Jaa

Kuva: Wikimedia Commons

Kuva: Wikimedia Commons

Santtu Lehtinen opiskelee poliittista historiaa Turun yliopistossa sekä Venäjän- ja Itä-Euroopan tutkimusta Aleksanteri-instituutin maisterikoulussa. Hän on työskennellyt aiemmin ulkoministeriössä ja Suomen Akatemiassa.

Ukrainan konfliktin alkaessa vuonna 2014 monessa läntisessä pääkaupungissa pyöriteltiin päitä johtuen monien tunnettujen saksalaisten poliitikkojen kommenteista kriisiin liittyen. Yksi tunnetuimista kommentaattoreista lienee ollut entinen liittokansleri ja Putinin henkilökohtaisena ystävänä tunnettu Gerhard Schröder, joka totesi Venäjän toimien johtuvan Napoleonin ajoista lähtien periytyvästä saarretuksi joutumisen pelosta. Myös monet muut sosiaalidemokraatit olivat valmiita ymmärtämään Venäjää. Pitkän linjan SPD-poliitikko Klaus von Dohnanyi kommentoi, ”ettei Ukraina voi siirtää itseään pois Venäjän vaikutuspiiristä” samalla kun sittemmin edesmennyt ex-liittokansleri Helmut Schmidt kunnostautui haastamalla käsityksen Ukrainan valtiollisuudesta. Schmidt totesi, että on harhaanjohtavaa antaa ymmärtää Ukrainan olevan kansallisvaltio tai että olisi olemassa ukrainalainen kansallisidentiteetti.

Saksan puolueiden virallisista linjoista kenties kaikista hyväksyvin Venäjän politiikan suhteen on kuitenkin ollut oikeistolaisella Alternative für Deutschlandilla. CDU:sta puolueeseen siirtynyt konservatiiviveteraani Alexander Gauland on esittänyt ajatuksen paluusta ”uus-bismarckilaiseen” eli toisin sanoen vahvasti Saksan ja Venäjän bilateraalisuhteen ympärille rakentuvaan ulkopolitiikkaan. Gaulandin mukaan lännessä ajatellaan liikaa ”formaalin kansainvälisen oikeuden käsitteiden kautta”, eikä siellä ole ymmärretty, että Ukrainan tapahtumat selittää Venäjän luonne: Putin palasi vanhaan tsaarinaikaiseen perinteeseen, ”venäläisten maiden keräämiseen”. Rehellistä keskustelua Ukrainan konfliktista onkin vaikeuttanut se, että puhetta Venäjästä, sen toiminnan luonteesta ja intresseistä hämärtävät vanhat karikatyyrit, kuten puheet ”venäläisestä sielusta” ja ”venäläisestä maaperästä”.

Pyrin kirjoituksessani selvittämään, miksi Saksa on vaikuttanut osin jakautuneelta maalta sen Venäjä-politiikan suhteen ja miksi maan oli aluksi vaikea reagoida Ukrainan konfliktin kehittymiseen. Nostan esille Saksan ja Itä-Euroopan suhteeseen liittyviä historiallisia tekijöitä, jotka aiheuttavat edelleen suurelle osalle saksalaisista merkittäviä hankaluuksia konfliktiin suhtautumisessa. Kirjoitukseni tarkoitus on avata juuri näitä saksalaisen Venäjä-keskustelun pohjavirtauksia, joista on Suomessa vähemmän puhuttu.

Berliini-Moskova-akseli

Saksan julkisessa keskustelussa Venäjää puolustavia tahoja kutsutaan pejoratiivisella ”Putin- tai Russlandversteher”– nimityksellä (kirjaimellisesti Putinin tai Venäjän ”ymmärtäjä”), jolla viitataan henkilöön, joka ei pelkästään yritä ymmärtää vaan myös rationalisoi tai hyväksyy Venäjän toiminnan. ”Venäjän ymmärtäminen” on päivänpolitiikkaa laajempi ilmiö, sillä esimerkiksi Ukrainan konfliktin ollessa kuumimmillaan 60 poliitikkoa, taitelijaa ja intellektuellia allekirjoitti Venäjää puolustavan manifestin ”Jälleen sota Euroopassa? Ei meidän nimessämme!”. Näitä Venäjää ymmärtävien mielipiteiden perusteita on syytä pohtia hieman tarkemminkin, sillä niillä on selkeitä vaikutuksia Saksan tärkeään Venäjä-politiikkaan.

Viimeksi Tuomas Forsberg on kuvannut Saksan ja Venäjän suhdetta eräänlaiseksi Euroopan turvallisuuspoliittisen tilanteen ilmapuntariksi. Etenkin itäisessä Euroopassa etsitään herkästi muutoksia Saksan ja Venäjän välisen suhteen substanssissa. Itä-Euroopassa koetaan huolta etenkin Saksan mahdollisesta välinpitämättömyydestä maanosan suhteen.

Eikä turhaan. Jälkiviisauden valossa on liian helppoa tuudittautua siihen, että Saksan asema EU:n tiukan Venäjä-politiikan johtajana tulee jatkumaan. Historian valossa tarkasteltuna tämä asema on kuitenkin kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Angela Merkelillä on ollut Euroopassa ja etenkin Saksassa valtava psykologinen vuori kiivettävänä, jotta Venäjään kohdistunut pakoterintama on saatu muodostettua.

Varsinkin nyt kun konflikti käy jo pitkälti kolmatta vuottaan, etsitään Kiovassa ja muualla Itä-Euroopassa merkkejä Saksan ja sitä kautta Länsi-Euroopan ”Ukraina-väsymyksestä”. Terrori-iskut ja pakolaiskriisi ovatkin johtaneet siihen, että huomattavat saksalaiset poliitikot, kuten CSU:n Horst Seehofer ja SPD:n Sigmar Gabriel, ovat olleet valmiita heikentämään Venäjän yhteiseurooppalaista poliittista paitsioasemaa tekemällä konsultaatiomatkoja Moskovaan.

Berliinin ja Moskovan väliin jäävien pääkaupunkien huolena ovat olleet Venäjän uuden geopolitiikan lisäksi nimenomaan saksalais-venäläistä yhteisymmärrystä lisäävät hankkeet, kuten Nordstream -hankkeet, joiden implikaatiot nähdään kaupallisen logiikan ylittävinä. Saksassa taas ei ole haluttu nähdä uuden Nordstream2 -kaasuputken vaikuttavan Ukrainan poliittiseen tilanteeseen.  Tilanne on oikeastaan päinvastainen: saksalaisessa keskustelussa Itä-Euroopasta on selkeä taipumus korostaa juuri Venäjän ”turvallisuusintressejä”.

Saksalaisesta perspektiivistä Venäjän suhteen tuntuu jo pitkään puuttuneen nimenomaan käsitys siitä, että myös Venäjällä on sisäinen toimintalogiikkansa ja omat intressinsä, eikä Kreml reagoi ainoastaan ulkoiseen paineeseen. Saksalainen Venäjän tuntija Jens Siegert on kommentoinut tämän olevan Ukrainan tapauksessa erityisen harhaanjohtavaa, sillä konfliktin yhtenä selkeänä syynä voidaan katsoa olleen Kremlin laskusuhdanteessa olleen legitimiteetin aiheuttama uusi ”nation-building”.

Myyttiin Venäjän toiminnan ainoastaan puolustuksellisesta luonteesta on liittynyt myös pitkäaikainen toive siitä, että Saksa pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan Venäjän yhteiskunnan kehitykseen. Eräs keskeinen Ukrainan konfliktiin sekä Saksan ja Venäjän suhteisiin vaikuttava tekijä on toisin sanoen vaikutusvaltaisen Ostpolitik-narratiivin sitkeys. Etenkin SPD:n puolueperinteessä Ostpolitikilla katsotaan olleen ratkaiseva merkitys kylmän sodan liennyttämisen ja lopulta Saksojen yhdistymisen taustalla.

Ostpolitikin ehkä kestävin perintö perustuu kuitenkin ajatukseen, että Saksalla oli olennainen rooli Neuvostoliiton uudistuspolitiikan edesauttajana. Historioitsija Jan Clas Behrendsin mukaan tätä näkemystä ei kuitenkaan varsinaisesti tue mikään historiallinen todistusaineisto, vaan pikemminkin kommunistinen puolue-eliitti itse totesi tarpeen uudistuksille.

Osin harhaanjohtavalle pohjalle perustuneen Ostpolitik-narratiivin seurauksena Saksassa on kuitenkin rakennettu kylmän sodan jälkeinen Venäjä-politiikka sille ajatukselle, että maiden välisen, ensin strategisen ja sitten modernisaatioon perustuvan kumppanuuden kautta Saksa pystyisi edistämään Venäjän kehitystä eurooppalaisemmaksi valtioksi. Saksan ja Venäjän hyvien suhteiden perustana toimivien, molempia hyödyttävien ja keskinäisriippuvuutta lisäävien taloudellisten suhteiden katsottiin Berliinissä ehkäisevän myös mahdollisia konfliktitilanteita.

Kuten nykyään tiedetään, ei tähän logiikkaan perustunut pitkäaikainen kumppanuus Moskovan kanssa kuitenkaan lopulta luonut vakautta Itä-Eurooppaan. Tutkija Dustin Dehezin mukaan yhtenä ongelmana oli Saksan modernisaatiokumppanuuden keskittyminen lähes yksinomaan Venäjään, jossa samalla unohdettiin Itä-Euroopan muuttuneen heterogeenisemmäksi ja monimutkaisemmaksi, kuin mitä pelkillä Moskovan-suhteilla pystyttiin käsittelemään.

Haasteellinen Itä-Eurooppa

Ukrainasta on puhuttu Saksassa enemmän tai vähemmän vastaan väittämättä osana venäläistä maailmaa. Ukraina on ikään kuin ”Dazwischenland”, ”välimaa”, ilman omaa historiaa ja kulttuuria. Itsenäistymisensä jälkeen Ukrainan valtiollisuus on toisin sanoen jäänyt ikään kuin vajavaiseksi. Kuvaavaa on, että Ukrainan koosta ja merkityksestä huolimatta suuri osa Ukrainaa koskevasta tiedosta ennen Maidania tuli suodatettuna venäläisen median kautta. Useat suuret saksalaiset mediatalot seurasivat Ukrainaa Moskovasta käsin, jos seurasivat ollenkaan.

Myös konfliktin alettua keskusteluohjelmiin kutsutut saksalaiset ja venäläiset kommentaattorit vain vahvistivat kuvaa Ukrainan tapahtumista ikään kuin Venäjä ja Saksan välisenä asiana Ukrainan jäädessä statistin rooliin. Ukrainaan on suhtauduttu kuin vajavaiseen toimijaan, hieman samalla tavalla kuin historian saatossa Puolaan. Puolalais-saksalaisen poliittisen kommentaattorin Adam Krzeminskin mukaan Euroopan historiaa suuresti määrittänyt Puolan kysymys onkin nyt muuttunut Ukrainan kysymykseksi.

Saksassa, kuten muuallakin Euroopassa, Ukrainan tilanteen arvioimisen ongelmana on ollut lyhyesti sanottuna se, ettei historian- ja kulttuurintuntemuksen ”itälaajentuminen” ole pysynyt nopean poliittisen kehityksen mukana. Krzeminski on todennut, että Saksassa ei ole ymmärretty Itä-Euroopan vuoden 1989 rauhanomaisten vallankumousten ”pitkää linjaa”. Saksan näkökulmasta katsottuna ”kylmän rauhan” päättäneet vuoden 1989 vallankumoukset ovat typistyneet muutamiin ratkaiseviin viikkoihin, jolloin itäsaksalaiset vyöryivät rajojen höllennyttyä Tsekkoslovakian, Unkarin ja Itävallan kautta länteen.

Krzeminski puolestaan näkee vuoden 1989 vallankumoukset Itä-Euroopan maiden valtiollista identiteettiä ja kansalaisyhteiskuntia rakentaneena pitkänä prosessina, jonka juuret ovat 1980-luvun alun liikehdinnässä Puolassa, ja joka eteni muualle Varsovan liiton maihin sekä lopulta, pienen viiveen kautta, Ukrainaan. Hänen näkemyksessään ”vastavallankumouksellinen” Venäjä taas pyrkii värivallankumousten pelossa hillitsemään tämän pitkän historiallisen kehityksen etenemistä.

Suhtautuminen Ukrainan konfliktiin johtuu osin myös siitä, miten eri tavoin kylmä sota koettiin Saksassa verrattuna Itä-Eurooppaan. Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluneelle Itä-Euroopalle kylmä sota tarkoitti miehitystä ja itsenäisyyden tukahduttamista. Saksan kokemuksessa kylmä sota nähdään kriisien tahdittamana pitkänä rauhana, jonka taustalla oli jatkuva pelko idän ja lännen välisestä konfliktista, jota todennäköisimmin käytäisiin ydinpommein ja kemikaalisin asein nimenomaan Saksojen maaperällä.

Viime vuosien saksalaista debattia Ukrainan konfliktista voikin osittain verrata 1980-luvun vastaavaan keskusteluun Puolan vapausliikkeistä. Saksan tasapainoilua idän ja lännen välissä tutkinut historioitsija Heinrich August Winklerin kirjoittaa kirjassaan The Long Road West, ettei Saksan Liittotasavallassa haluttu aluksi hyväksyä Puolan ja Itä-Euroopan vapausliikkeitä legitiimeinä toimijoina, sillä niiden katsottiin kyseenalaistavan ja heikentävän liennytyksen ilmapiiriä. Neuvotteluja käytiin läpi kylmän sodan ensisijaisesti aina Moskovan kautta, ilman väliin jääviä pääkaupunkeja tai kansalaisyhteiskuntia. Historioitsija Tony Judt on korostanut teoksessaan Postwar, että etenkin ydinsodan pelko, jota myös Moskovasta käsin rahoitettu rauhanliike pyrki osaltaan ohjailemaan, edisti ajatusta siitä, että konfliktin sattuessa Saksan liittotasavallan tulisi suojautua julistautumalla puolueettomaksi.

Kaipuu puolueettomuuteen konfliktitilanteissa on näkynyt Saksassa myös Ukrainan konfliktin myötä, sillä väestöstä 49 prosenttia haluaisi Saksan toimivan Euroopan puolueettomana tasapainottajana, hieman kuin isona Sveitsinä. Myös kansallisiin vapausliikkeisiin ja itsemääräämisoikeuden puolustamiseen suhtaudutaan Saksassa edelleen melko nuivasti. Saksan ulkoministeriön tilaaman kyselyn mukaan 51 prosenttia saksalaisista pitää maailmanrauhaa ulkopolitiikan tärkeimpänä tavoitteena, samalla kuin ainoastaan 15 prosenttia haluaisi saksalaisten puolustavan vapautta.

Länsi-Euroopassa on ollut vaikea suhtautua siihen, että Ukrainassa on todettu politiikan olevan toisinaan enemmän kuin ainoastaan kapean rauhan tavoittelua tai taloudellisen voiton maksimointia. Hieman kärjistäen voisi todeta, että Saksassa toivottiin historian tulleen jo päätökseensä, kun taas idässä, Ukrainassa, koetaan sen olevan vasta alussa.

Historian painolasti

Siinä, missä muissa länsimaissa kärsitään helposti niin kutsutusta ”Private Ryan” -syndroomasta, jossa unohdetaan itärintaman merkitys ja Neuvostoliiton elintärkeä rooli Natsi-Saksan voittamisessa, on Saksassa ymmärrys itärintaman tapahtumien merkityksestä ollut perinteisesti suurempi. Saksassa onkin tehty monella tapaa ainutlaatuista työtä maan historian vaikeiden asioiden käsittelyssä. Saksalainen historiatietoisuus Itä-Euroopan eri kansojen valtavista kärsimyksistä Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan välissä on kuitenkin ollut puutteellista.

Humboldt-yliopiston professori Herfried Münkler on todennut Saksan ja Venäjän suhteisiin edelleen vaikuttavan maiden välisten tuhoisien sotien jaettu kokemusmaailma ja siitä kumpuava omalaatuinen side. Etenkin saksalaisten Venäjä-kuvaan vaikuttaa edelleen menneisyyden syyllisyys ja pyrkimys päästä siitä eroon.  Venäjän herkkä suhde sodan muistamisen politiikkaa kohtaan on Saksassa perinteisesti huomioitu paremmin kuin esimerkiksi puolalaisten, ukrainalaisten tai balttien vastaavat kokemukset. Tunnettu saksalainen historioitsija Karl Schlögel on todennut, että osin virheellisestä historiankäsityksestä johtuen Saksan kollektiivinen syyllisyyden tunne toisen maailmansodan kauhuista heijastetaan yleensä vain venäläisiä kohtaan.

Venäjä ei kuitenkaan ole identtinen Neuvostoliiton kanssa, eikä se omista monopolia tämän monikansallisen imperiumin historiaan. On tärkeä huomata, etteivät Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto sotineet tyhjiössä, vaan nimenomaan itäisen ”väli-Euroopan” alueella, jota historioitsija Timothy Snyder on riipivästi kuvannut myös ”tappotantereeksi” uraauurtavassa historiankirjoituksessaan. Hitlerin ja Stalinin välisessä Euroopassa kärsivät nimenomaan alueen siviilit ja sotavangit.

Saksan julkisessa keskustelussa Neuvostoliittoa vastaan käyty hävityssota typistetään usein rikoksiksi ainoastaan Venäjää ja venäläisiä vastaan, vaikka todellisuudessa tappotantereella hävityssodan uhreiksi joutuivat suuressa määrin ukrainalaiset, valkovenäläiset ja ennen kaikkea alueen juutalaiset. Esimerkiksi juuri Ukrainan kärsimät valtavat tappiot toisessa maailmansodassa eivät ole päässeet osaksi laajempaa eurooppalaista muistokulttuuria, sillä ne ovat sisällytetty Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen ikään kuin osaksi Venäjän kärsimiä tappioita.

Tämä juontaa juurensa Stalinin kehittämään isovenäläiseen myyttiin suuresta isänmaallisesta sodasta, jossa juuri venäläisillä oli keskeisin rooli sekä sodan suurimpina kärsijöinä että voiton arkkitehteina. Isovenäläisellä narratiivilla pakotettiin koko monikansallisen imperiumin kokemusmaailma yhden voitokkaan tarinan muottiin. Juuri Putin on pyrkinyt vahvistamaan tätä historiallista myyttiä, jonka keskiössä on ikuinen Venäjä. Suuri isänmaallinen sota toimii ankkurina Kremlin uudelle ”hyperpatrioottiselle” narratiiville, jonka tarkoituksena on sulauttaa yhteen tsaristisen Venäjän historia ja bolsevikkien imperiumi.

Karl Schlögel on todennut, että näiden osittain puutteellisten näkemysten kautta on muodostunut ikään kuin se mentaalinen kartta, jonka kautta saksalaiset pyrkivät ymmärtämään alueen historiaa ja nykypäivän politiikkaa. Nämä puutteet eivät ole yhdentekeviä, sillä historiantulkinnat ja osin niiden kautta muodostuvat narratiivit vaikuttavat olennaisesti siihen miten tulkitsemme yksittäisiä tapahtumia ja sen kautta maailmaa sekä politiikanteon mahdollisuuksia.

Perspektiivinvaihdos

Historia on olennainen tekijä Ukrainan konfliktissa, sillä sitä käytetään, niin Ukrainan valtiollisuuden vahvistamiseen, kuin myös häivyttämiseen ja liudentamiseen. Pikkuhiljaa tapahtuva perspektiivin laajennus Moskovasta kohti Kiovaa on tervetullut lisä Saksan poliittisen keskustelun parantamiseksi. Tätä tarvitaan myös muualla Länsi-Euroopassa, sillä puutteellinen tietämys Itä-Euroopasta ja Ukrainasta mahdollistaa huonojen poliittisten valintojen tekemisen.

Historiaa tarvitaan myös tarkemman Itä-Eurooppa kuvan luomiseksi nyt, kun Saksassa on meneillään syväluotaava Venäjä-suhteen uudelleenarviointi. Maiden välisten kauppasuhteiden edelleen pienentyessä joudutaan myös perinteisen modernisaatio- ja kumppanuusnarrativiin sisältöä ja suhteen laatua miettimään uusiksi. Voidaankin kysyä missä maiden välisten ja Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin kannalta elintärkeiden suhteiden pohja on tulevaisuudessa? On aivan perusteltua toivoa, että suhteen pohjaa ei ainakaan lasketa historiallisten myyttien tai toiveajattelun varaan, sillä se ainoastaan lisää vastakkainasettelun mahdollisuuksia.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa