Kolumbia on hyvin todennäköisesti saanut lokakuun alun aikana enemmän palstatilaa ulkomaanuutisissa kuin koko kuluneen vuosikymmenen aikana yhteensä. Ensin viikko sitten sunnuntaina maassa järjestetty kansanäänestys rauhansopimuksesta valtion ja sitä vastaan vuodesta 1964 taistelleen FARC-sissiliikkeen välillä päättyi sopimuksen vastustajien voittoon hyvin niukalla marginaalilla. Tämä tarkoitti sitä, että vuosikymmenten saatossa yli 200 000 kuolonuhria vaatinut konflikti jatkuu edelleen – ainakin paperilla. Vain muutama päivä kansanäänestyksen jälkeen Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi tämän vuoden rauhanpalkinnon rauhansopimusta voimakkaasti ajaneelle presidentti Juan Manuel Santosille. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisivatko kolumbialaiset äänestäneet toisin, jos Santosin palkinto olisi ollut jo julkista tietoa – tai olisiko Santos päässyt edes Nobel-komitean loppuharkintaan, jos sopimus olisi kaatunut kansanäänestyksessä jo aiemmin.

Näiden – sinällään mielenkiintoisten – spekulaatioiden sijaan aihetta ennestään tuntematon lukija saattaisi kuitenkin mieluummin kaivata vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin ”Miksi enemmistö uurnille lähteneistä kolumbialaisista vastusti rauhansopimusta?” tai ”Millainen konflikti oikein kestää viisikymmentä vuotta?” Vaikka näihinkään kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, on vastausten muotoilu kuitenkin helpommin tehtävissä kuin Nobel-komitean tai kolumbialaisäänestäjien hypoteettisten reaktioiden spekulointi. Vastaus ensimmäisenä esitettyyn kysymykseen riippuu pitkälti jälkimmäisen kysymyksen vastauksesta, joten neuvottelujen nykytilanteen kartoittaminen kannattaakin jälleen kerran aloittaa historiaan perehtymällä.

Säästöliekillä konfliktikin palaa pidempään

Kolumbian konfliktin pitkäkestoisuutta selittää ainakin osaltaan se, että kyseessä on malliesimerkki niin kutsutusta ”matalan intensiteetin konfliktista”. Käsitteellä viitataan konflikteihin, joille tyypillisiä piirteitä ovat muun muassa raskaan ja/tai korkean teknologian aseistuksen vähäisyys sekä puolisotilaallisten joukkojen roolin korostuminen vakinaisten armeijoiden sijaan. Usein nämä tekijät ovat näkyvissä erityisesti konfliktin toisella osapuolella, mikä tekee konfliktista paitsi intensiivisyydeltään matalan myös asymmetrisen. Asymmetrisuuteen taas liittyy useitakin konfliktia pitkittäviä tekijöitä: kevyesti aseistautuneen puolisotilaallisen ryhmittymän ylläpito on ensinnäkin verrattomasti halvempaa kuin konventionaalisen armeijan, ja lisäksi sen on huomattavasti helpompaa sulautua siviiliväestön joukkoon. Viimeksi mainittu taas johtaa siihen, että puolisotilaallisten ryhmien tuhoaminen ilman siviiliväestölle aiheutuvia vahinkoja on hankalaa, etenkin silloin kun ne nauttivat kannatusta siviiliväestön keskuudessa. Konventionaalisen armeijan näkökulmasta tilanne vaikuttaakin helposti ”klaavalla häviämme, kruunalla he voittavat” -skenaariolta: kumouksellisia voimia on vaikea tuhota ilman siviilitappioita, mutta siviilitappiot lisäävät helposti tukea kumouksellisille voimille. Tilanne on myös kumouksellisten toimijoiden tiedossa, ja kulloistenkin vallanpitäjien delegitimaation (ja sitä kautta epäsuorasti oman suosion) kasvattaminen on onnistuneessa sissisodankäynnissä vähintäänkin yhtä oleellista kuin taisteluiden voittaminen.

Toinen syy Kolumbian konfliktin pitkäkestoisuudelle on se, että konflikti on – kuin kameleontti tai taitava poliitikko konsanaan – onnistunut muuntamaan itsensä historian saatossa useaan eri muotoon. Se alkoi 1960-luvulla varsin tyypillisenä latinalaisamerikkalaisena vasemmistosissien maaseudulla käymänä sissisotana – vertauskohtia voi etsiä esimerkiksi Fidelin, Chen ja kumppaneiden edellisellä vuosikymmenellä käymästä Kuuban vallankumoussodasta, 60-luvun lopun Bolivian sissisodasta, jossa Che lopulta tapasi kohtalonsa ehdittyään sitä ennen käydä levittämässä kommunismia kiväärinpiipusta myös Afrikassa, tai 70-luvun Nicaraguan sandinistivallankumouksesta. Merkittävimpänä erona edellä mainittuihin on se, että siinä missä niissä kapina kohdistui oikeistodiktatuuria vastaan, Kolumbian tapauksessa valtioauktoriteettia edusti maan kahden perinteisen valtapuolueen muodostama ”kansallinen rintama”, jossa valta vaihtui sopimuksen mukaisesti puolueelta toiselle neljän vuoden välein. (Tämän varsin hämmentävän järjestelyn taustalla oli se, että sillä oli ratkaistu maan edellinen sisällissota.)

Vaikka FARCilla ja sen vähemmän tunnetuilla aateheimolaisilla (niistä merkittävimpänä maan pohjoisosissa edelleen toimiva ELN), olikin vastassaan hivenen erilainen hallitus kuin useimmilla latinalaisamerikkalaisilla sissiliikkeillä, modus operandi oli pitkälti sama. Se pohjautui hallitukseen tyytymättömien ainesten keräämiseen syrjäseuduilla toimiviin sissiliikkeisiin, jotka kykenevät vähitellen levittämään toimintaansa yhä laajemmalle ja lopulta käynnistämään täysimittaisen kansannousun. 70-luvulla tällainen maaseutusisseily menetti väliaikaisesti asemiaan vallankumousdiskurssin valokeilassa modernimmalle kaupunkiympäristössä tapahtuvalle toiminnalle, jota edustivat esimerkiksi Euroopan vasemmistoterroristisolut ja uudella mantereella Uruguayn Tupamaros. Kolumbiassa esimerkkinä tästä toimi M-19 -kaupunkisissiliike, joka muun muassa hankki huomiota anastamalla museosta puolen Etelä-Amerikan kansallissankarin Simón Bolívarin miekan. M-19 oli kuitenkin paitsi siistimmin cool myös helpommin tuhottavissa kuin FARC, eikä kestänyt vakavasti otettavana tekijänä kuin reilun vuosikymmenen. Tämän jälkeen maaseudulla kärsivällisesti asemiaan lujittanut FARC palasi jälleen Kolumbian merkittävimmäksi vallankumoukselliseksi liikkeeksi.

Vallankumoustaistelusta huumesodaksi – ja takaisin

1980-luvulla konflikti – ja FARC – muutti muotoaan selvästi syvällisemmin. Kansainvälinen huumekauppa oli alkanut muuttua yhä merkittävämmäksi tekijäksi pohjoisen Etelä-Amerikan taloudessa, ja tarjosi oivallisen varainhankintakeinon myös puolisotilaallisille liikkeille. Aiemmin huumeita “kapitalistisen dekadenssin tuotteiksi” kritoisoinut FARC reivasi kurssiaan voimakkaasti todeten kokouksissaan 1982 ja 1984 vallankumouksen rahoittamisen olevan hyväksyttävää myös kapitalistisesta dekadenssista saaduilla tuloilla. Huumekauppa tarjosi FARCille taloudellista hyötyä myös välillisesti, esimerkiksi suojelurahojen keräämisen sekä huumeparonien lähipiirin kidnappauksilla saatujen lunnaiden kautta. Uusi strategia ei ollut vailla haittapuolia, sillä aiemmin FARCiin monin paikoin suosiollisesti suhtautunut maaseutuväestö alkoi – kokankasvattajia lukuunottamatta – muuttua yhä kriittisemmäksi liikettä kohtaan FARCin ensisijaisen kiinnostuksen kohteen vaihtuessa talonpoikaisväestön tukemisesta laittomaan rahantekoon.

