Kiinan perustama Aasian infrastruktuuri-investointipankki aloitti toimintansa vuosi sitten, 16.1.2016. Pankkia on pidetty Kiinan vastauksena länsimaisille talousinstituutioille, kuten Maailmanpankille, mutta myös Kiinan geopoliittisena työkaluna taloudellisen vallan levittämiseksi ja lujittamiseksi. Totuudessa on kuitenkin tälläkin kertaa enemmän nyansseja.

Muskeli kasvaa, mutta kukaan ei kuuntele. Kiinaa on pitkään harmittanut taloutensa kokoon nähden heikko äänivalta toisen maailmansodan jälkeen länsimaisten voittajavaltioiden johdolla perustetuissa kansainvälisissä Bretton Woods -rahoitusinstituutioissa Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF). Kiinan närkästys hälveni kerralla, kun lokakuussa 2014 kehittyvien maiden peräänkuuluttaman instituutioiden uudistuksen jumittaessa Yhdysvaltojen kongressissa 22 aasialaista valtiota allekirjoittivat Kiinan aloitteesta yhteisymmärryspöytäkirjan, jossa ne sopivat uuden aasialaisen alueellisen infrastruktuuri-investointipankin perustamiseen tähtäävien neuvotteluiden aloittamisesta. Aasian infrastruktuuri-investointipankki (Asian Infrastructure Investment Bank AIIB) olisi aiemmin samana vuonna BRICS-maiden yhteistuumin alkuun sysäämän Uuden kehityspankin (New Development Bank NDB) ohella merkittävä askel kohti kehittyvien talouksien pitkään peräänkuuluttamaa moninapaista rahoitus- ja valuuttajärjestelmää, joka tarjoaisi vaihtoehdon maailmantalouden vallitsevalle dollarimonopolille. Aasialaisille valtioille pankki tarjoaisi myös kanavan vaikuttaa suoraan alueensa infrastruktuuriprojektien tulevaisuuteen. Alueellisten kumppaneiden lisäksi pankin ovi avattiin myös alueen ulkopuolisille jäsenyydestä kiinnostuneille valtioille – vieläpä ilman mitään erityisiä ennakkoehtoja.

Kiinan kaupasta voimakkaasti riippuvainen Uusi-Seelanti oli ensimmäinen liittymisaikeistaan ilmoittanut länsimaa. Ovi pankin perustajajäseneksi oli auki aina maaliskuun 2015 loppuun. Kun Atlantin yli kurottaneen painostuksen alla aikansa epäröineet britit viimein ilmoittivat liittymisestään pankkiin vain muutamia viikkoja ennen määräajan päättymistä, poteroissaan toistensa siirtoja odottaneille eurooppalaisille valtioille tuli kiire. Muutamassa viikossa yli 10 eurooppalaista valtiota, Ranska, Saksa, Italia sekä Suomi ja muut pohjoismaat mukaan lukien, suorastaan kilpajuoksivat jäsenyysjonoon. EU-maiden keskinäisestä koordinaatiosta ei ollut tietoakaan, mikä harmitti Brysseliä.

Selvää oli, että huolimatta Yhdysvaltojen aktiivisesti harjoittamasta käännytysdiplomatiasta Kiinan merkitys kauppakumppanina maailmantalouden ja Venäjän markkinoiden sakatessa painoi vaakakupissa enemmän. Moni eurooppalainen valtio päätyi diplomaattisessa tasapainoilussaan lopputulokseen, että poisjättäytyminen näyttäytyisi liittymistä vakavampana poliittisena mielenilmauksena. Yhdysvaltojen painostus puri maan läheisimmistä liittolaisista lopulta ainoastaan Kiinan kanssa muutoinkin tukkanuottasilla olevaan Japaniin, joka on toistaiseksi pitäytynyt kolkuttelemasta Pekingissä päämajaa pitävän pankin ovea. Poliittisen pelin lisäksi eurooppalaisten silmissä kiiluivat horisontissa siintävät bisnesmahdollisuudet, joita uudet infrastruktuurihankkeet tarjoaisivat. Perusteluna käytettiin myös näkemystä, että vain pankkiin liittymällä länsimailla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että projektien toteutuksessa noudatetaan asianmukaisia kansainvälisiä standardeja.

Kun valtiosopimus allekirjoitettiin Pekingissä kesäkuussa 2015, mukana pankin perustajajäseninä seremonioissa oli kaikkiaan 57 valtiota. Sittemmin myös ensimmäisellä kierroksella pankin jäsenyydestä pidättäytyneistä valtioista muun muassa Kanada on hakenut pankin jäsenyyttä. Pankin kiinalaisen presidentin Jin Liqunin mukaan kaikkiaan kolmisenkymmentä hakemusta on prosessissa. Merkittävistä globaalitalouden toimijoista vain Yhdysvallat ja Japani loistavat poissaolollaan. Tahtipuikon vaihtuminen Washingtonissa on tosin herättänyt pankin presidentissä uutta toiveikkuutta Yhdysvaltojen liittymishalukkuudesta. Yhdysvaltojen ja Japanin liittyminen olisi hunajaa Kiinan itsetunnolle, mutta jo nyt AIIB:n lennokkaasti käynnistynyt alkutaival on ollut selkeä diplomaattinen erävoitto Kiinalle.

Infrastruktuurin kehittämisellä kohti alueellista vakautta

Tasan vuosi sitten toimintansa aloittaneen AIIB:n julkilausuttu missio on tukea taloudellista kehitystä, luoda vaurautta ja edistää alueellista yhteistyötä Aasiassa investoimalla infrastruktuurihankkeisiin. Harva kiistää, etteikö infrastruktuurin tarve AIIB:n pääasiallisilla toimialueilla Keski- ja Etelä-Aasiassa olisi ilmeinen. AIIB:n varapresidentti Danny Alexanderin mukaan kehittyvä Aasia tulee vuoteen 2030 mennessä tarvitsemaan kaikkiaan massiiviset 40 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria alueen infrastruktuurin kehittämiseen.

Infrastruktuurin peräänkuuluttajien mielissä investointi yhteiskunnan teknisiin perusrakenteisiin, kuten liikenneverkkoihin ja energiahuollon verkostoihin, on takuuvarma tie talouskehitykseen. Esimerkkinä positiivisesta kierteestä käytetään usein juurikin Kiinaa, jossa talouskehitystä on vauhditettu massiivisilla investoinneilla muun muassa kulku- ja kuljetusyhteyksiin sekä sähköverkkoihin. Vuosituhannen vaihteessa ensimmäisistä ratapalkeista nyt jo yli 20 000 kilometriin venynyt luotijunaverkosto on kehittynyt tasatahtia Kiinan bruttokansantuotteen kanssa. Väsymätöntä kehitystyötä on lisäksi ajanut usko, että infrastruktuurin ruokkiman talouskehityksen ja uusien mahdollisuuksien myötä myös kansallinen harmonia ja turvallisuus kohenevat – toisin sanoen kansan usko hallitsevaan kommunistiseen puolueeseen säilyy ja etnisesti rakoilevat raja-alueet pysyvät paremmin kurissa. Kiinalaisten mielissä vastaava positiivinen kehitys voisi olla mahdollista myös muualla kehittyvässä maailmassa, mikäli vain sopivat rahoitusinstrumentit olisivat kunnossa.

Kaikille pankin perustaminen ei kuitenkaan ole ollut vain pelkkää infrastruktuurin makuista ilosanomaa rauhasta ja kehityksestä. Vain vuotta ennen AIIB:n ensiaskelia Kiinan presidentti Xi Jinping oli potkaissut liikkeelle Kiinan viimeisen vuosikymmenen ehkä kunnianhimoisimman ulkopoliittisen aloitteen Kiinasta Keski-Aasian läpi kohti Eurooppaa ja Afrikkaa kurottavasta taloudellisesta vyöhykkeestä ja sitä Etelä-Kiinan meren ja Intian valtameren kautta täydentävästä merellisestä talousvyöhykkeestä. One Belt One Road (OBOR) aloitteena tunnetun vision käsittämä alue kattaa kaikkiaan 55 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta, 70 prosenttia maailman väestöstä ja 75 prosenttia maailman energiavarannoista. Aloitteeseen jo nyt varatun 1400 miljardin dollarin avulla Kiinan on tarkoitus vahvistaa globaalia asemaansa ja syventää Kiinan taloudellis-kaupallisia suhteita alueen 65 valtion kanssa yhteisten infrastruktuuri-, logistiikka- ja kuljetusyhteyksien kautta.

