Jaa

Oxleay.com (CC) Dream • Dhurba's Sapana Village • Chitwan • NEPAL-12. Video @ youtu.be/fvk9TxmTz3w

Oxlaey.com (CC) Dream • Dhurba’s Sapana Village • Chitwan • NEPAL-12. Video @ youtu.be/fvk9TxmTz3w

Helmikuun alussa julkaistiin valtioneuvoston selonteko Suomen kehityspolitiikasta. Selonteossa linjataan, miten Sipilän hallitus aikoo kohdentaa ”aiempaa niukemmat” kehitysyhteistyöhön osoitetut määrärahat. Puhe niukkuudesta on totista totta. Toukokuussa 2015 julkaistussa hallitusohjelmassa – Ratkaisujen Suomi – linjattiin yli 300 miljoonan euron leikkauksista. Ohjelmassa ilmoitettiin Suomen pyrkivän yhä nostamaan kehitysrahoituksen 0,7 prosentin osuuteen bruttokansantulosta ”pidemmän aikavälin tavoitteena”. Suunta oli kuitenkin toinen. Kehitysbudjetti on putoamassa ennusteiden mukaan noin 0,35 prosenttiin bruttokansantulosta.

Oppositio on tietysti ruoskinut hallituksen leikkauksia, mutta ne ovat aiheuttaneet huolta myös eduskunnan ulkopuolella. Jopa arkkipiispa Kari Mäkinen tuomitsi ne. Erityisen kovasti leikkuri osui suomalaisten kansalaisjärjestöjen hankkeisiin. Äänekkäistä protesteista ja yli 41.000 nimeä keränneestä adressista huolimatta leikkaukset toteutettiin suunnitellusti, hankkeita ajettiin alas ja monet järjestöt joutuivat aloittamaan yt-neuvottelut Suomessa. Suomalaisessa kehitysyhteistyössä alkoivat aiempaa niukemmat ajat.

Tämän kaiken tapahtuessa alkoivat tiedotusvälineet täyttyä turvapaikanhakijoita koskevasta uutisoinnista. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ilmoitti jo kesäkuussa, että maailmanlaajuisesti pakolaisten määrä oli noussut ennätysmäiseen 59,5 miljoonaan. Suurin osa heistä oli oman maansa sisäisiä pakolaisia, mutta parikymmentä miljoonaa oli joutunut pakenemaan ulkomaille. Ja yhä useampi kokeili onneaan Euroopan rajoilla ja vuoden 2015 loppuun mennessä Eurooppaan oli saapunut jo noin 1,3 miljoonaa turvapaikanhakijaa. Näistä reilut 32.000 löysi tiensä mantereen kylmään koilliskulmaan, uusista tulijoista yllättyneeseen Ratkaisujen Suomeen.

Vuoden 2015 aikana oli siis samanaikaisesti käynnissä debatti hallituksen kaavailemista – ja sittemmin toteuttamista – kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksista sekä paniikinsävyinen uutisointi nopeasti kasvavasta turvapaikanhakijoiden määrästä. Mitä pitemmälle vuosi eteni, sitä useammin näitä teemoja myös kytkettiin yhteen sekä vastustajien että puolustajien argumentoinnissa. Kehitysyhteistyön leikkauksia puolustavat halusivat nähdä pakolaisia autettavan mieluummin heidän lähtömaissaan, leikkauksia kritisoivat näkivät tässä sanojen ja tekojen välisen ristiriidan.

Periaatteessa kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että sellainen työ, joka tähtää konfliktien, köyhyyden ja hädän poistamiseksi, on arvokasta ja tarpeellista. Maailma olisi parempi paikka, mikäli ihmisten ei tarvitsisi lähteä paeta kodeistaan. Tämä olisi toivottavaa ensisijaisesti pakoon lähtijöiden vuoksi, mutta myös pakolaisten vastaanottajamaiden kannalta. Useimmat olisivat ehkä valmiita myös ajattelemaan, että kehitysyhteistyömäärärahoilla tehtävä työ ainakin pyrkii olemaan juuri tällaista työtä.

