Ukrainan kriisin puhjettua EU:n ja Venäjän suhteet ovat saavuttaneet historiallisen huonon tilan. Tulehtuneet välit eivät ole voineet olla vaikuttamatta myös suoraan Suomen ja Venäjän välisten suhteiden dynamiikkaan. Kesällä julkaistussa valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa korostetaan Suomen turvallisuustilanteen nopeaa heikkenemistä ja uhkien arvaamattomuutta, mikä nähdään seurauksena Venäjän ja Naton suhteiden huonontuneista suhteista.

Ulkopoliittinen instituutti julkaisi elokuun lopussa tutkimusraporttinsa Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla, jossa käsitellään seikkaperäisesti Suomen Venäjä-politiikan eri aloja. Suomen Venäjä-politiikkaan on ilmaantunut raportin mukaan uusia riskejä sitä mukaan, kun voimapolitiikan merkitys Venäjän ulkopolitiikassa on kasvanut ja keskusjohtoinen hallintotapa on vahvistanut otettaan maan sisäpolitiikasta.

Suomen ja Venäjän välisessä suhteessa on ominaispiirteensä,  joista olennaisin on suhteessa vallitseva sisäänrakennettu epätasapaino, joka on kytköksissä vallitsevaan Euroopan turvallisuustilanteeseen. Euroopan turvallisuuskehitys on puolestaan vain pienissä määrin Suomen hallittavissa oleva kokonaisuus, mikä luo lähtökohtaisesti rajoitteita Suomen Venäjä-politiikalle. Minkälainen Venäjä-politiikka olisi kahdenvälisen suhteen erityispiirteisiin nähden ja itä-länsi-suhteen tulevaisuudenarviot huomioon ottaen optimaalisinta Suomelle?

Venäjän Suomi-politiikka

Suomen Venäjä-politiikan kannalta olisi oleellista hahmottaa kahdenvälisten suhteiden dynamiikka ja pyrkiä näkemään ne toimijat, jotka ajavat Venäjän Suomi-politiikkaa. Tämä puolestaan vaatii Suomen ja Venäjän välisen erityissuhteen myyttien purkamista ja suhteen sisäänrakennetujen rakenteiden hahmottamista.

Suomen ja Venäjän välisen tasavertaisen suhteen kannalta huomattava ongelma on epätasapaino pienen valtion ja alueellisen suurvallan välillä. Jo itsessään asetelma rajoittaa Suomen mahdollisuutta vaikuttaa Venäjän kokonaisvaltaiseen toimintaan, sillä Venäjän suhtautuminen Suomeen on vahvasti riippuvainen kahdenvälisten suhteiden ulkopuolella tapahtuvista muutoksista, joita Suomi ei voi hallita. Epätasapaino on noussut esille erityisesti Ukrainan kriisin jälkeisessä ilmapiirissä, kun idän ja lännen tarve tiivistää omia rivejään on korostunut.

Epätasapainoon sisältyy Suomen kannalta merkittäviä riskejä, jotka kytkeytyvät kylmän sodan aikaisiin ajatuksiin erityissuhteesta itänaapurin kanssa. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola varoittaa suomalaisia näkemästä kylmän sodan aikaisia kahdenvälisiä suhteita Neuvostoliittoon täysin Suomen omasta toiminnasta riippuneena menestystarinana. Suhdetta liikuttava voima oli niissä vallitseva epätasapaino, ja kuten Aaltola toteaa, Suomen yllä leijui vahva Neuvostoliiton ehdollistamisregiimin ote, mikä pohjautui osittain Suomen ulkopoliittisen johdon käsitykseen sen harjoittaman ulkopolitiikan ainutlaatuisuudesta. Ehdollistamisregiimillä Aaltola viittaa Suomen kylmän sodan aikaiseen asemaan, jota Neuvostoliitto pystyi ohjaamaan haluamaansa suuntaan erilaisten taloudellis-poliittisten keppien ja porkkanoiden avulla. Aaltolan mukaan vaarana on, että Suomi alkaa nykyisissä olosuhteissa taas luottaa ”pienvaltionerokkuuteensa” ja etsiä kahdenvälistä erityissuhdetta Venäjään. Tällaiset pyrkimykset johtaisivat hänen mukaansa helposti Suomen uudistettuun ”näyteikkunan” rooliin esimerkkinä Venäjän ja länsimaan hyvästä yhteistyöstä.

Turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Suomen suhde Venäjään ei ole oikeastaan koskaan ollut vain kahdenvälinen suhde, vaan sillä on ollut selkeä yhteys Venäjän sisäiseen ja vallitsevaan kansainväliseen tilanteeseen. Presidentti Vladimir Putin toteuttaa tällä hetkellä varsin laajaa globaalia strategiaa, jossa geopoliittiset tavoitteet pohjautuvat itseymmärrykseen Venäjän asemasta kansainvälisessä järjestelmässä. Ulkopolitiikan taustalla vaikuttavat vahvasti maan sisäpoliittinen autoritaarinen kehitys ja syvät taloudelliset ongelmat. Venäjän toiminta Itämerellä ei ole irrallaan tästä kehityksestä, joten myös Suomen tulisi arvioida Venäjän toimintaa osana Putinin suurvaltatavoitteita sekä federaation alueella että valtakunnan rajojen ulkopuolella. Kuten transponderi-tapaus tuntuu osoittaneen, pöydällä näyttäisi olevan erityissuhteen sijaan koepalloja ja strategisia pelejä, joissa Suomea yritetään käyttää välikappaleena Venäjän eristyksen purkamisessa. On valitettavaa, että Suomen nykyisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on poliittisella tasolla havaittavissa puutteita Venäjän ulkopolitiikan laajemmassa tarkastelussa.  

Suomen kannalta olisi tärkeää käsittää, että maalla on oma osansa Venäjän laajemmissa pyrkimyksissä. Näiden pyrkimysten ymmärtäminen tai ymmärtämättä jättäminen määrittelee nimittäin viime kädessä sen, kenellä on kahdenvälisten suhteiden aloitteentekovalta. Tällä hetkellä Venäjän Suomi-politiikan yksittäisenä tärkeimpänä tavoitteena vaikuttaa olevan Suomen säilyminen sotilaallisesti liittoutumattomana, ja tätä tavoitetta varten se tarvitsee muita vipuvarsia Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Suomeen kohdistuva vaikuttaminen perustunee Venäjän näkemykseen Suomen asemasta: niin kauan kuin Venäjä katsoo Suomen asemassa olevan pientäkin tulkinnanvaraa, se käyttää kireissä olosuhteissa tätä omassa propagandassaan. Suomessa tulisi tiedostaa entistä paremmin Kremlin informaatiovaikuttamisen käytännöt, jotta ulkopoliittisen päätöksenteon itsenäisyys olisi turvattu.

Idänpolitiikka ei tapahdu tyhjiössä

Kun edellytykset monitasoisille kahdenvälisille suhteille ovat heikentyneet ja Venäjän suurten kehityskulkujen ohjaaminen on Suomelle jokseenkin rajallista, minkälainen Venäjä-politiikka olisi Suomelle nykyoloissa optimaalista? Vaikka oma rajallisuus on syytä tunnistaa, Suomen roolin näkeminen vain perinteisen pienvaltiorealismin mukaisesti, eli lähinnä reaktiivisena ja mukautuvana, olisi sekin hedelmätöntä ja luo mielleyhtymiä ajopuuteorioihin. Suomella on suhteiden epätasapainosta huolimatta keinoja vaikuttaa. Aktiivisuus edellyttää oikeaa tilannekuvaa ja sen kautta muodostettuja sopivia toimintamuotoja.

Kirjassaan 38. kerros Max Jakobson kirjoittaa, miten ulkopolitiikan aktiivisuus ja passiivisuus eivät voi olla kumpikaan itseisarvoja, sillä

”[a]ktiivisuuden aste riippuu siitä, minkä verran kulloinkin vallitseva kansainvälinen tilanne tarjoaa mahdollisuuksia sellaiseen toimintaan, josta on hyötyä sekä itsellemme, että yleensä asioille, joita pyrimme kansainvälisessä elämässä edistämään”.

Suomen Venäjä-politiikan mahdollisuudet esimerkiksi eurooppalaisen liennytyksen edistämiseksi riippuvat nykyisissäkin olosuhteissa siitä, kuinka halukkaita keskeiset toimijat ovat yhteistoimintaan. Arviot Venäjän ja lännen suhteiden lähitulevaisuudesta ovat synkkiä ja ennustavat pitkää viileää kautta. Todellinen liennytys lyhyellä tähtäimellä tai paluu monenkeskiseen yhteistyöhön Putinin aikana tuntuvat epätodennäköiseltä siksikin, ettei Putin niin halutessaankaan todennäköisesti voisi arvovaltasyistä luopua Krimistä saati yhtäkkiä kääntää Venäjällä syvälle juurrutettuja länsivastaisia asenteita.

Jonkinlainen kansainvälisten organisaatioiden puitteissa tapahtuva kasvojenpelastusratkaisu, jossa Venäjä tekisi Ukrainan suhteen myönnytyksen vastikkeena jonkinlaisesta lännen myönnytyksestä, on tietenkin aina mahdollinen. Ongelma tällaisessa ratkaisussa on kuitenkin se, ettei osapuolten välinen liennytys todennäköisesti perustuisi arvojen lähentymiseen vaan etupiirilaskelmiin. Tällöin liennytys perustuisi pohjimmiltaan status quo -ajatteluun eikä niinkään yhteisiin intresseihin, mikä puolestaan tekisi hyvän sään ylläpitämisestä suhdannealttiimpaa.

Putinin aika ei ole kuitenkaan ikuista. Tutkijat Hiski Haukkala ja Tapani Vaahtoranta toteavat Maanpuolustuskorkeakoulun Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia -julkaisussa, ettei Venäjän nykypolitiikka ole merkki vanhan maailman paluusta vaan pikemminkin jälki vähitellen katoavasta maailmasta. Kylmän sodan jälkeisen eurooppalaisen integraatiokehityksen perusteella väitteeseen on helppo yhtyä. Kuten Haukkala ja Vaahtoranta huomauttavat, pohjimmiltaan Venäjän ongelmissa lienee kyse kyvyttömyydestä löytää omaa paikkaansa globalisoituvassa maailmassa.

Toisaalta Venäjän historiallinen kehitys on aina ollut jokseenkin eri suuntaista suhteessa läntiseen Eurooppaan. Putinin Venäjä ei vaikuta poikkeavan tästä traditiosta, mikä antaa aihetta epäillä maan eurooppalaistumista lähitulevaisuudessa. Venäjän talouspolitiikasta puuttuvat ratkaisevat uudistukset kestävän talouspohjan luomiseksi. Sisäpolitiikallaan se on käytännössä romuttanut ruohonjuuritason demokratiakehityksen ja siten hidastanut merkittävällä tavalla maan mahdollisuuksia kehittyä demokraattisen oikeusvaltion suuntaan. Lisäksi Venäjän johto hahmottelee uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestelyä, joka muuttaisi Naton ja Etyjin asemaa. Tarkoitus olisi, että Venäjä saisi nykyistä merkittävämmän roolin Eurooppaa koskevissa asioissa.

Minkälaista Venäjä-politiikkaa Suomen tulisi harjoittaa?

Miltä sitten Suomen toimintamuodot näyttävät tällaisen tilannekuvan edessä? Suomen hakeutumisella Euroopan unionin jäseneksi oli alusta alkaen turvallisuuspoliittinen ulottuvuus, ja Ukrainan sodan luomassa turvallisuusympäristössä tämä on korostunut. Suomi on ollut aktiivisesti mukana pyrkimyksissä muuttaa Venäjän toimintamallia sekä sanktioiden kautta että tuomitsemalla toistuvasti Venäjän ulkopoliittisen käyttäytymisen. Ankkuroituminen länteen on osoittautunut Suomelle ensisijaisen tärkeäksi turvallisuuspoliittiseksi linjaratkaisuksi, ja tässä viiteryhmässä Suomella on myös parhaat edellytykset harjoittaa omaa Venäjä-politiikkaa.