Aasian infrastruktuuri-investointipankkiin kriittisesti suhtautuvien mielestä Kiinan ulkopoliittisiin visioihin täydellisesti istuva rahoituslaitos ei olekaan paljon muuta kuin väline Kiinalle sen omien taloudellisten ja strategisten intressien vauhdittamiseksi alueella. Pankin rakenteen Kiinalle mahdollistaman 30 prosentin painotetun äänivallan myötä Kiina voi näennäisesti kansainvälisen pankin kautta edistää esimerkiksi energian saatavuuteen liittyviä intressejään ja viitata hankkeiden toteuttamisessa kintaalla muiden kansainvälisten rahoituslaitosten edellyttämiin ympäristönsuojelullisiin näkökohtiin, ihmisoikeuksiin ja korruption vastustamiseen kuitaten samalla itselleen vieläpä investointien tuomat PR-hyödyt.

Täysin tuulesta temmattuja epäilyt tuskin ovatkaan. On kuitenkin perusteetonta esittää, että pankin käyttäminen pelkkänä Kiinan vaikutusvallan levittämisen käsikassarana olisi Kiinan intressien mukaista. Kiinalle pankin menestymisessä nimenomaan kansainvälisenä aloitteena on ensisijaisesti kysymys kansallisesta itsetunnosta – tai Kiinan lähihistorian valossa tarkasteltuna pikemminkin sen puutteesta.

Kiinan kivinen tie kansainväliseen arvostukseen

Kiinan tapa asemoida itsensä ympäröivään maailmaan ja kansainväliseen järjestelmään on kautta historian aiheuttanut Kiinalle päänvaivaa. Vuonna 1949 Mao Zedongin johdolla perustetun Kiinan kansantasavallan alkuaikoja leimannut Kiinan katkeroitunut ja defensiivinen asennoituminen kansainvälistä yhteisöä kohtaan on vähitellen muuttunut kasvavaksi itsevarmuudeksi, kun Kiinan talous on kehittynyt ja maan kansainväliset yhteydet lisääntyneet. Samalla myös tarve tulla hyväksytyksi kansainvälisen yhteisön täysimääräisenä jäsenenä on korostunut.  Erityisesti 90-luvun puolivälistä lähtien Kiinan ulkopolitiikan tietoinen tavoite on ollut pyrkiä näyttäytymään ”vastuullisena suurvaltana” ja ”julkisen hyvän tuottajana”, mikä on ajanut Kiinan liittymään useisiin, joskin valikoituihin, kansainvälisoikeudellisiin sopimuksiin.

Kaikkia Kiina ei ole vastuullisuuden diskurssilla kuitenkaan pystynyt vakuuttamaan. Piru on keikkunut olkapäällä lähestulkoon aina, kun Kiinan toimia kotona ja maailmalla on tarkasteltu. Milloin syynissä ovat olleet kansainvälisten sitoumuksien vastaiset ihmisoikeusrikkomukset Kiinassa, milloin Kiinan rahoittamien infrastruktuurihankkeiden aiheuttamat paikalliset selkkaukset Afrikassa tai Kaakkois-Aasiassa. Usein toki syystäkin. Oppimisprosessi kansainvälisen yhteisön jäseneksi on Kiinan kohdalla tarkoittanut ennen kaikkea kansainvälisen normatiivisen kielen sanavaraston omaksumista. Itse normien sisäistäminen on usein kuitenkin jäänyt puolitiehen. Tärkeintä on se, miltä asiat näyttävät. Kasvojen menettämistä vieroksuvassa kulttuurissa sietokyky julkisille nolauksille on hyvin heikko. AIIB:n kohdalla Kiinalle tärkeintä onkin, ettei pankki jätä tilaa arvostelulle.

Pankin toiminta sysättiin alun perin käyntiin kiinalaisen sihteeristön voimin, mutta tammikuusta 2016, jolloin pankki varsinaisesti aloitti toimintansa, toimivaltaa on aktiivisesti pyritty kiinalaisen presidentti Jinin johtaman rekrytointipolitiikan kautta siirtämään yhä kasvavalle monikansalliselle henkilöstölle. Pankin viidestä varapresidentistä kolme on eurooppalaista, kaksi alueellisista kehittyvistä jäsenmaista. Pankkiin kohdistuvia epäilyksiä on myös pyritty hälventämään presidentti Jinin kohdennetuilla Euroopan vierailuilla, joiden pääasiallinen sisältö vaikuttaa olleen jäsenmaiden vakuuttaminen pankin sitoutumisesta erityisesti länsimaisten jäsenvaltioiden peräänkuuluttamiin kansainvälisiin toimintatapoihin ja arvoihin. Jin on tosissaan, äänet pankin sisältä kertovat. Paine päästä eroon kiinalaisesta leimasta on kova. OBORista ei kukaan halua puhua. Pankin tehtävä ei ole toimeenpanna kiinalaisten hanketta, linjaa yksi pankin varapresidentti.

Pankki on halunnut erottua perinteisistä kehityspankeista korostamalla toimivansa pääasiallisesti kaupallisin perustein ja tavoittelevan ensisijaisesti talouden kehittämistä, ei niinkään köyhyyden poistoa. Lisäksi pankin hallinto on haluttu pitää mahdollisimman kevyenä. Pankin ensimmäisessä vuosikokouksessa puhuneen Kiinan valtiovarainministeri Lou Jiwein mukaan AIIB:n ainutlaatuisuus nojaa lisäksi pankin kykyyn ymmärtää paremmin kehittyvien maiden tarpeita.

Varsinaisessa liiketoimintasuunnitelman painopisteissä pankin on ensisijaisesti tarkoitus keskittyä vihreän kasvun edistämiseen. Investointikohteiksi on suunniteltu erityisesti vihreää energiaa, vihreää logistiikkaa ja kestävää kaupunkirakentamista sekä valtioiden rajoja ylittäviä hyötyjä tuovia hankkeita. Alustavasti harkinnassa olleista investoinneista esimerkiksi koulutukseen tai terveydenhuoltoon on luovuttu. Energiainvestointien osalta pannassa ovat myös ydinvoiman käyttöön perustuvat hankkeet. Projektien maantieteellinen painopiste on toistaiseksi ollut Keski- ja Etelä-Aasiassa.

Keskittyminen ympäristö- ja ilmastoystävällisen infrastruktuurin tukemiseen lienee ollut kaikille jäsenmaille poliittisesti se vähiten ongelmallisin ratkaisu. Viimeistään Pariisin ilmastosopimuksen myötä ilmastoystävällisistä ratkaisuista on myös tullut kaikkien pankin jäsenmaiden jaettu intressi kansallisesti määriteltyjen panosten (Nationally Determined Contributions, NDC) muodostaessa yhteisen valtioita motivoivan kehyksen. Joutuminen pääasiassa ympäristöjärjestöjen suurennuslasin alle on lisäksi monille jäsenmaille, mukaan lukien Kiinalle, kansalaisjärjestökentällä hiertävistä kivistä se pienin.

Nyt vuoden toiminnassa olleen pankin kaikessa suunnittelussa ja toiminnassa paistaa läpi pakkomielteinen tarve onnistua. Kun AIIB:n hallintoneuvoston ensimmäinen vuosikokous kokoontui Pekingissä kesäkuussa 2016, eurooppalaiset korkean poliittisen tason edustajat loistivat poissaolollaan vain muutamaa päivää aiemmin tapahtuneen Brexit-äänestyksen pitäessä eurooppalaiset kotimaan kentillä. Punaisilla mattoja leviteltiin lähinnä alueellisille arvovieraille. Kiinalaisia eurooppalaisten korkean tason edustajien puuttuminen harmitti, mutta harmi oli nieltävä ja katse suunnattava eteenpäin.

Kiinalle AIIB on ensisijaisesti sen jo kauan kaipaama käyntikortti kansainväliseen arvostukseen, ja sellaisena se halutaan myös pitää. Pankki kieltämättä sopisi hyvin myös Kiinan geopoliittisen arkkitehtuurin työkalupakettiin, mutta Kiinalla on riittävästi muitakin lompakoita, joiden avulla se voi halutessaan päsmäröidä Yhdysvaltojen ja Venäjän vaikutusvallan perinteisillä temmellyskentillä. AIIB:ta ei tähän peliin haluta uhrata.