Vaikka FARC alkoikin menettää ideologista uskottavuuttaan perinteisen kannattajakuntansa keskuudessa, rinnakkainen pitkän tähtäimen tavoite eli maan yleisen järjestyksen heikentäminen ja sen kautta tapahtuva hallituksen delegitimisaatio onnistui paremmin kuin hyvin. Tapahtumien kulku ei tosin ollut FARCin hallinnassa, ja konfliktin kiihtyvä väkivaltaistuminen puri voimakkaasti myös sen omaan nilkkaan, kun sukulaistensa sieppauksista suivaantuneet huumepomot alkoivat käyttää kartelliensa tulivoimaa paitsi toisiaan, myös sissejä, vastaan. Vieläkin voimakkaampi reaktio muodostui 1990-luvulla, kun maan oikeistolaisten ainesten perustamat paramilitaarijoukot organisoituivat oman kattojärjestönsä AUC:n alle. AUC:n ensisijainen tavoite oli päästää ilmat pihalle jokaisesta sissistä ja siinä sivussa välillä myös kaikenlaisista muista ei-toivottuina näkemistään kansanryhmistä, seksuaalivähemmistöistä ay-aktiiveihin. Tavoitteensa saavuttamiseksi AUC oli valmis koordinoimaan toimintaansa sekä kartellien että maan hallituksen joukkojen kanssa. AUC onnistui myös saavuttamaan varsin kyseenalaista kunniaa Kolumbian konfliktin raaimman osapuolen tittelillä: ei vähäinen saavutus, kun ottaa huomioon, että myös FARC, huumekartellit ja maan hallitus rikkoivat ihmisoikeuksia säännöllisesti ja säälimättä.

Vuosituhannen vaihteessa FARCia vastassa oli niin huumekartelleita, oikeistolaisia paramilitaareja kuin Kolumbian virallinen turvallisuuskoneistokin. Samalla liike oli kuitenkin kasvattanut varallisuuttaan ja myös sen taistelijoiden määrä oli suurempi kuin koskaan aiemmin. Konfliktin väkivaltaisuus oli polarisoinut maata niin, että valtiovallan suosio kansalaisten keskuudessa oli matalalla, vaikka niin oli myös FARCin ja konfliktin muiden osapuolten. Kokonaiskuvana FARCin tilanne vaikutti kuitenkin varsin hyvältä, sillä se oli ELN:n ohella käytännössä ainoa asemansa kylmän sodan jälkeen uudella mantereella säilyttänyt vasemmistolainen sissiliike, kun taas esimerkiksi naapurimaa Perun Loistava polku oli tukahdetutettu lähes kokonaan. Vallankumous ei ehkä ollut ovella, muttei myöskään täysin käsittämätön skenaario.

FARCin epäonneksi koitui se, että Kolumbian sekasorron lisääntymisen myötä kasvoi myös Yhdysvaltojen kiinnostus konfliktiin, ja jos jokin asia oli täysin Washingtonin intressien vastainen, se oli huumekaupalla itseään rahoittava marxilainen sissiliike. Yhdysvallat oli antanut Kolumbian hallitukselle jo aiemmin avokätisesti sotilaallista apua, mutta 2000-luvulla avun määrä ja koordinaatio kasvoivat entisestään, mikä antoi Bogotálle sotilaallisen etulyöntiaseman paitsi FARCiin, myös muihin konfliktin osapuoliin nähden. Sotilaallista ratkaisua helpotti myös se, että maan presidenttinä 2002–2010 toimineella Álvaro Uribella oli selkeä preferenssijärjestys siitä, minkä konfliktin osapuolista kimppuun käydä. Uribe valitsi sissit, kun taas paramilitaarit saivat varsin avokätiset armahdusehdot. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana FARC kärsikin huomattavia tappioita niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin.

Mahdoton sota, mahdoton rauha?

FARCin nujertaminen ei kuitenkaan tarkoittanut sen tuhoamista, sillä syrjäseuduilla matalalla tasolla operoivan sissiliikkeen täydellinen poisjuurinta ei ole muuttunut juurikaan sen helpommaksi kuin mitä se oli viisi vuosikymmentä sitten. Toisaalta FARCin kärsimät tappiot olivat syöneet liikkeen motivaatiota. Hyvä esimerkki FARCin lisääntyneestä haavoittuvaisuudesta oli se, että siinä missä liikkeen ensimmäinen komentaja, harvinaisen tyylikkäällä liikanimellä Tirofijo (”Vakaa laukaus”) tunnettu Manuel Marulanda selvisi FARCin johtajana hengissä yli neljä vuosikymmentä, kuollen lopulta sydänkohtaukseen lähes 80-vuotiaana, Kolumbian armeija onnistui tappamaan hänen seuraajansa Alfonso Canon vain kolmen vuoden kauden jälkeen.

