 1960-luvulla Pohjolan geopoliittista tilaa kuvaavan tasapainoteorian, joka kytkeytyi vahvasti kylmän sodan vastakkainasetteluun. Molemmilla suurvalloilla oli intressejä Pohjois-Euroopassa, ja alueelle syntyi tilanne, jossa pyrkimykset vallitsevan tilanteen muuttamiseen olisivat laukaisseet toisessa leirissä vastatoimen,  niin sanotun ”korjausmekanismin”.

Mikä oli Pohjolan vallitseva tilanne kylmän sodan aikana? Tanska ja Norja olivat Naton jäseniä niin sanotuin minimiehdoin. Niiden maaperälle ei saanut rauhanaikana sijoittaa Nato-maiden ydinaseita eikä joukkoja. Ruotsi taas pyrki sodanaikaiseen puolueettomuuteen, joka turvattiin vahvalla kansallisella puolustuksella. Yhdysvaltain Ruotsille antamat sotilaalliset turvatakuut ovat tulleet myöhemmin esille, mutta takuut taas eivät vaikuttaneet Ruotsin välillä varsin kriittiseen ulkopolitiikkaan Yhdysvaltoja kohtaan. Suomi oli sidottu YYA-sopimuksen myötä Neuvostoliiton etupiiriin sopimuksen sisältäessä niin sanotut konsultaatioartiklat, jotka rajoittivat Suomen puolueettomuushalukkuutta.

Syntynyt tasapaino oli varsin kestävä. Neuvostoliitto olisi halunnut Tanskan ja Norjan irtoavan Natosta – ajatus, jota Kekkonen kaavailussaan ydinaseettomasta ja puolueettomasta Pohjolasta tuki – mutta Moskovan kiristysyritykset pystyttiin torjumaan uhkaamalla minimiehdoista luopumisella. Tämä olisi ollut Neuvostoliitolle erittäin epäedullista. Neuvostoliiton politiikkaa Suomen suunnalla taas rajoitti pelko Ruotsin lipumisesta Nato-leiriin, jos sen Suomen-politiikka olisi liian aggressiivista ja jos täten säikyttäisi Ruotsin pois puolueettomuudesta. Neuvostoliiton pelko Naton vaikutusvallan kasvamisesta rajoitti halua sitoa Suomea sen etupiiriin. Tästä voidaan vetää tulkinta, että Pohjolan tasapaino suojeli Suomea. Ylitulkittu kotikutoinen myöntyväisyyspolitiikkamme ilman rajoittavaa korjausmekanismia olisi voinut olla Suomen itsemääräämisoikeuden kannalta tuhoisa kombinaatio.

Pohjolan muuttunut asetelma kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan päättyessä Pohjois-Euroopan tilanne ja tasapaino muuttuivat. Pohjois-Euroopasta on sangen vaikeaa löytää vastaavaa tasapainomekaniikkaa kuin ennen. Suurvaltojen mielenkiinto alueelle väheni. YYA-sopimus haudattiin Neuvostoliiton kaatuessa, ja samalla Itämeren alueelle syntyi uusia valtioita. Venäjän halu sekä kyky vaikuttaa Pohjolan tilanteeseen väheni, eikä Nato-maiden enää tarvinnut pelotella minimivaatimuksista luopumisella. Suomi ja Ruotsi luopuivat puolueettomuudestaan liittymällä EU:n jäseneksi, ja itsenäisyytensä uudelleen saaneet Baltian maat taas juoksivat sekä EU:iin että Natoon. Pohjoismaat ja Baltian maat ovat liittyneet lännen leiriin, mikäli sellaisen olemassaolo on mielekästä hahmottaa. Vastakkainasettelu on olemassa, kuten esimerkiksi Volanen toteaa, mutta ”voimatasapaino” on heilahtanut auttamatta lännen suuntaan. Venäjä on jäänyt Pohjois-Euroopassa sangen yksin.

Miten Järvenpään, Rusin, Kivisen ja Volasen ajatukset heijastuvat nykytilanteeseen? Äkkiseltään tuntuu, että Volanen ylikorostaa Venäjän roolia ja reaktioita Itämeren alueella, vaikka Venäjä monessa mielessä alueen voimakkain valtio onkin. Hän sulkee EU-jäsenyyden Suomelle ja Ruotsille jo aiheuttamat geopoliittiset vaikutukset, ja näkee niiden Nato-jäsenyyden turhan dramaattisena. Askel Natoon ei olisi suurensuuri jo unionissa oleville länsimaille – olisihan se Suomelle omaa, jo Venäjää vastaan suunnattua, puolustusta tukeva toimi. Volasen maalailema motitusskenaario kuulostaa jopa hullunkuriselta. Venäjällä ei näin rauhan aikana voi olla todellista pelkoa meriteidensä motituksesta – varsinkin, kun Kaliningradin tai Murmanskin asema ei tosiasiallisesti muuttuisi eikä läntisillä toimijoilla olisi siihen syytä tai halua. Jos taas tilanne Itämeren alueella joskus vielä kiristyy sotilaallisen konfliktin partaalle tai jos Venäjä vahvistuu poikkeuksellisen paljon, Suomen olisi kuitenkin valittava puolensa. Olisiko Suomen tässä tapauksessa heittäydyttävä jälleen myöntyväisyyslinjan tielle?

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä Volasen ehdottomat luottamusta herättävät toimet liittoutumattomuuden ohella olisivat tai millainen rooli esimerkiksi Baltian mailla olisi suurten osapuolten välisessä paktissa. Volanen ei myöskään tartu toisen leirin esiintuomaan Suomen puolustuksen uskottavuusongelmaan ja sen tuomaan epätasapainoon. Miten ratkaista uskottavuuskysymys varsinkin, jos Ruotsi liittyy Natoon? Yhteistyön tarpeet tunnustetaan laajalti, mutta onko vaihtoehtoja lopulta kovinkaan paljon.

Järvenpään, Kivisen ja Rusin ajatus lännen roolin entistä vahvemmasta konsolidaatiosta kuulostaa mielekkäämmältä, vaikka Nato ei missään nimessä olisikaan ikuista autuutta tuova tai oman turvallisuuspolitiikan tarpeen poistava ratkaisu. Vaikka yksipuolinen aseriisunta olisi rauhanaktivistin märkä uni, puolustuksen uskottavuuden alasajo voi potentiaalisesti olla aluetta epävakauttava tekijä. Riittävän pitkälle viety puolustuksen alasajo voi esimerkiksi aiheuttaa Venäjässä halun esittää omia, poliittisesti sangen epämukavia ratkaisuja sotilaallisen tyhjiön täyttämiseksi Pohjolassa. Kysymys lienee vielä nykyisessä poliittisessa tilanteessa hypoteettinen.

Lähtökohdan on kuitenkin oltava se, että Ruotsin ja Suomen mahdolliset Nato-jäsenyydet eivät olisi alueellinen ”game changer”, kuten Volanen väittää. Ruotsi on ollut selkeämmin osa länttä jo kauan, ja Suomi teki ratkaisunsa liittyessä Euroopan unioniin. Tämän seikan luulisi näkyvän myös tilanteen kiristyessä. Ei ole myöskään järkevää tehdä Natosta kansallisen tai koko Itämeren alueen Venäjän-politiikan kynnyskysymystä. Nato on todennäköisesti tullut alueelle jäädäkseen, ja tämä on otettava huomioon myös Venäjän toimesta mahdollisissa ratkaisuissa, joissa Itämeren tilanteen kulkusuuntaa yritetään kääntää. Pohjois-Eurooppa, varsinkin Itämeri, on mielenkiintoista aluetta. Eri maiden välisen yhteistyön tarvetta ei kukaan kiistä, mutta voimapolitiikka on selkeästi läsnä myös täällä Pohjolassa.