Lännen nykyisestä kahden raiteen Venäjä-politiikasta voidaan löytää yhtäläisyyksiä George F. Kennanin patoamispolitiikkaan ja pelotteiden luomiseen. Vaikka patoamispolitiikkaan sisältyy myös vastakkainasettelua kiihdyttäviä riskejä, kärsivällisellä ja kohdistetulla patoamispolitiikalla voidaan myös saavuttaa haluttuja tuloksia. Ratkaisevaa olisi tehostaa vaikkapa nykyisiä pakotteita ja tarpeen tullen Naton kyvykkyyksiä siten, että samalla vältettäisiin tarpeettomat uudet selkkaukset esimerkiksi Itämeren alueella – tästä presidentti Niinistön lentoturvallisuusaloitteessa lienee alunperin ollut kyse.

Itämeren alueen vakaus ei ole kuitenkaan yksinomaan lännen vastuulla. Mikäli Venäjä toiminnallaan heikentäisi merkittävällä tavalla Suomen turvallisuutta, tulee Suomella pelotteen periaatteita mukaillen olla poliittinen valmius ja kyvykkyys pyrkiä Naton jäseneksi. Ikäviin skenaarioihin varautuminen ja oman toimintavapauden maksimointi ovat kauaskantoista ulkopolitiikkaa. Toimivan pelotepolitiikan kannalta puheet Nato-jäsenyydestä jotenkin ”ei-ajankohtaisena” tai jäsenyyden lukitseminen kansanäänestyksiin eivät ole kaukonäköistä ulkopolitiikkaa, sillä ne heikentävät Suomen pelotepolitiikan uskottavuutta ja viime kädessä saattavat sitoa turvallisuuspoliittista päätöksentekoa.

Patoamispolitiikka tai pelotteisiin turvautuminen ei tietenkään tarkoita kaikkien pienvaltiorealismin oppien tai dialogin merkityksen unohtamista. Naapurimaa-aseman johdosta Suomen on vähintäänkin strategisista syistä viisasta pyrkiä kuulemaan Venäjän turvallisuuspoliittisia näkemyksiä ja osoittaa ratkaisuhalua sopivissa tilanteissa. Presidentti Niinistön yhteydenpito Putinin kanssa tuntuu tarkoituksenmukaiselta tilanteessa, jossa Venäjän hallinto on käytännössä keskittynyt presidentin valtapiiriin – suorilla yhteyksillä on mahdollista saada kosketusta Putinin monimutkaiseen maailmaan. Avoimella dialogilla Suomi voi avata ulkopoliittisia käsityksiään ja omalta osaltaan ainakin pyrkiä vähentämään jännitteitä sekä epäluottamuksen tunteita, sikäli kuin Venäjä on valmis Suomen näkemyksiä kunnioittamaan ja ymmärtämään. Lisäksi, yhteistyön jatkaminen esimerkiksi kulttuurin ja ympäristön aloilla ovat luontevia keinoja ylläpitää hyviä naapuruussuhteita.

Loppujen lopuksi, aivan kuten muussakin politiikassa, myös Suomen Venäjä-politiikalla tulee olla tavoite. Venäjän patoaminen ei ole itseisarvo vaan pikemminkin reaktio itänaapurin harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Valtioneuvoston ulkopoliittisissa selonteoissa on kaikunut jo usean vuoden ajan toive demokratian tielle kääntyvästä Venäjästä. Lienee kohtuullista todeta, että nämä toiveet ovat osoittautuneet viime vuosina tyhjiksi. Venäjän demokratisoituminen ja paluu yhteistyön linjalle on ilman muuta optimaalinen kehityssuunta, jonka tulisi säilyä pitkäaikaisena tavoitteena horisontissa. Lyhyellä tähtäimellä nämä eivät kuitenkaan ole realistisia ulkopolitiikan tavoitteita.

Ensimmäiset askeleet liennytykseen alkaisivat EU:n ja Venäjän välisen luottamuksen ja suhteiden parantumisesta, minkä edellytyksenä on selkeä yhteisymmärrys tai kompromissi Euroopan turvallisuusjärjestelyistä.  Nykyisissä olosuhteissa on kuitenkin realistisempaa tavoitella sellaista tilannetta, jossa Venäjän voimapolitiikka ei saa suurempaa jalansijaa Euroopassa. Georgian sodan kokemukset opettivat Venäjälle, että voimapolitiikka kannattaa. Euroopan turvallisuuden kannalta tärkeintä olisikin, ettei Ukrainan kriisi ainakaan vahvistaisi tätä kokemusta.