Sissien disilluusio ja hallituksen kasvanut ymmärrys siitä, kuinka resursseja syövää puhdas sotilaallinen voitto lopultakin olisi, avasivat yhdessä tien rauhanneuvotteluille. Uriben seuraaja ja entinen puolustusministeri Juan Manuel Santos tekikin täyskäännöksen edeltäjänsä linjaan nähden ja aloitti viralliset neuvottelut FARCin kanssa 2012. Konfliktia oli koetettu ratkaista neuvotteluteitse moneen kertaan jo aiemminkin, mutta vasta nyt molemmilla osapuolilla oli neuvottelupöydässä riittävästi sellaista voitettavaa, joka ei ollut ainakaan suoraan pois toiselta osapuolelta. Hallitukselle ensisijaista oli pysyvä rauha, sisseille puolestaan armahdus sekä pääsy normaalin poliittisen vaikuttamisen piiriin. Molemminpuolisen epäluulon vaikeuttamat neuvottelut eivät olleet missään tapauksessa helpot, ja olivat monessa kohtaa lähellä kariutumista. Vaikeuksista huolimatta neuvottelut kuitenkin etenivät, ja niiden läpiviennissä saavutettiin monia konfliktinratkaisullisesti laajemmallakin mittapuulla merkittäviä virstanpylväitä: esimerkiksi konfliktin uhreilla oli asemansa neuvotteluissa, ja naisten osuus neuvottelijoista oli poikkeuksellisen korkea (vaikka siltikin parhaimmillaankin vain kolmannes). Uskoa prosessille valoi myös se, että Santos voitti itselleen jatkokauden vuoden 2014 presidentinvaaleissa, joita pidettiin laajalti kansanäänestyksenä rauhansopimuksesta.

Näin olemme lopulta päässeet takaisin alussa esitettyyn toiseen kysymykseen: miksi sopimus kaatui nyt, kun kaksi vuotta sitten enemmistö kolumbialaisista oli antanut sitä ajaneelle presidentille jatkokauden? Yksi esitetyistä syistä on alhainen äänestysaktiivisuus, jonka on katsottu näkyneen rauhansopimukseen periaatteessa myönteisesti suhtautuneiden välinpitämättömien äänestäjien poissaolona uurnilta. Tällä on voinut olla vaikutuksensa lopputulokseen, semminkin kun ero ei- ja kyllä-leirien välillä oli alle puoli prosenttia. Toisaalta nukkuneiden määrän merkitystä ei pidä liioitella, sillä vaikka kansanäänestyksessä äänestäneiden määrä oli vähäisempi kuin presidentinvaaleissa, ei ero ollut suunnaton (13 vs. 15 miljoonaa). Toinen, ja ehkä uskottavampi syy on FARCin niskaan vuosien saatossa kerääntynyt lokamäärä, josta liike saa enimmäkseen syyttää vain itseään, vaikka osittain se onkin joutunut kantamaan myös muiden konfliktin osapuolten syntejä. Yhtä kaikki suuri osa kolumbialaisista suhtautui kielteisesti sopimukseen ennen kaikkea siksi, että rauhanprosessiin osallistuvat kapinalliset olivat saamassa vain nimellisen tuomion aiemmista rikoksistaan. Sopimuksen aktiivisimmat vastustajat myös kampanjoivat aktiivisesti näkemyksensä läpisaattamiseksi.

Lopputuloksesta seuraa tämän artikkelin kolmas ja viimeinen kysymys: millaisia vaikutuksia kansanäänestyksen kielteisellä tuloksella oikein on? Tähän kysymykseen on vielä tässä vaiheessa vaikeaa löytää vastauksia, sillä menettelytapa vastustajien voittaessa äänestyksen oli etukäteen jätetty hämärän peittoon. Enemmistö näkemyksistä on kuitenkin varovaisen toiveikkaita. Sekä Santos että Alfonso Canoa FARCin johtajana seurannut Timoleón ”Timochenko” Jiménez ovat paitsi ilmaisseet pettymyksensä kansanäänestyksen tulokseen, myös jatkaneet rauhan puolesta puhumista (sekä twiittaamista) myös kansanäänestyksen jälkeen. Muita positiivisia signaaleita ovat Santosin rauhanpalkinto ja se, että tällä viikolla Kolumbian hallitus ja ELN ilmoittivat virallisesti omien rauhanneuvottelujensa alkamisesta. Toisaalta kansanäänestyksen tulosta on ainakaan Santosin vaikea sivuuttaa, vaikka hänen voisikin kuvitella mielellään muistuttavan ei-leirin johtohahmo Uribea siitä, ettei tämäkään alistanut paramilitaarien armahdusta vaaliuurnilla päätettäväksi. Ehkä todennäköisin skenaario onkin, että enemmän tai vähemmän sammuneen konfliktin lopullinen hautaansaattaminen jää Santosin kahden vuoden päästä valittavan seuraajan kontolle.