(Huomioithan, että tämä artikkeli on 11 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Quo Vadis, Britannia?

Jussi Schuman | 16.01.2013

 

Vaikka konservatismin ja euroskeptisyyden yhdistelmällä on Iso-Britanniassa pitkät perinteet, harva olisi voinut ennakoida vielä kaksi vuotta sitten, että euroskeptikkojen modernissa mittakaavassa iänikuiset vaatimukset uudesta EU-jäsenäänestyksestä nousisivat korkealle maan poliittisella agendalla. Perjantaina pääministeri David Cameron kuitenkin pitää Eurooppaa koskevan linjapuheensa, jonka ennakoidaan sisältävän paitsi Britannian EU:lta vaatiman päätösvallan alueet, myös ilmoituksen vaatimusten tiimoilta tehdyn uuden EU-sopimuksen käyttämisestä äänestyksessä. Kuvaavaa on, että Cameronin puhetta jouduttiin siirtämään diplomaattisen selkkauksen pelossa, sillä alunperin puhe olisi pidetty Élysée-sopimuksen 50-vuotisjuhlapäivänä. Koska päätösvallan siirtäminen takaisin EU:lta Britannialle vaatii kaikkien 26 muun maan suostumuksen, ei Britannian lähteminen pois EU:sta ole pitkään aikaan, jos koskaan, näyttänyt näin todennäköiseltä.

Jos ja kun euroskeptisyys on pysyvämpi piirre britiläisessä politiikassa, niin miksi Cameron ammentaa eurokriittisyyden lähteestä juuri nyt? Merkittävänä tekijä toimii konservatiivisen hallituksen harjoittaman talouskurin luoma epäsuosio – talouden huono tila näkyy tuoreimmissa kannatusluvuissa Labour-puolueen 12 prosentin etumatkana konservatiiveihin. Samoista luvuista käy myös ilmi EU:sta eroa vaativan United Kingdom Independence Partyn (UKIP) huikea nousu marginaalipuolueesta hallituskumppani Liberaalidemokraattien suoraksi haastajaksi kolmanneksi suurimman puolueen tittelistä, tämän hetkisen yhden prosentin erotuksen mahtuessa virhemarginaaliin.  Kantoja jyrkentää myös Cameronin puolueensa puheenjohtajavaaleissa euroskeptikoille antama, ja vuonna 2009 toteutettu lupaus erota puolueena Euroopan parlamentin porvareiden EPP-ryhmästä koska EPP:n nähtiin suhtautuvan liian myönteisesti federalismiin. Kun EU kriisin pakottamana tiivistää yhteistyötään ja perussopimukset joutuvat ainakin jonkinasteisen muutoksen kohteeksi, kokevat konservatiivien euroskeptikot tilanteen eräänlaisena Maastricht 2.0:na. Asenteita voisi kuvata kahdella subjektiivisella maksiimilla – “Ei liittovaltiolle!” ja toisaalta “Nyt, jos koskaan”, jälkimmäisen viitatessa mahdollisuuteen heivata EU osin tai kokonaisuudessaan ulos saarivaltiosta.

EU:n tasolla Cameronin toiminta on kenties järkevintä nähdä Robert Putnamin lanseeraamaan peliteoreettisen konseptin eli kaksitasoisen pelin ja ns. Schellingin konjektuurin kontekstissa. Näiden teorioiden perusteella kotimaan kovaääniset euroskeptikot toimivat vaatimuksineen Cameronille paitsi taakkana, myös Brysselissä käytävien neuvotteluiden ja vaatimusten pönkittäjänä. Brittien näkökulmasta optimaalinen skenaario olisi, että EU-kumppaneiden silmissä Britannian poislähdön kustannus muodostuisi niin suureksi, että kumppanit taipuisivat ainakin suurimmaksi osaksi myönnytyksiin. Ongelmana kuitenkin on, että EU:n kollektivinen tahtotila ei keskellä eurokriisiä taivu Britannian vaatimusten priorisointiin tai edes huomiointiin. Voimamaista Ranska on pitänyt Britannian hanketta nillityksenä alusta alkaen ja myös Saksan Angela Merkelin kärsivällisyys on lopussa – tuskin kukaan haluaisikaan siirtää fokusta kriisinratkaisusta potentiaalisen uuden kriisin luomiseen.

On esitetty, ettei brittien jäsenyydellä EU:ssa ole merkitystä. Esimerkiksi FT:n Wolfgang Münchaun mielestä britit eivät ole olleet todellisia EU-jäseniä sen jälkeen kun he päättivät jäädä pois eurosta, eli EU:n todellisesta ytimestä. Eron myötä EU:n ei tarvitsisi kärsiä aina vastahakoisista briteistä. Virallisella tasolla tällaista kyllästymistä ei sen sijaan ole esitetty, päinvastoin, kuten esimerkiksi Herman van Rompuyn vetoomukset osoittavat.

Brittien oman kansallisen edun kannalta tilanne on hämmentävämpi. EU:n sisämarkkinat ovat Britannian suurin yksittäinen “vientikumppani” ja on vaikea nähdä, että kaupankäynnin ehdot säilyisivät kaikkien jäsenmaiden kanssa ennallaan – toisin kuin Münchau väittää – ja Britannialle yhtä edullisella tasolla ainakaan lyhyellä tähtäimellä. Suuryritysten edustajilta tuleva viesti on liki poikkeuksetta korostanut EU:n ulkopuolella olemisen taloudellisia haittoja ja jo pelkän tähän mennessä syntyneen epävarmuuden kustannuksia.

Tilanne on Cameronille eittämättä hänen poliittisen uransa hankalin. Lisäongelmia luo asymmetrinen panostus – euroskeptikoilla ei ole mitään hävittävää, siinä missä hävitessään uhkapelinsä Cameron joutuu suurempaan epäsuosioon paitsi euroskeptikkojen myös kansan keskuudessa, mikä johtanee todennäköiseen vaalitappioon. Tilanne, jossa Britannian bluffi paljastetaan ja ero EU:sta koittaa lienee tuskin sekään voitto Cameronille. Obaman hallinnon interventio ja muistutus Yhdysvaltain halusta nähdä Britannian jatkavan EU:ssa on tuonut esiin sen tosiasian, ettei maa voi diplomatiassaan laskea liikaa pelkästään Yhdysvaltain kanssa jakamansa ns. “special relationshipin” varaan.

Totuus on, että Britannian lähtiessä EU:sta hurraata huutaisivat ja karvaisia käsiään taputtaisivat vain paatuneimmat euroskeptikot eikä juuri kukaan muu. Kuten pääministeri Katainen ilmaisi Cameronille, EU ilman Britanniaa on “kuin fish and chips ilman chipsejä; se ei ole ateria.” Kuka eurooppalainen nyt haluaisi jäädä ilman ateriaa?