Metalli on materiaali, joka kirjaimellisesti muutti maailman. Se on vahva, mutta voidaan lämmön avulla takoa mihin tahansa muotoon. Ilman sitä teollistuminen ei koskaan olisi ollut mahdollista, eikä maailma kirjaimellisesti olisi samanlainen, kuin se on nyt. Suomen Kulttuurirahaston tukema ja Tampereen Galleria Rajatilassa esitetty Metallinaisia-näyttely herättää samankaltaisia ajatuksia. Se keskittyy liberialaisiin naisiin, jotka taipuivat, mutta eivät murtuneet – ja jotka nyt rakentavat uutta Liberiaa. Metalli yhdistyy myös konkreettisemmin näihin naisiin, joista moni kantaa muistona sodasta kehossaan luoteja tai sirpaleita.

Metallinaisia yhdistää uraauurtavalla tavalla tieteitä ja taiteita: se perustuu Leena Vastapuun väitöskirjatutkimukseen, joka keskittyy juuri tyttösotilaisiin Liberian sisällissodissa (1989–1996 ja 1999–2003). Kolme Vastapuun lyhennettyä haastattelua ja tutkimusassistenttien ääneen lukemaa elämäntarinaa yhdistyvät Jaakko Vastapuun kahdeksantuntiseen ja 16-kanavaiseen ääniteokseen Metalliviidakko sekä kuuteen Mirja Kurrin metallityöhön, joiden työstötekniikan hän on itse kehittänyt. Tieteen ja taiteen yhdistämisen etu on selvä: näyttely tavoittaa paljon laajemman yleisön kuin valtaosa tutkimuksesta. Täten Metallinaisia-näyttely kasvattaakin ymmärrystä moniin keskeisiin kysymyksiin, jotka liittyvät nykyaikaisiin konflikteihin.

Näistä kysymyksistä tärkein on tietysti lasten, naisten ja etenkin tyttöjen asema konflikteissa. Leena Vastapuun mukaan näissä sisällissodissa taisteli kymmeniä tuhansia lapsitaistelijoita, joista 35-45 prosenttia oli tyttöjä. He toimivat niin logistisissa kuin taistelutehtävissäkin. Vaikka lukumäärät jäävät ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, on selvää, että konfliktit ympäri maailman vaikuttavat välittömästi lapsien ja tyttöjen elämään tavoilla, joita on tutkittu hyvin vähän – Liberiassa tuskin juuri lainkaan. Näyttely myös käsittelee elämäntarinoiden kautta sisällissotien jälkeisiä reintegraatio– ja sovintoprosesseja.

Metallinaisia alleviivaa välttämätöntä tasapainottelua tekstin, äänen ja kuvien välillä – ja miten ensiksi mainittu on välttämätön kahden jälkimmäisen ymmärtämiseen. Näyttelyn esittelytekstissä Liberiaa käsitellään kuitenkin vain kolmen ja puolen rivin verran. Tarkoituksena on ollut vähentää kontekstia ja informatiivisuutta, jotta kokemus voisi kertoa tyttösotilaista myös muissa konflikteissa. Tämä onkin taideprojektin valtti: se raottaa Liberian ja muiden nykyaikaisten konfliktien todellisuutta, ja parhaassa tapauksessa saa kokijan kiinnostumaan aiheesta. Kokemuksen korostaminen johtaa kuitenkin myös ristiriitaan näyttelyn vahvan etnografisen hengen kanssa.

Tämä ristiriita tulee erityisesti ilmi tavassa, jolla kaikki kolme entisen tyttösotilaan – Mariaman, Tetan ja Veralin – kasvutarinaa alkavat sodasta, mutta johtavat trauman kautta toivoon ja unelmiin. Päätös aloittaa elämäntarinat sodasta on hyvä tehokeino, jolla luodaan kontrasti sodan toivottomuuden ja nykyisen toivon välillä. Samalla se kuitenkin häivyttää Liberian näistä kertomuksista. Koska kaikki konfliktit käydään tietyssä kontekstissa, on tämän kontekstin ymmärtäminen lopulta ainoa tapa ymmärtää konfliktit. Sama pätee tietysti myös niiden jälkiprosesseihin. Tämä muuttuu ongelmalliseksi, jos näyttelyvieras lähtee näyttelystä ymmärtämättä Liberian sisällissotiin sekä sodanjälkeiseen elämään liittyviä realiteetteja. Osa näistä tulee ilmi elämäntarinoissa, mutta niiden ymmärtäminen vaatii juuri kontekstin tuntemista.

Sodan suhteen näyttelyssä on selkeä ambivalenssi. Tämä tulee esimerkiksi ilmi Mariaman kertomuksessa, jossa hän kuvailee taistelleensa rauhan ja maansa puolesta entisen kapinallisjohtajan ja presidentin, nyt sotarikoksista vankilassa istuvan Charles Taylorin joukoissa. Vielä selkeämmin ambivalenssi esiintyy Tetan kertomuksessa. Ennen sotaa orvon Tetan täti myi häntä vieraille miehille. Sota sekä pahensi että paransi tilannetta. Teta pääsi tädistään eroon alettuaan seurustella Taylorin taistelijoiden kanssa, joiden kautta Teta pääsi osalliseksi ryöstettyihin tavaroihin. Samaan aikaan hän kuitenkin jatkoi ”elämistä kehonsa kautta”. Nämä kaksi tarinaa korostavatkin sitä tosiasiaa, että monelle liberialaiselle sota ei ollut vain suurempi voima, joka kaappasi mukaansa tavalla tai toisella, mutta myös keino päästä eteenpäin elämässä. Sota kun ei tullut tyhjästä: Libyan edesmenneen diktaattorin Muammar Gaddafin ja usean länsiafrikkalaisen hallitsijan tukema Taylor pystyi hyödyntämään Liberian etnistä ja poliittista jakautuneisuutta, demokratian puutetta sekä tuskastumista tiukkoihin yhteiskuntarakenteisiin, jotka säätelivät niin sukupuolien ja ikäluokkien suhteita toisiinsa.

Tarinat sodasta muutoksen mahdollistajana ja tästä johtuva ristiriitainen suhtautuminen siihen ovatkin tavallisia Liberiassa. Vietin viime vuonna kuukauden entisen lapsitaistelijan kanssa, joka nousi kymmenessä vuodessa Taylorin puolisotilaallisen Anti-Terrorist Unitin joukkueenjohtajaksi. Hän kuvasti toistuvasti sotaa päinvastaisilla termeillä ensin ”makeaksi”, ja heti perään pahaksi. Sota näyttäytyi usein turvallisempana vaihtoehtona kuin tasapainoilu työttömyyden, uhkaavan kodittomuuden ja itsekunnioituksen puutteen kanssa. Kuten Metallinaisia osoittaa, oli paluu (usein alisteisiin) perinteisiin rooleihin sodan loputtua erityisen vaikeaa naisille. Tämäkin vihjaa, että naiset nauttivat ennennäkemättömiä mahdollisuuksia sodan aikana. Tämä siitä huolimatta, että he silloinkin kärsivät perinteisistä sukupuolirooleista: kummassakin sodassa miehet dominoivat komentoketjuja, ja olemassa olevassa visuaalisessa materiaalissa naisten osuus aseita kantavien taistelijoiden joukossa on pieni. Kun puhutaan konfliktinjälkeisistä prosesseista kuten reintegraatiosta, onkin olennaista kysyä, mihin entisen taistelijan pitäisi palata. Usein konfliktien oletetaan olevan poikkeustila, jonka loputtua normaali elämä jatkuu. Kuten näyttely osoittaa, muuttavat etenkin sisällissodat kuitenkin myös yhteiskuntaa. Ajatus konflikteista poikkeustilana on siis turhan yksinkertainen.

Tämä tuo meidät tämän päivän Liberiaan, jossa elämä on yhä jatkuvaa kamppailua. Tästä kertovat Kurrin metallisekatekniikalla toteutetut työt, jotka kuvaavat entisten taistelijoiden nykyisyyttä. Ne pohjautuvat haastateltavien ottamiin kuviin, joita Leena Vastapuu keräsi Liberiassa. Kuten sanottu, kolme kasvutarinaa johdattavat sodasta trauman kautta toivoon ja unelmiin. Trauma alleviivaa niitä seurauksia, joita sota aiheuttaa. Kaksi kolmesta naisesta on käyttänyt huumeita, ja kolmas kärsii sodanaikaisesta seksuaalisesta väkivallasta aiheutuneista vammoista. Tässä suhteessa sodan arvet vahvistavat vallitsevan negatiivisen kuvan Afrikasta ja konflikteista. Veralin kertomus alleviivaakin sekä reintegraation että sovintoprosessien vaikeuksia. Hänellä on edelleen vaikeuksia elää vanhempiensa yhteisössä taisteluaan kapinallisten riveissä. Miehillä hyväksynnän saaminen on luultavasti helpompaa, koska heitä on enemmän ja koska he eivät myöskään samalla tavalla rikkoneet normeja kuin naiset. Näyttelyn ehkä mielenkiintoisin työ – jonka ymmärtäminen ilman kontekstualisointia oli mahdotonta jopa liberialaisille ystävilleni – onkin Kunniallinen mandingo-nainen, joka kuvaa naisten vaatteissa esiintyvää vaurauden symbolia. Työn tausta on yhden Leena Vastapuun informantin vaikeuksissa yhdistää koulutus, ura ja äitiys – sekä isän hyväksyntä sotakokemuksien jälkeen. Vaatteet yhdistyvät siis perinteiseen rooliin, ja kunnioitukseen – jonka saavuttaminen on vaikeaa sodassa taistelleelle. Samalla Veral (joka on sekä uhri että syyllinen) ei vaadi kärsimyksiensä aiheuttajia tilille tekemisistään. Länsi-Afrikassa viralliset sovintoprosessit kuten totuuskomissiot ovatkin monen mielestä olleet lähinnä rahanhaaskausta. Totuudella on vain vähän merkitystä tilanteessa, jossa se uhkaa rauhaa. Tilanteessa, jossa jokapäiväisten perustarpeiden tyydyttäminen vaatii jatkuvaa kamppailua, on rauhan oltava pragmaattinen.

Näyttelyssä sisällissotien traumat johtavat kuitenkin pragmaattisesti toivoon ja etenkin unelmiin paremmasta tulevaisuudesta. Onkin hyvä, että Afrikasta – ja etenkin sisällissotien riepomista Afrikan maista – tuodaan myös positiivisia tarinoita. Samaan aikaan on tärkeää ymmärtää, että sanavalinta ”unelma” on valitettavan monelle liberialaiselle juuri sitä. Keskittyessään elämäntarinoihin jättää näyttely laajemmat rakenteet vähälle huomiolle. Tämä on tärkeää, koska tunnelma Liberian pääkaupungin Monrovian kaduilla on kaikkea muuta kuin toiveikas: monet nuoret haikailevat yhä paluusta Taylorin valtakauteen siitä huolimatta, että länsimaissa hänen hallintonsa liitetään korruptioon ja levottomuuteen. Jopa useat entiset kapinalliset ja Taylorin poliittiset vastustajat – jotka riskeerasivat Taylorin valtakaudella turvallisuutensa päästäkseen hänestä eroon – toivovat hänen saavan armahduksen ja palaavan valtaan.

Toivo kohdistuu näyttelyssä koulutukseen, ja optimismiin sen voimauttavasta vaikutuksesta. Ennen sotaa Liberian yliopisto oli yksi Länsi-Afrikan parhaista. Nyt todellisuus on tässäkin suhteessa kuitenkin monimutkaisempi. Vaikka monet liberialaiset katsovatkin tulevaisuuteen ja tahtovat opiskella, ovat monet yliopistoista valmistuneet pettyneitä siitä, että koulutus avaa hyvin harvoja mahdollisuuksia työpaikkojen puutteessa. Myös koulutus itsessään on usein ala-arvoista. Ei esimerkiksi ole itsestään selvää, että edes yliopisto-opiskelijat osaavat kunnolla lukea.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö toivoa ole. Kun saavuin ensimmäisen kerran Liberiaan neljä vuotta sitten, oli maa selvästi kehittymässä positiiviseen suuntaan. Sittemmin raaka-ainehintojen lasku ja lähes 5000 kuolonuhria Liberiassa vaatinut ebolaepidemia johtivat talouden alasajoon ja lukemattomiin inhimillisiin tragedioihin. Myös Mariama, jolle näyttely on omistettu, kuoli epidemian aikana. Peruskoulutus ja sen ahdinko alleviivaavatkin Liberian nykytilaa, jota kuvataan usein sanoilla ”time of economic war” – taloudellinen sotatila. Tätä talouden ja koulutuksen ahdinkoa kuvaa joka syyslukukautta edeltävä paniikki vanhempien yrittäessä löytää rahaa maksaakseen lapsiensa lukukausimaksut, sekä hankittua näille koulupuvut ja -tarvikkeet. Tänä vuonna tämä on ollut erityisen vaikeaa, koska Liberian dollari on menettänyt vuodessa neljännesosan ostovoimastaan suhteessa Yhdysvaltain dollariin. Tämä raju muutos ei vain kerro karua kieltä Liberian talouden heikentyvästä tilasta, ja yhä hupenevista mahdollisuuksista löytää töitä. Se kuvastaa myös todellisuutta, jossa moni lapsi ei mene tänä syksynä kouluun.

Liberian viimeisimmät tragediat johtuvat lopulta siitä, että hauraat valtiot kuten Liberia ovat alttiita yllättäville kriiseille, joita ne heikkoutensa takia voivat harvoin hallita, ja jotka jatkuvasti uhkaavat niiden kehitystä. Liberiassa ensi syksynä pidettävät presidentinvaalit ovat myös mahdollinen epävakauden lähde, Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2011 voittanut Ellen Johnson-Sirleaf ei enää perustuslain mukaan saa asettua kolmatta kertaa ehdolle. Selvän poliittisen manttelinperijän puute lisää epävarmuutta. Taloudellisen ahdingon ja poliittisen tyytymättömyyden lisääntyessä onkin syytä olla ainakin jossain määrin huolestunut Liberian tulevaisuudesta.

Metallinaisia-näyttelyn ajankohtaisuus lisää sen tärkeyttä. Samalla se on myös loistava tapa alkaa käsitellä laajempiakin nykykonflikteihin liittyviä kysymyksiä, koska se yhdistää keskeisiä teoreettisia kysymyksiä etnografian ja taiteen avulla todellisuuteen. Tässä suhteessa näyttely on itse metallia: se ei ole pelkästään kova, vaan voi myös saada eri muotoja, kokijasta riippuen. Seuraava Metallinaisia-projektin samaa konseptia noudattava näyttely on Helsingissä Galleria Huudossa 10.-28.5.2017.