Jaa

kolmiodraama afganistanissa

Pakistanin pääministeri Nawaz Sharif, Afganistanin presidentti Ashraf Ghani, ja Intian pääministeri Narendra Modi. (kuvat: Wikimedia Commons)

Maija Liuhto on Afganistanissa asuva vapaa toimittaja. Hän on erikoistunut Etelä-Aasian politiikkaan ja on työskennellyt aikaisemmin Pakistanissa kehitysyhteistyöprojekteissa. 

Kabulissa on viime kuukaudet odotettu pelonsekaisin tuntein Talibanin ja hallinnon välisten rauhanneuvottelujen jatkumista. Maan turvallisuustilanne on huonoin 15 vuoteen, ja hallituksen suosio on pohjalukemissa. Afganistanin armeijan mukaan Taliban pitää hallussaan noin 30 prosenttia maasta. Monet poliittiset ja etniset ryhmät vastustavat neuvotteluja ja epäilevät naapurimaan Pakistanin aikeita, mutta muita vaihtoehtoja sodasta ulospääsyyn ei kuitenkaan näytä olevan.

Viime joulukuussa järjestetyssä Heart of Asia -konferenssissa Afganistan hyväksyi Pakistanin tarjouksen Talibanin tuomisesta takaisin neuvottelupöytään. Viimeisimmät neuvottelut Afganistanin hallituksen ja terroristijärjestön välillä olivat kariutuneet aikaisemmin heinäkuussa, kun uutiset Talibanin mysteerisen johtajan Mullah Omarin kuolemasta alkoivat levitä mediassa. Uutisten mukaan Omar oli kuollut jo kaksi vuotta aikaisemmin Pakistanin Karachissa,  mikä lisäsi Afganistanin ja muun maailman epäluuloisuutta Pakistania kohtaan. Pakistania on pitkään syytetty valikoivasta asenteesta terroristiryhmien kitkemisessä ja niiden käyttämisestä strategisina aseina naapurimaitaan, erityisesti Afganistania ja Intiaa kohtaan.  Intian ja Pakistanin keskinäiset yhteenotot eivät ole missään niin merkittävässä roolissa kuin juuri Afganistanin sodassa.

Intian ja Pakistanin vaikea naapuruus

Intian ja Pakistanin suhteet ovat tunnetusti olleet räjähdysalttiit aina siitä lähtien, kun Brittiläinen Intia jaettiin väkivaltaisuuksien saattelemana kahtia vuonna 1947. Maat ovat taistelleet kolme sotaa Kashmirin alueesta, ja molemminpuolinen epäluuloisuus ja syyttely ovat leimanneet maiden kanssakäymistä. Pakistanin armeija on Intian armeijaa huomattavasti pienempi, ja vaikka molemmat maat ovat hankkineet ydinaseita, Pakistan pelkää jopa vainoharhaisesti Intian hyökkäystä ja sitä seuraavaa miehitystä. Viime joulukuun konferenssissa Intia ja Pakistan kuitenkin sopivat jälleen kahdenvälisten neuvottelujen aloittamisesta pitkän mykkäkoulun jälkeen. Muutama viikko konferenssin jälkeen Intian pääministeri Narendra Modi ällistytti maailmaa tekemällä yllätysvierailun Lahoreen ja nappaamalla  Pakistanin pääministeri Nawaz Sharifin karhumaiseen syleilyyn. Vierailu oli ensimmäinen kahteentoista vuoteen.  Modin ja Sharifin tapaaminen lähetti vahvan viestin molempien maiden poliittisen johdon halukkuudesta parantaa maiden huonoja suhteita.

Viimeisten vuosikymmenien aikana Pakistanin ja Intian keskinäiset välienselvittelyt ovat kuitenkin näyttäneet siirtyneen entistä enemmän Kashmirin laaksoista Afganistanin kamaralle. Sodissa kärsineen maan sekava poliittinen tilanne on ajanut molemmat riitapukarit tukemaan eri puolia konfliktissa vuosien aikana, mikä on taas osaltaan kärjistänyt Afganistanin etnisten ryhmien välistä vihanpitoa. Intia on antanut tukensa lähinnä taikeista koostuneelle Talibania vastaan taistelleelle Pohjoiselle Liitolle, kun taas Pakistanin armeijalla ja pahamaineisella tiedustelupalvelulla ISI:lla on historiallisesti ollut vahva rooli pataaneista muodostuneen Talibanin tukemisessa.

Konfliktin etninen ulottuvuus

Etninen konflikti on keskiössä Afganistanin sodassa, sekä ulkopuolisten valtioiden välityksellä, että maan sisäisessä politiikassa. Afganistanissa ei ole tehty väestönlaskentaa sitten vuoden 1979, ja kysymys etnisten ryhmien suuruusjärjestyksestä on poliittisesti tulenarka. Kuitenkin vallalla olevan käsityksen mukaan merkittävimpiin vähemmistöihin kuuluvat shiia-islamia harjoittavat hazarat, sunni-taikit sekä uzbekit. Valtaosa vähemmistöryhmistä puhuu persian eri murteita. Pataanit, jotka ovat aina pitäneet Afganistanissa valtaa, ovat useiden lähteiden mukaan enemmistössä ja puhuvat persiasta eroavaa pashtoa.

Neuvottelut ja Talibanin tuominen hallitukseen nähdään yleisesti Pakistanin keinoina saada ystävällinen pataanivalta maahan ja vähentää etnisten vähemmistöjen ja Intian vaikutusta Afganistanissa. Pataanit asuttavat Pakistanin ja Afganistanin raja-aluetta molemmin puolin. Tämä ryhmä on aiheuttanut Pakistanille päänvaivaa jo siitä lähtien, kun Pakistan itsenäistyi Brittiläisestä Intiasta vuonna 1947. Afganistan äänesti tuolloin ainoana maana Pakistanin YK-jäsenyyttä vastaan ja vaati Peshawaria ja muita pataanialueita Pakistanilta. Afganistan ei ole koskaan hyväksynyt Brittien piirtämää Durand-linjaa, joka toimii Afganistanin ja Pakistanin välisenä rajana ja halkaisee täysin mielivaltaisesti pataaniheimojen alueet. Pakistan on pelännyt menettävänsä näitä strategisesti tärkeitä alueita Afganistanille, mikä on saanut maan jo kauan sitten etsimään keinoja kasvattaa vaikutusvaltaansa naapurivaltiossaan. Tätä on helpottanut noin 1.5 miljoonan afgaanipakolaisen – joista suurin osa on pataanitaustaisia – vahva läsnäolo Pakistanissa.

Taliban-hallinnon kaatumisen jälkeen Afganistanissa valtaan tullut hallitus koostui suurimmaksi osaksi Pohjoisen Liiton edustajista, jotka olivat pääosin taikkeja. Taikit ja muut etniset vähemmistöt olivat katkeria Pakistania kohtaan maan roolista Talibanin tukemisessa. Pakistan ei kuitenkaan halunnut nähdä ketään muuta kuin pataania naapurimaansa johdossa, mikä oli osittain syynä siihen, että maa päätyi tukemaan Hamid Karzaita presidenttinä. Pataanitaustastaan huolimatta Karzai ei kuitenkaan lämmennyt Pakistanille. Talibania vastaan kauan taistellut Pohjoinen Liitto, Karzai mukaan lukien, näki Pakistanin suurimman vihollisen Intian parempana ja luotettavampana alueellisena liittolaisena. Tämä sai erityisesti Pakistanin armeijan ja ISI:n hermostumaan – Pohjoisen Liiton edustajien johdossa Afganistan näytti alkavan lipsua entistä enemmän Pakistanilta Intian käsiin.

Sijaissota

Intia ja Pakistan syyttävät toisiaan aseistettujen ryhmien tukemisesta Afganistanissa, ja niiden käyttämisestä sodassa toisiaan vastaan. Afganistanissa on vallalla Intian tukema näkemys siitä, että ISI, Pakistanin tiedustelupalvelu, kontrolloi Talibania täysin ja kaikki terroristi-iskut maassa ovat Pakistanin orkestroimia. Samanaikaisesti Pakistan taas osoittaa syyttävällä sormella Intian kuuteen konsulaattiin Afganistanissa, joissa se väittää Intian kouluttavan ja aseistavan muun muassa Baloch-kapinallisia ja jopa Pakistanin Talibania, TTP:tä. Tästä syystä Afganistanin konfliktista käytetään usein proxy war -käsitettä. Proxy war, eli sijaissota, on konflikti, jossa kaksi ulkopuolista maata käy omaa sotaansa paikallisten järjestöjen ja ryhmittymien välityksellä. Intian vaikutuksen lisääntyminen Afganistanissa on saanut Pakistanin taas kääntymään entistä enemmän Afganistanin Talibanin puoleen. Näin Pakistan on pyrkinyt jatkamaan vanhaa politiikkaansa, vaikka se toimii samalla USA:n liittolaisena.

