Poliittinen realismi ja Syyria-keskustelun alastomat keisarit
Sunnuntaistrategisti | 14.08.2012
The Ulkopolitist käynnistää syksynsä käsittelemällä jälleen Syyriaa. Aihetta on käsitelty ennenkin – osansa allekirjoittaneen kritiikistä ovat saaneet mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean Eekku Aromaa ja Ulkoministeri Erkki Tuomioja – mutta YK:n ja Arabiliiton Syyria-lähettiläänä toimineen Kofi Annanin äskettäinen ero tuo konfliktin takaisin ulkopoliittisen keskustelun pinnalle. Suomessa Annanin ero näkyi kahdella tapaa: ensiksi, spekulaatiot Martti Ahtisaaren mahdollisesta nimityksestä erityislähettilääksi palasivat dominoimaan Syyria-keskustelua (esimerkit täällä, täällä, täällä and täällä). Vähemmälle mediahuomiolle sitä vastoin jäi suomalaisen kansainvälisen politiikan professorin ja entisen ulkoministerin Keijo Korhosen nimetön kirjoitus Lapin Kansassa, jonka tarkoituksena oli laajentaa julkista keskustelua Syyrian tilanteesta.
Korhonen esittää kirjoituksessaan kolme väitettä: YK ei ole pystynyt ratkaisemaan Syyrian tilannetta, koska siihen sekaantuminen ei ole turvallisuusneuvoston jäsenten etujen mukaista; Syyrian valtiorakenne on äärimmäisen ongelmallinen; ja sisällissodat ovat yleensä pitkäkestoisia ja verisiä. Korhonen korostaa kirjoituksessaan, että Syyria tulisi jättää omilleen: ”Aseellinen puuttuminen Syyrian sotaan olisi kaikille suurvalloille liian kallista, liian arvaamatonta ja liian vaarallista.” Tämä kirjoitus käsittelee Korhosen väitteistä ensimmäistä.*
Kolumnissaan Korhonen tulkitsee oikein, että YK on epäonnistunut tehtävässään – ainakin tähän mennessä. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin konfliktista käytävään julkiseen keskusteluun Suomessa: huolimatta YK:n epäonnistumisesta, järjestön legitimiteettiä ainoana hyväksyttävänä toimijana konfliktin ratkaisemisessa ei ole juurikaan kyseenalaistettu, eikä vaihtoehtoisia mekanismeja esitetty. Harva on myöntänyt, ettei organisaatiolla ole juuri mahdollisuutta edistää Syyrian konfliktin ratkaisua – sanktioiden, sotilastarkkailijoiden ja toistuvien dialogikehoitusten vaikutus Syyrian konfliktin kehitykseen on ollut, ja tulee mitä todennäköisemmin jatkossakin olemaan, äärimmäisen rajallinen ilman merkittävää muutosta eri osapuolten suhtautumisessa toisiinsa tai sotilaallisessa kapasiteetissa. Tämän lisäksi harva on huomioinut, ettei Venäjän ja Kiinan toistuva kritisointi, niin oikeutettua kuin se onkin, juuri paranna tilannetta Syyriassa tai tee konfliktin päättymisestä todennäköisempää. Vaikka Kiina ja Venäjä lakkauttaisivat kansainvälisen paineen alla tukensa Assadin hallinnolle, se ei itsessään vielä kuitenkaan riitä, vaan sen jälkeen kansainvälisen yhteisön on löydettävä toimiva mekanismi Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi.
Korhonen liioittelee kuitenkin sitä, ettei turvallisuusneuvoston jäsenillä olisi intressejä Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi. Länsimailla, ja erityisesti Yhdysvalloilla on omat geopoliittiset syynsä Bashar al-Assadin regiimin syrjäyttämiseksi: se muun muassa poistaisi Hizbollahilta vastarintaliikkeen merkittävimmän poliittisen tukijan, ja epäisi Iranilta maan viimeisen arabiliittolaisen, heikentäen myös Israelin vastaista rintamaa. Parhaassa tapauksessa tämä saattaisi jopa johtaa ystävällismielisen (ja kiitollisen) hallinnon syntyyn Syyriassa, edistäen myös rauhanprosessia Israelin ja Syyrian välillä.** Yhtälailla länsimaiden intresseissä – kuten progressiivisemmat realistit argumentoivat – on ylläpitää niitä arvoja, jotka tekevät vastaavanlaisten kansanmurhien suorittajista hylkiöitä kansainvälisen yhteisön silmissä. Syyrian tapaus näyttää selvästi, että vastaavanlaisten konfliktien luoma epävakaus harvoin pysyy valtion rajojen sisäpuolella, vaan heijastuu alueelle, joka ei ole hyvästä erityisesti geostrategisesti tärkeillä alueilla kuten Lähi-idässä.