Erimielisyydet alkavat siitä, pidetäänkö kehitysyhteistyötä ylipäänsä riittävän tehokkaana keinona näiden päämäärien edistämiseen ja millainen kehitysyhteistyö parhaiten näitä tarkoituksia palvelee. Paljon huomiota saanut Matti Kääriäisen kirja Kehitysavun kirous (arvio The Ulkopolitistissa) toimi vuoden 2015 alussa keskustelunavaajana monista kehitysyhteistyön ongelmista ja antoi sopivasti vaalien alla aseita etenkin sen vastustajien käsiin. Kun kriittisestä on tullut eufemismi jotakin asiaa vastustavalle, on joidenkin ollut vaikeaa käsittää, että kehitysyhteistyön toteuttamista ja eri muotoja voidaan kritisoida, ilman että niiden alas ajamista toivotaan.

Siinäkin tapauksessa, että pitäisi nykymuotoista kehitysyhteistyötä vaikuttavana, on kuitenkin mahdollista olla eri mieltä siitä, onko juuri suomalaisten veronmaksajien asia edistää paremman maailman rakentamista omien rajojensa ulkopuolella. Esimerkiksi vuosi sitten julkaistu Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma lähestyi aihetta tältä kantilta. Ohjelma käsitteli myös kehitysyhteistyötä, joka ei sen mukaan kuulu ”valtiovallan ydintoimintoihin”. Sen sijaan tulisi tavoitella mallia, ”jossa kehitysyhteistyövarat kerätään vapaaehtoisella verolla tai maksulla”.

Kuten aina, kyse on käytettävissä olevien valtion varojen priorisoinnista. Tilanteessa, jossa myös Suomessa olisi tarvetta tilkitä vuotavaa hyvinvointiyhteiskuntaa, perussuomalaisten käsitys keskittymisestä valtiovallan ydintoimintoihin on varmasti saanut vastakaikua. On totta, ettei kehitysyhteistyörahoilla saa Suomeen yhtäkään ylimääräistä sairaalaa, vanhainkotia tai moottoritietä.

Leikkausten ja kehitysyhteistyöhön kohdistuneen kritiikin seurauksena koko keskusteluilmapiiri on kuluneen vuoden aikana hiljalleen muuttunut. Oireellista on, että kehitysyhteistyön puolustajat ovat selvästi kokeneet tarvetta perustella, miten kehitysyhteistyö voi kaikesta ulkomailla käytetystä rahasta huolimatta olla myös Suomen etu. Näin tehdessään he ovat osittain omaksuneet kehitysyhteistyön kriitikkojen kysymyksenasettelun: kuka hyötyy kehitysyhteistyöstä?

Näin teki myös tuore valtioneuvoston selonteko Suomen kehityspolitiikasta. Vaikka selonteossa puhutaan myös Suomen arvoista, heti ensimmäisessä kappaleessa korostetaan, että ”Kehityspolitiikka on tärkeää sekä niille, joita Suomi tukee, että Suomelle itselleen”. Selonteko nostaa esiin erityisesti yritysyhteistyötä sekä kehitysyhteistyön merkitystä Suomen oman talouden kannalta, mutta myös Suomen ulkopoliittisten vaikutusmahdollisuuksien parantamisessa. Se asemoi kehityspolitiikan tärkeäksi osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Tällainen argumentaatio ei toki ole täysin uutta. Heidi Hautalan (vihr.) ministerikaudella valmistunut vuoden 2012 kehityspoliittinen toimenpideohjelma alkaa sekin otsikolla ”Yhteinen vastuu, yhteinen etu”. Ohjelma alleviivasi keskinäisriippuvuutta ja kehitysyhteistyön roolia rakentamassa perustaa myös ”suomalaisten omalle turvallisuudelle ja hyvinvoinnille nyt ja tulevaisuudessa”.

Toinen tapa korostaa Suomen etua kehitysyhteistyössä ajautuu kuitenkin vielä sameammille vesille. Siinä annetaan ymmärtää, että kehitysyhteistyö puuttuu pakolaisuuden tai siirtolaisuuden juurisyihin. Nykyisessä pakolaiskeskustelun ilmapiirissä tämän kytköksen voi ymmärtää rivien välistä viestivän, että oikein kohdistettu kehityspolitiikka on keino pitää pakolaiset poissa Suomesta, ja kääntäen, mikäli kehitysyhteistyötä edelleen leikataan, pakolaisia on syytä odottaa lisää.

Vuoden 2016 kehityspoliittisen selonteon tavoite, ettei ”ihmisten tarvitsisi lähteä kotimaastaan ja jotta he voisivat palata”, on tietysti sinänsä oikein ja kohdallaan. On totta, että kriiseihin puuttuminen ennen niiden syntymistä ja pakolaisten auttaminen mahdollisimman lähellä lähtömaitaan on sekä kustannustehokasta että inhimillistä. On kuitenkin yksi asia puhua kehityksen, humanitäärisen avun ja konfliktinratkaisun vaikutuksista pakolaisuuden välttämisessä pitkällä tähtäimellä ja kokonaan toinen käyttää pakolaisiin kohdistuvaa vastustusta kamppailussa lyhyen aikavälin määrärahojen puolesta. Monet viimeaikaiset kannanotot haiskahtavat enemmän jälkimmäiseltä, vaikka kytköstä muodostettaisiin kuinka periaatteellisella tasolla ja hienovaraisesti. Esimerkiksi syksyn ja talven kuluessa lukuisat järjestöt ja heidän edustajansa ovat puhuneet sinänsä asiallisesti omasta työstään leikkausten paineessa, mutta eivät malttaneet olla mainitsematta pakolaisuutta samassa yhteydessä (täällä, täällä, täällä, täällä, täällä).

Kehitysyhteistyötä tukevien tahojen kannattaisi kuitenkin välttää pakolaistilanteen käyttämistä oman työnsä rahoituksen perusteluna – esitettiin argumentti kuinka varovasti tai epäsuorasti tahansa. Se on nimittäin erittäin ongelmallinen kahdesta syystä, joista toinen liittyy faktoihin ja toinen arvoihin.

Ensinnäkin suuri osa kehitysyhteistyöstä kohdistuu – hyvin perustein – maihin, joista Suomeen ei tule pakolaisia. Moni näistä maista on niin kaukana, että sieltä tuskin tulisi Suomeen merkittävässä määrin pakolaisia missään kuviteltavissa olevassa tilanteessa. Niissäkin tilanteissa, joissa Suomi kohdistaa varoja sellaiselle alueelle, josta pakolaisia saapuu – esimerkiksi Syyriassa – näillä toimenpiteillä kestää aikaa, ennen kuin niiden vaikutukset tuntuvat, ja tulokset ovat konfliktista johtuen epävarmoja. Vaikutusten mittakaava on taas onnistumisissakin väistämättä varsin vaatimaton, siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomen käyttämät resurssit ovat varsin vaatimattomia. Toisin sanoen Suomeen lähivuosina tulevien pakolaisten määrä tuskin reagoi juuri millään tavalla Suomen kehitysyhteistyöhön käyttämien rahamäärän nousuun tai laskuun. Kehitysyhteistyö voi hillitä pakolaisuutta tai siirtolaisuutta korkeintaan pitkällä aikavälillä ja paljon Suomea suurempien kokonaisuuksien puitteissa. Sen uittaminen mukaan keskusteluun tämän päivän resursseista haiskahtaa populismilta. Kehitysyhteistyön tarkoitus ei ole ollut – eikä sen tulisi olla – Suomen väestökoostumuksen säilyttäminen.

Toiseksi Suomen oman edun liiallinen painottaminen tapahtuu sen kustannuksella, että kehitysyhteistyö nähtäisiin ensisijaisesti arvokysymyksenä. Arvoista voi seurata etua, mutta niiden perusteleminen omalla edulla tekee niistä helposti alisteisia tälle hyötyperusteelle. Pitkällä aikavälillä ristiriitaa ei ehkä synny, mutta oikeudenmukaisuudesta, globaalista solidaarisuudesta tai ihmisoikeuksien ja ihmisarvon kunnioittamisesta saatava hyöty ei välttämättä materialisoidu yhden tai kahden hallituskauden aikana. Arvopohjaisten argumenttien väistymistä taka-alalle kannattaa seurata tarkkaan, sillä sama retoriikka on helposti siirrettävissä kehityspolitiikan lisäksi myös muille aloille.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa