Seksuaalinen väkivalta osana aseellisia konflikteja ei ole historiallisesti uusi ilmiö. Seksuaalisen väkivallan ilmentyminen on aina kontekstisidonnaista, mutta käsitteen alle voi katsoa kuuluvan ainakin raiskaukset, seksuaalisen silpomisen ja häpäisyn, prostituutioon pakottamisen sekä pakotetut raskaudet.

Olisi harhaanjohtavaa sanoa, että seksuaalinen väkivalta konflikteissa olisi ollut historiallisesti vaiettu aihe, sillä konfliktien osapuolet ovat historiallisesti hyödyntäneet vastapuolen tekemiä rikoksia oman puolen taistelumoraalin kohentamisessa ja sympatian keräämisessä mahdollisilta liittolaisilta. Huoli seksuaalisesta väkivallasta on kuitenkin usein jäänyt lähinnä propagandan tasolle, sillä poliittinen välinpitämättömyys ja häpeä ajavat uhrit marginaaliin konfliktien päättyessä. Seksuaalisen väkivallan tabuun on liittynyt usein implisiittinen oletus, että sotilaiden tekemät raiskaukset ovat valitettava, mutta vääjäämätön osa sotia siinä missä kuolema ja aineellinen tuho.

Seksuaalinen väkivalta sodissa pysyi kansainvälisen politiikan ja diplomatian marginaalissa viime vuosikymmeniin saakka. Nykyään seksuaalinen väkivalta on noussut yhdeksi keskeisimmistä kansainvälisen politiikan kysymyksistä mitä tulee aseellisiin konflikteihin. Käännekohtana voidaan perustellusti pitää Bosnian sotaa, jossa erityisesti serbijoukot syyllistyivät järjestelmällisiin raiskauksiin.

Seksuaalisen väkivallan nouseminen myöhemmin uutisotsikoihin Ruandan ja muiden aseellisten konfliktien myötä loi yhdessä sukupuolinäkökulman valtavirtaistumisen kanssa otolliset olosuhteet muuttumisessa tabusta yhdeksi asiakokonaisuudeksi korkean tason diplomatian agendalla. Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston vuonna 2000 antama päätöslauselma 1325 korosti naisten erityistä asemaa aseellisten konfliktien uhreina ja heidän sisällyttämisen tärkeyttä rauhanturvaamisessa ja –rakentamisessa.

Päätöslauselma otettiin vastaan onnistuneena esimerkkinä feministien tekemän tutkimuksen ja kampanjatyön nostamisesta valtavirran tietoisuuteen, mutta konkreettiset toimet alkuperäisen päätöslauselman ja sitä seuranneiden mandaattien tavoitteiden toteuttamiseksi ovat jättäneet monien mielestä toivomisen varaa. ”Naiset, rauha ja turvallisuus” –viitekehyksen implementoinnin onnistumista voi arvioida monelta kantilta, mutta ainakin aseellisissa konflikteissa naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on noussut kansainvälisen politiikan kysymykseksi merkittävällä tavalla verrattuna aiempaan hiljaisuuteen.

Viime aikoina seksuaalinen väkivalta aseellisissa konflikteissa on ollut esillä esimerkiksi Kongon, Syyrian hallinnon, Isisin ja Boko Haramin ansiosta. Naisten ja tyttöjen kaappaaminen seksiorjiksi sekä muu seksuaalinen väkivalta niin naisia, lapsia kuin miehiäkin kohtaan istuvat hyvin pari vuotta sitten Angelina Jolie Pittiin ja William Hagueen henkilöityneen kampanjan kannalta keskeiseen näkemykseen seksuaalisesta väkivallasta sodankäynnin välineenä. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman ja aseellisissa konflikteissa esiintyvän seksuaalisen väkivallan lopettamisen kannalta onkin erittäin ongelmallista, että YK:n rauhanturvaajat ovat suojelemisen sijaan itse syyllistyneet seksuaaliseen väkivaltaan siviilejä kohtaan. Rauhanturvaajiin liitetyt syytökset näyttäisivät osoittavan, että konflikteihin liittyvä seksuaalinen väkivalta ei näytä selittyvän vain yhden tulkintamallin valossa. Strategista puolta korostavan instrumentaalisen näkökulman lisäksi on hyvä tarkastella vaihtoehtoisia analyyttisia malleja.

“Raiskaukset ovat kranaatteja ja Scud-ohjuksia halvempi sodankäynnin menetelmä”

Seksuaalisen väkivallan kehystäminen yhtenä aseena sodankäynnin toimintavalikoimassa perustuu näkemykseen, jonka mukaan sotilaskomentajat hyödyntävät seksuaalista väkivaltaa strategisesti saavuttaakseen sotilaallisia tavoitteitaan esimerkiksi vastapuolen taistelutahdon heikentymisen tai resurssien kannalta vauraan alueen kontrollin kautta. Normatiivisesti pidäkkeetön sotilaskomentaja on tässä valossa valmis käyttämään kaikkia keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi, jos laskelmat osoittavat hyötyjen olevan haittoja suurempia. Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Syyriassa pro-Assad –ryhmittymien, erityisesti pahamaineisten shabiha-joukkojen, toimintaa hallituksen vihollisiksi katsomiaan ryhmiä kohtaan. Isisin katsotaan myös hyödyntäneen laajalti raiskauksia ja seksiorjuutta instrumentaalisesti sosiaalisen kontrollin saavuttamiseksi vallatuilla alueilla ja rekrytoinnin välineenä.

Kysymys sotilaskomentajien vastuusta nousi marraskuussa esille, kun Kongon demokraattisen tasavallan entinen varapresidentti Jean-Pierre Bemba tuomittiin Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (ICC) syylliseksi rikoksista ihmisyyttä vastaan. Oikeudenkäynti keskittyi erityisesti Bemban alaisuudessa toimineiden sotilaiden tekemien raiskauksien ymmärtämiseen (laittomana) sodankäynnin muotona. Tuomioistuin katsoi Bemban syylliseksi, vaikka puolustus vetosi, ettei syyttäjillä ollut esittää kirjallisia todisteita, kuten sotilaskäskyjä, Bemban roolista rikoksia tehneiden sotilaiden johtajana. Bemban puolustus rakentui siten näkemykselle tapahtuneista raiskauksista yksittäisten sotilaiden opportunistisina ja pohjimmiltaan irrationaalisina toimina, josta yksikön komentaja ei voi olla henkilökohtaisessa vastuussa.

Yksilökeskeisen tulkinnan lisäksi edellä mainittua näkemystä sodissa tapahtuvista raiskauksista voidaan tarkastella rakenteellisempien seikkojen valossa. Tästä näkökulmasta katsottuna raiskaukset ovat ainakin osittain seurausta sodan traumatisoivasta kontekstista, joka ajaa sotilaita tekemään raiskauksia jonkinlaisen psykopatologisen häiriön alaisena syiden vaihdellessa ryhmäkoheesion ylläpidosta oman miehisyyden todistamiseen. Raiskausten ja yleisesti seksuaalisen väkivallan irrationaalisuutta korostava näkökulma liittyy usein kuitenkin näkemykseen, että niihin syyllistyneet sotilaat ovat ”mätiä omenoita” muuten hyvien yksilöiden joukossa – yhtenä kuuluisana esimerkkinä voidaan nostaa esille Abu Ghraibin tapauksen, jossa yhdysvaltalaiset vartijat syyllistyivät muun muassa irakilaisten vankien seksuaaliseen häpäisyyn. Tälle näkemykselle on ominaista, että yksilö, ei esimerkiksi sotilasjohto tai kulttuuriset tekijät, on yksinään vastuussa tapahtuneista rikoksista.

Bemban tapauksessa irrationaalisuuteen vetoaminen vaikuttaisi todisteiden valossa olleen ainoastaan keino välttää seksuaaliseen väkivaltaan liittyvä sotarikostuomio, mutta onko irrationaalisuuteen vetoavalla selityksellä pohjaa YK:n rauhanturvaajien väärinkäytöksiä tarkasteltaessa?

Kun sinikypärät syyllistyvät seksuaaliseen väkivaltaan

Seksuaalisen väkivallan opportunistista luonnetta ja irrationaalisuutta korostavat selitykset ovat myös yleisiä, kun pyritään selittämään rauhanturvaajien tekemiä raiskauksia. Rauhanturvaajien seksuaalista väkivaltaa ei voida selittää edellä esitellystä instrumentaalisesta näkökulmasta käsin, sillä kyseessä ei ole selvästikään raiskausten tai muun seksuaalisen väkivallan hyödyntämisestä sotilaallisten tai poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Rauhanturvaajien seksuaalista väkivaltaa on pyritty joskus selittämään lähettäjämaiden takapajuisuudella mitä tulee sukupuolien väliseen tasa-arvoon, mutta väärinkäytökset eivät kytkeydy ainoastaan ”afrikkalaisiin” tai ”arabeihin”, vaan Ranskan, Uruguayn sekä muiden länsimaiden rauhanturvaajina palvelleita sotilaita on sotkeutunut seksuaaliseen väkivaltaan jossain muodossa rauhanturvaoperaatioissa.

Rauhanturvaajien tapauksessa seksuaalinen väkivalta vaikuttaisi kytkeytyvän ikonisen ”sotaraiskauksen” sijaan ihmiskauppaan ja pakotettuun prostituutioon, jotka noudattavat paremmin laajamittaisen sukupuolittuneen hyväksikäytön kaavaa kuin otsikoissa esiintyvää näkemystä raiskauksesta sodankäynnin välineenä.

Seksuaalinen väkivalta laajemmassa kontekstissa

Keskittyminen seksuaaliseen väkivaltaan osana aseellisia konflikteja uhkaa peittää alleen laajemman kontekstin missä sukupuolittunutta väkivaltaa esiintyy. Raiskauksista puhuminen osana sodankäyntiä vaikuttaisi kytkevän koko ilmiön erottamattomasti aseellisiin konflikteihin ja sotiin, vaikka juuri rauhanturvaajien jatkuvat väärinkäytökset vaikuttaisivat osoittavan ongelman olevan jossain muualla kuin itse konfliktitilanteissa. Ongelman kehystäminen ”raiskaukset ovat sodankeinon väline” -narratiivin alle tuo esille yhden sotarikoksen muodon tehokkaalla tavalla kansainvälisen huomion herättämiseksi, mutta ongelman turvallistaminen ei välttämättä ole yksipuolisesti hyvä asia.

Seksuaalisessa väkivallassa on kyse laajemmasta ongelmasta, jonka on katsottu kytkeytyvän asevoimien maskuliinisuutta korostaviin kulttuureihin, joissa sotilaiden sosialisaatio perustuu usein naisvihamielisiin käytäntöihin ja kieleen. Poliittisen kampanjoinnin keskittyminen sotaraiskauksiin on ymmärrettävää ilmiön luonteen vuoksi, mutta ongelman kehystäminen ainoastaan poikkeuksellisen moraalittomien osapuolien harjoittamana toimintana näyttäisi osoittavan ongelman olevan ”tuolla jossain muualla” – vieläpä sellaisena, joka voidaan ratkaista sotilaallisen voimankäytön avulla, kuten reaktiot Boko Haramia tai Isisiä vastaan osoittavat.

Seksuaalisen väkivallan tulkitseminen kapeasti turvallisuuskysymyksenä vie huomion toisaalle sukupuolittuneiden valtarakenteiden aiheuttamien ongelmien laajamittaisuudesta sekä kytkeytymisestä yhteiskuntien poliittiseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Sotilaat ovat todella sellaisia kuin armeijansa, mutta armeijat ovat sellaisia kuin yhteiskuntansa. Tämän vuoksi on oleellista pyrkiä ymmärtämään kuinka traditionaaliset maskuliinisuuskäsitykset ja sukupuolien välisen tasa-arvon toteutumisen esteet vaikuttavat niin sodassa kuin rauhassa. Yllä käsitellyt kysymykset voivat tuntua suomalaisessa konteksissa etäiseltä, mutta loppujen lopuksi siitä ei ole kovin montaa sukupolvea, kun ”valkoiset halusivat karsia turmeltuneina ja korskeina pidettyjä punaisia naissotilaita, jotka nähtiin uhkana porvariston puhtaalle seksuaalisuudelle.” Lähes sata vuotta myöhemmin sukupuolittuneet roolikäsitykset kunniasta vaikuttaisivat voivan hyvin joissain piireissä, kun kaduilla liikkuu naisten kunniasta huolestuneita katupartioita.