Intialla on Afganistanissa selvästi parempi imago kuin Pakistanilla, mikä johtuu muun muassa Intian lupaamasta, kahden miljardin suuruisesta kehitysavusta sekä afgaanivirkamiesten ja turvallisuusjoukkojen kouluttamisesta Intiassa. Maan läsnäolo on Afganistanissa huomattava, joskaan ei sotilaallisesti. Intian intressit maassa kytkeytyvät suoraan pelkoon Pakistanin vaikutusvallan kasvamiseen. Afgaanien silmissä Pakistan näyttää lähinnä rauhanrikkojalta ja kaksinaamaiselta häiriköltä. Islamabadista käsin afgaanien epäluottamus Pakistania kohtaan nähdään usein virheellisesti vain ei-pataaneihin liittyvänä asiana, eikä ongelman laajaa, etnisyydestä riippumatonta ulottuvuutta ymmärretä. Vaikka Kabulin pataanieliitin joukosta löytyy myös avoimesti Talibania lähinnä etnisistä syistä sympatisoivia poliitikkoja ja vaikuttajia, Pakistanin roolia kohtaan heruu entistä vähemmän ymmärrystä.

Pakistan taas näkee Afganistanin enemmän tai vähemmän takapihanaan, ja suhtautuminen maahan on monin tavoin erilainen kuin itäiseen naapuriin Intiaan. Pakistanille on erityisen tärkeää, että Afganistanissa valtaa pitävä ryhmä ei muodosta sille uhkaa. Pakistania kohtaan  myönteisesti suhtautuva ja helposti ohjailtava pataanijohtaja olisi Pakistanin unelmien täyttymys. Eräs maan armeijan suurimmista peloista on Intian vaikutuksen kasvaminen Afganistanissa siihen pisteeseen, että uhka tulisi sekä idästä, että lännestä.

Uudet tuulet suhteissa

Hetkellisesti Pakistanin toiveet näyttivätkin tulevan toteen, kun Ashraf Ghani, etninen pataani, valittiin Afganistanin presidentiksi pitkän kädenväännön jälkeen syyskuussa 2014. Ghani vaikutti myötämielisemmältä Pakistania kohtaan kuin edeltäjänsä Hamid Karzai,  ja valmiilta lähempään yhteistyöhön. Kun Ghani saapui Islamabadiin valtiovierailulle heti virkaanastumisensa jälkeen, koko Pakistanin siviili- ja sotilaallinen johto oli vierittämässä punaista mattoa hänen eteensä. Vierailun tuloksena kynäiltiin myöhemmin sopimus tiedonjaosta molempien maiden tiedustelupalvelujen välillä, ja Pakistan toi Talibanin ja Afganistanin hallituksen neuvottelupöydän ääreen kesällä 2015 Pakistanin Murreessa. Samalla Pakistanin suhtautuminen terroristiryhmiin oli näyttänyt alkavan muuttua, lähinnä joulukuussa 2014 tapahtuneen Peshawarin kouluhyökkäyksen seurauksena. Varsinkin armeijan johtaja, Raheel Sharif, omaksui vahvan roolin terrorismin kitkemisessä ja vaikutti olevan tosissaan taistelussa Talibania vastaan rajan molemmin puolin.  Maiden väliset suhteet olivat lämpimimmillään sitten Talibanin hallinnon.

Kaikki muuttui kuitenkin heinäkuussa 2015, kun Mullah Omarin kuolemasta uutisoitiin. Tietojen ajoitus oli mielenkiintoinen, sillä ne tulivat julkisuuteen juuri Pakistanin isännöimien rauhanneuvotteluiden aikana. Pian alkoivatkin spekulaatiot siitä, että vuosiko joku tiedon Afganistanin hallituksen sisältä sabotoidakseen rauhanneuvotteluja. Oli asian laita mikä hyvänsä, uutiset saivat joka tapauksessa neuvottelut keskeytymään ja poliittisen retoriikan Pakistania kohtaan kovenemaan Kabulissa. Vain kuukausi tämän jälkeen Kabulissa räjähti kolme tuhoisaa pommia, ja ilmapiiri maiden välillä kiristyi entisestään.

Joulukuussa 2015 Islamabadissa järjestetty Heart of Asia-konferenssi pelasti kuitenkin huononevat suhteet ja sai monet Pakistanissa huokaamaan helpotuksesta. Nämä viimeaikaiset muutokset Intian, Pakistanin ja Afganistanin suhteissa eivät ole selvästi miellyttäneet kaikkia, ja vuodenvaihteesta lähtien pommit ovat alkaneet räjähdellä melkein päivittäin Kabulissa. Samalla Intian konsulaatti Mazar-e-Sharifissa ja ilmatukikohta Pathankotissa Intian puolella Pakistanin rajan tuntumassa joutuivat terroristien hyökkäysten kohteeksi. Mahdollisiksi syyllisiksi on Talibanin ohella arvuuteltu Pakistanin armeijaa ja tiedustelupalvelu ISI:ta.  Tammikuun 13. päivä puolestaan iskettiin Pakistanin konsulaattiin Afganistanin Jalalabadissa, mikä vahvisti monien näkemystä siitä, että Intia ja Pakistan käyttävät Afganistania tantereena  keskinäisille välienselvittelyilleen.

Vaikka Pakistanin siviilihallitus ojentaa kättä Intialle, hallituksen ja armeijan intressien välillä on kuitenkin valtavia eroja, varsinkin maan sisäpolitiikassa. Pakistanin armeija perustaa koko olemassaolonsa Intian uhkan torjumiseen. Jos tämä uhka häviää, se tarkoittaa, että armeija ei pysty enää kontrolloimaan ulkopolitiikkaa, ja se menettää suuren osan legitimiteetistään. Armeija ei halua suhteiden lämpenevän liikaa Intian kanssa, eikä myöskään sille itselleen epäedullista rauhansopimusta Afganistanissa.

Rauhansopimus ja tie eteenpäin

Pakistan saisi vahvan roolin naapurimaansa tulevaisuudessa toimiessaan välikätenä rauhansopimuksessa ja mahdollisessa vallanjaossa Talibanin ja Afganistanin hallituksen välillä. Tämä pienentäisi myös Intian vaikutusta maassa merkittävästi. Pakistanilla olisi siis vain voitettavaa neuvottelujen onnistuessa. Juuri tästä syystä Pakistanista kuuluu hyvin vähän soraääniä neuvotteluja vastaan – toisin kuin Afganistanin puolelta. Afganistanin tiedustelupalvelun National Directorate of Security’n (NDS) johtaja Rahmatullah Nabil erosikin joulukuussa 2015 protestina presidentti Ashraf Ghanin halukkuudelle neuvotella Pakistanin ja Talibanin kanssa. Kyynisyys Pakistania kohtaan on huipussaan Afganistanissa, eikä kansan riveistä löydy enää paljon uskoa naapurimaan vilpittömyyteen.

Mitä rauha ja mahdollinen vallanjako Talibanin kanssa sitten tarkoittaisi Afganistanille? Tämä on erityisen kipeä aihe Afganistanissa, koska siihen liittyy paljon kysymyksiä ihmisoikeuksista, viidentoista vuoden sodan kannattavuudesta ja eri etnisten ja poliittisten ryhmien agendoista. Etnisten vähemmistöjen näkökulmasta neuvottelut näyttävät entistä enemmän palvelevan vain pataanien ja ulkovaltojen intressejä.  Kuitenkin tällä hetkellä turvallisuustilanne maassa on niin huolestuttava, että monet maat, Suomi mukaan lukien, ovat lupautuneet pidentämään sotilaallista läsnäoloaan maassa. Afganistanin omalla armeijalla ei ole kapasiteettia taistella yksin Talibania ja muita terroristiryhmiä vastaan, kuten Kunduzin hetkellinen valloitus ja Helmandin tilanne osoittavat. Ulkomaalaisten joukkojen lisäys ei tule kuitenkaan luultavasti muuttamaan tilannetta merkittävästi, joten neuvottelut näyttävät olevan ainoa vaihtoehto, jos Afganistan haluaa ulos vuosikymmeniä kestäneistä sodista.

Intian mukaan ottaminen tässä kuussa alkaviin neuvotteluihin, joihin tällä hetkellä osallistuvat Pakistan, Kiina ja USA, olisi Afganistanin kannalta tärkeää. Pakistan ei tätä kuitenkaan halua. Tähän mennessä Taliban ei ole myöskään vielä vahvistanut osallistumistaan, joten jää nähtäväksi miten neuvottelujen lopulta käy. Intian ja Pakistanin kahdenväliset neuvottelut, ja poliittisen johdon halukkuus parantaa suhteitaan valavat kuitenkin uskoa Etelä-Aasian turvallisuustilanteen paranemisesta. Alueen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että Pakistanin ja Intian roolia Afganistanin tilanteen rauhoittamisessa ei jätetä huomiotta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa