Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkipuinnissa eurooppalaisen keskustelun keskiössä on ollut Donald Trumpin suhtautuminen eurooppalaisten liittolaisten puolustamiseen hänen presidenttikaudellaan. Suurinta huoli on ollut Baltiassa, koska esimerkiksi alueen ilmapuolustus on täysin Naton varassa. Trumpin kommentit ovatkin nostaneet Euroopan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun aiheen, josta on puhuttu Yhdysvalloissa jo pitkään, joskin harkitummin sanoin. Suurin ero vaaleja edeltäneeseen aikaan on se, että tulevaisuudessa Yhdysvallat voi virallisesti kyseenalaistaa Naton puolustusvelvoitteesta määräävän viidennen artiklan sitovuuden. Tämä heikentäisi Naton pelotteen uskottavuutta.

Viimeistään nyt Euroopassa joudutaan arvioimaan Euroopan Nato-maiden asevoimien tilaa: pystyvätkö ne luomaan riittävän pelotteen konfliktien välttämiseksi ja pahimmassa tapauksessa vastaamaan Nato-maahan kohdistuvaan hyökkäykseen, koska 2000-luvulla Yhdysvallat on siirtänyt joukkojaan Euroopasta Aasiaan. Eurooppaan pysyvästi sijoitettujen amerikkalaisjoukkojen määrä on vähentynyt tuntuvasti. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Euroopassa oli 213 000 amerikkalaista sotilasta. Ensi vuodeksi on suunniteltu 30 000:ta. Aseteknologian kehityksen vuoksi pelkkä joukkojen määrä on huono mittari, mutta luvut antavat hyvän kuvan kehityssuunnasta, kun pelkästään Okinawan tukikohtaan on sijoitettu 26 000 sotilasta.

Yhdysvaltojen painopisteen muutoksesta huolimatta Manner-Euroopan valtiot ovat lähes poikkeuksetta pienentäneet asevoimiaan. Jännitteiden kiristyminen EU:n ulkorajoilla on jälleen nostanut keskusteluun Euroopan puolustuksen nykytilan ja tulevaisuuden. Useimpien Euroopan maiden puolustus perustuu Natoon ja yhteiseen puolustukseen, mutta sotilasliiton uskottavuus nojaa vahvasti Yhdysvaltojen tukeen. Keskeinen kysymys onkin, voiko Eurooppa luottaa tähän tukeen myös tulevaisuudessa?

Globaali läsnäolo vai rajoitettu liittolaisten tukeminen?

Euroopan päättäjien kannalta Yhdysvalloissa käydään mielenkiintoista väittelyä Yhdysvaltojen strategian suunnasta. Keskustelu eristäytymisen ja globaalin vaikuttamisen välillä ei ole uusi, mutta äänenpainot ovat voimistuneet vuosikymmenen kestäneiden sotilasoperaatioiden aiheuttamien puolustusmenojen kasvun ja Euroopassa tehtyjen puolustusmenojen säästöjen takia.

Puolustusministeri Ashton Carterin mukaan Yhdysvaltojen asevoimien on kyettävä voittamaan laajamittainen sota yhdellä operaatiosuunnalla ja samanaikaisesti estettävä vastustajan tavoitteisiin pääsy toisella. Tämä ajattelu vaatii amerikkalaisjoukkojen pysyvää läsnäoloa eri puolilla maailmaa ja jatkaa viime vuosikymmeninä nähtyä osallistumista maailman konflikteihin. Meneillään olevat asevoimien säästöt eivät luonnollisesti tue tätä tavoitetta, mutta budjettirajoituksia on kierretty muun muassa kohdentamalla presidentti Barack Obaman European Reassurance Initiativen (ERI) kustannuksia niin sanottuun sotabudjettiin (Overseas Contingency Operations), joka ei kuulu rajoitusten piiriin.

Yhdysvaltojen luomat liittolaissuhteet painavat huomattavan paljon Yhdysvaltojen laajaa läsnäoloa kannattavien vaakakupissa. Liittolaissuhteidensa ansiosta Yhdysvalloilla on runsaasti vaikutusvaltaa Aasiassa ja Euroopassa. Yhdysvaltojen liittolaisista ainoastaan läntisin Manner-Eurooppa, Kanada, Iso-Britannia ja Australia kykenisivät torjumaan arvioidut Kiinan tai Venäjän uhat omilla asevoimillaan. Euroopan puolustus ja Naton vaikutusvalta perustuvat siis pitkälti viidenteen artiklaan eli suurelta osin Yhdysvaltojen apuun. Tyynellämerellä Kiinan aluevaatimuksia hillitsee huomattavasti avoimen konfliktin vaara Yhdysvaltojen kanssa.

Eristäytymispolitiikan kannattajat korostavat näkemystä rajoitetusta osallistumisesta. Heidän mukaansa Yhdysvaltojen pitäisi osallistua ainoastaan oman turvallisuutensa kannalta tärkeisiin hankkeisiin ja siirtää liittolaisilleen entistä enemmän vastuuta. Cato-instituutin tutkija Benjamin H. Friedman ehdottaa kirjoituksessaan, että Yhdysvaltojen  kyvykkyydet merellä, ilmassa ja ydinaseissa ovat niin ylivertaiset, että uusien taistelualuksien ja F-35-hävittäjien hankinta pitäisi peruuttaa, lentotukialusten joukko-osastoja voisi vähentää, ulkomailla olevat maajoukot kutsuttaisiin takaisin ja vanhentuvat hävittäjät korvattaisiin F/A-18 Super Horneteilla. Tämä strategia keskittyy varmistamaan kansallisen turvallisuuden. Ulkomailla tapahtuvat operaatiot toteutettaisiin kahdeksalla tai yhdeksällä merivoimien taisteluosastolla, ja Yhdysvaltojen liittolaiset vastaisivat itse maajoukoista.

Yhdysvaltojen omiin intresseihin keskittymistä kannattavien suurin kritiikki kohdistuu siihen, että upporikas Eurooppa elää Yhdysvaltojen siivellä. Vuonna 2015 Yhdysvallat maksoi yli 70 prosenttia Naton puolustusmenoista. 28 Nato-maasta Yhdysvaltojen lisäksi vain Ison-Britannian, Viron, Puolan ja Kreikan puolustusbudjetti oli yli kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta, joka on Nato-maille asetettu tavoite.

Venäjän viime vuosina kasvanut sotilaallinen toimeliaisuus on muuttanut tilannetta. Vuoteen 2014 asti keskustelu Euroopan turvallisuudesta keskittyi pohdintoihin puolustuksen tarpeellisuudesta ylipäätään. Eurooppa kohdisti voimavarojaan kriisinhallinta- ja vakauttamisoperaatioihin samalla, kun Yhdysvallat siirsi joukkojaan Aasiaan estääkseen Kiinan pyrkimyksiä kasvattaa alueellista ylivaltaansa. Euroopan reaktiot Venäjän lisääntyneeseen sotilaalliseen toimeliaisuuteen ovat olleet yllättävän vaisuja. Näkyvimmät panostukset on nähty, ymmärrettävästi, Itä-Euroopan maissa, eli Puolassa ja Baltiassa, mutta Ranskan, Saksan ja Ison-Britannian avaukset Euroopan yhteisen puolustuksen kehittämiseksi puuttuvat täysin yhteisiä kalustohankkeita lukuun ottamatta. Samaan aikaan otsikoissa ovat olleet esimerkiksi RAND-tutkimuslaitoksen sotapelit, joiden mukaan Baltian puolustus murtuisi nykyisillä, pääasiassa amerikkalaisilla, joukoilla parissa päivässä, jos Venäjä haluaisi miehittää Baltian.

Eurooppalaisen puolustuksen haasteet

Ukrainan konfliktin jälkimainingeissa Yhdysvalloissa on arvosteltu myös Naton viidettä artiklaa ja sen velvoitteita. Amerikkalaisesta näkökulmasta Eurooppa ei näytä olevan kiinnostunut omasta puolustuksestaan, ja isolationismin kannattajat haluavat, että Yhdysvallat lopettaa apunsa vanhan mantereen tulipalojen sammuttamisessa. Yhdysvalloissa on muun muassa kyseenalaistettu, onko konflikti Venäjän kanssa pienten Baltian maiden takia Yhdysvaltojen etujen mukaista, sillä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei uhkaa globaalia maailmanjärjestystä. Monissa puheenvuoroissa Itä-Euroopan maat uhrattaisiin, jotta Yhdysvallat välttyisi yhteenotolta itse Venäjän kanssa.

Myös Euroopassa on nähtävissä vastaavanlaisia merkkejä. Viime keväänä Saksassa tehdyssä kyselyssä ainoastaan 31 prosenttia vastanneista kannatti saksalaisjoukkojen lähettämistä Puolan ja Baltian tueksi EU:n ja Naton velvoitteista huolimatta. Myös nationalismin voimistuminen on lisännyt pääasiassa ulkopuoliseen apuun perustuvien puolustusratkaisujen riskejä.

Eurooppa on saanut Yhdysvalloista välitöntä apua Itä-Euroopan puolustukseen. Yhdysvaltojen tuki on mahdollistanut  maavoimien mekanisoidun prikaatin sijoittamisen Itä-Euroopan maihin. Ensi vuodeksi tukirahoitus moninkertaistetaan, minkä ansiosta Nato-joukkojen kokonaismäärä kasvaa, ja valmiutta voidaan ylläpitää myös vastuuyksiköiden vuoronvaihtojen aikana. Kyseessä on kuitenkin presidentin vuosittain esittämä ohjelma, jonka jatkuvuudesta ei ole takeita, varsinkaan Donald Trumpin presidenttikaudella. Tulevan presidentin ulkopoliittisten linjauksien, jos sellaisia on ylipäätään löydettävissä, perusteella on mahdollista, että Trump ei esitä tätä tukirahoitusta vuodelle 2018, ainakaan nykyisessä laajuudessa. Tämä tarkoittaisi nyt rakennettavan valmiuden purkamista. Nato-maiden puolustusratkaisujen kannalta keskeistä on Yhdysvaltojen tarjoama apu ja viidennen artiklan uskottavuuden tulevaisuus. Tähän asti riski konfliktista Yhdysvaltojen kanssa on ollut vahva pelote, mutta jos tähtilippua kantavat joukot vetäytyvät Euroopasta, pelilauta näyttää idästä katsottuna toisenlaiselta.

Vaikka Yhdysvaltojen nykylinja jatkuisi, Natolla ei ole selkeää strategiaa Euroopan puolustamiseksi. Koska niin sanotusta ERI-rahoituksesta päätetään vuosittain, sen varaan ei voi tehdä pitkän ajan suunnitelmia. 5000 valmiudessa olevaa sotilasta parantaa Itä-Euroopan tilannetta kahden vuoden takaiseen verrattuna, mutta tarvitaan myös realistinen suunnitelma, miten toimia, jos nämä sotilaat joutuvat taisteluun. Tilanne on epätodennäköinen, mutta RAND:in analyysien mukaan Venäjän kykenee keskittämään joukkojaan niin nopeasti, että pelkästään Baltian puolustaminen vaatisi seitsemän kertaa nykyistä enemmän joukkoja ja ilmavoimien tuen. Euroopan Nato-mailla on riittävästi joukkoja, mutta pelkästään maiden päätöksenteko operaation aloittamisesta kestäisi kauemmin kuin arvioitu Baltian miehittäminen, vaikka niin sanottujen toisen portaan joukkojen valmiusaikaa ollaan lyhentämässä. Voidaan todeta, että Eurooppa olisi jo lähtökohtaisesti menettänyt aktiivisen toiminnan mahdollisuuden ja keskittyisi pelkästään reagoimaan vastustajan toimiin, koska Euroopassa ei ole selkeää suunnitelmaa joukkojen rakenteesta, määrästä, sijoittelusta, logistiikasta tai tavoitteista, jos konflikti syntyisi.

Aika on siis avainasemassa Itä-Euroopan puolustuksessa. Valmiusprikaatit, ilmapäivystys ja toisen portaan joukot ovat hyödyttömiä, jos vastapuoli saavuttaa tavoitteensa ennen kuin Nato aloittaa vastatoimensa. Jos Venäjä jatkaa vaikutuspiirinsä kasvattamista itäisiin Nato-maihin, se hyödyntää todennäköisemmin Ukrainassa hyviksi havaittuja keinoja, ei panssaridivisioonia ja pommikoneita. Poliittisen yksimielisyyden puute, etnisten ryhmien ja Naton tapauksessa valtioiden väliset erimielisyydet tarjoavat mainion alustan valtion sisäisen tilanteen kärjistämiseksi.

Kyky toipua häiriötilanteista ja pyytää apua heikentyvät keskinäisen riitelyn takia. Koska kukaan ei halua olla vastuussa kansainvälisen konfliktin aloittamisesta, jopa Naton ulkorajoilla saatettaisiin ajautua uusiin jäätyneisiin konflikteihin, eli ”uuteen normaaliin”, ilman, että lännessä olisi koottu edes joukkoja. Yhdysvaltojen sitoutuminen on ollut avainasemassa estämässä yllämainitun mahdollisuuden toteutumista. Trumpin puheet eivät toki ole vielä muuttaneet maailmanjärjestystä, mutta ensimmäinen repeämä Naton turvaverkossa on nähtävissä.

Kansallisia  päätöksiä tarvitaan

Keskustelu Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikan suunnasta ei noudata puoluerajoja, ja se jakaa asiantuntijoiden ja asevoimien mielipiteitä. Seuraava presidentti, puolustusministeri ja kongressi ovat joka tapauksessa isojen päätösten edessä, koska budjettirajoitusten puristuksessa pitäisi pystyä uusimaan suurin osa ilma- ja merivoimien lentokonekalustosta, kymmeniä laivaston sota-aluksia ja modernisoimaan ydinasepelote. Tämä johtaa väistämättä maavoimien ja ulkomailla olevien joukkojen määrän tarkasteluun. Nopealla vetäytymisellä saattaisi olla arvaamattomia seurauksia alueelliseen voimatasapainoon etenkin Euroopassa ja Aasiassa.

Oli Yhdysvaltojen linja tulevaisuudessa mikä tahansa, Naton ja Manner-Euroopan on pohdittava uudelleen sotilaallisia uhkakuvia ja etenkin sitä, miten niihin vastataan. Sotilaallinen kilpavarustelu ei itsessään paranna tilannetta, koska konfliktin välttämisessä avainasemassa ovat sotilaallisen pelotteen lisäksi poliittiset ja taloudelliset keinot sekä yhteiskunnan kyky sietää turvattomuutta. Suurimmalla osalla Nato-maista on edessään oman puolustuksensa vahvistaminen, koska pelkästään turvatakuisiin luottaminen ei riitä vakavimpien uhkien varalle. Baltian maat ovat ottaneet asian vakavasti ja kehittäneet omaa puolustustaan, ja Puola taas on kehittänyt mittavasti omaa puolustustaan, mutta toisaalta Puola on etääntynyt liittolaisistaan sisäpoliittisten toimiensa takia.