Näiden intressien tavoittelemiseksi tarvitaan kuitenkin selkeät laskelmat siitä, mitä kustannuksia tai haittoja intressien tavoittelemiseksi vaaditut toimet – kuten aseellinen interventio – aiheuttavat. Kuten tunnettu realisti Stephen Walt argumentoi, voimankäytöllä on hyvin usein seurauksia, joita ei joko voida tai kyetä ennustamaan etukäteen. Hyvinä esimerkkeinä tästä on mm. Iranin alueellisen vaikutusvallan nousu Lähi-idässä Afganistanin ja Irakin sodan seurauksina, al-Qaidan ”uudelleensyntyminen” Irakin konfliktin ympärille sekä Malin ongelmat Libyan operaation seurauksena. Mikäli Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi käytettäisiin aseellista voimaa, sillä voisi olla arvaamattomia seurauksia niin Syyriassa kuin laajemmalti Lähi-idässä. On myös erittäin vaikea ennustaa, minkälainen hallinto Syyriaan tulisi Assadin jälkeen, joten aseellisen intervention hyödyistäkään ei ole täyttä varmuutta. Toiveet sujuvasta siirtymästä Assadin jälkeisessä Syyriassa ovat lähinnä toiveajattelua. Syyrian konflikti on paljastanut pinnan alla piilleet jännitteet – vaikka konfliktia ei tulisi ymmärtää puhtaasti sektaarisena – jotka tulevat todennäköisesti jatkumaan myös konfliktin päätyttyä.
Näin ollen myös väite siitä, ettei Syyrian konfliktia voitaisi ratkaista suurvaltapoliittisten intressien puutteesta johtuen, paljastuu ongelmalliseksi. Venäjän kohdalla esimerkiksi voidaan väittää, että maa pyrkii aktiivisesti puuttumaan Syyrian tilanteeseen turvaneuvoston diplomatian kautta, koska maan kokee ajavansa etuaan omaksumalla politiisen linjan, joka pyrkii maksimoimaan Venäjän vaikutusvallan kansainvälisissä kysymyksissä. Kiinan intresseissä puolestaan on heikentää kansainvälisiä normeja, jotka mahdollistavat ulkovaltojen laillisen tai normatiivisen puuttumisen maiden sisäisiin ongelmiin. Yhdysvaltain kohdalla voidaan väittää, että maalla on merkittäviä intressejä Assadin syrjäyttämiseksi, mutta maa kärsii sotaväsymyksestä, joka korottaa sisäpoliittista hintaa Syyrian interventiolle, eivätkä alueelliset (Syyrian sisällä sekä Levantin alueella) seuraukset näytä lupaavilta. Onkin varsin selvää, että Syyrian tapauksessa suurvallat näkevät intressinsä eri lailla, joka heijastuu niiden Syyria-politiikassa. Aseellisen intervention suorittaminen on kuitenkin arvaamatonta ja siitä koituvat hyödyt epävarmat. Tästä johtuen erityisesti Yhdysvalloissa on käyty kiivasta keskustelua aseellisen intervention suotavuudesta, tarpeellisuudesta ja seurauksista.
Suomessa vastaavaa keskustelua ei ole nähty, mikä on valitettavaa. Korhosen kanssa on helppo olla samaa mieltä, että Suomessa julkinen keskustelu kaipaisi useampaa näkökulmaa, erityisesti ottaen huomioon YK-diplomatian tehottomuuden Syyrian tapauksessa. Julkisen Syyria-keskustelun pohjalta on vaikea ymmärtää, että tilanteen ratkaisemiseksi on olemassa myös YK:n ulkopuolisia vaihtoehtoja, joita ei tulisi automaattisesti rajata keskustelun ulkopuolelle – myös näiden vaihtoehtojen tuomat hyötyt ja haitat ansaitsevat julkista pohdintaa. Kuten Korhonen tekstissään toteaa, myös Suomessa tulisi kuunnella ihmisiä, jotka sanovat ettei keisarilla ole vaatteita.
* näin ollen äärimmäisen ongelmallinen ja orientalistinen väite ylikansallisten identiteettien suhteesta modernin valtion ongelmiin Lähi-idässä jää toiseen kertaan.
** tätä ei tulisi tulkita siten, että nämä geopoliittiset syyt olisivat ainoa ajuri Yhdysvaltain Syyria-politiikalle, tai ettei kansainvälisellä yhteisöllä olisi vahvoja moraalisia syitä Assadin syrjäyttämiseksi.
