Ruotsin maavoimien komentaja Anders Brännström varoitti tammikuussa joukkojaan suursodan todellisesta uhasta Euroopassa. Median tiedustellessa kommenttia ruotsalaisen varoitteluun Suomen maavoimien operaatiopäällikkö Petri Hulkko puolestaan tulkitsi suursodan retoriseksi vaikuttamiskeinoksi. Majuri James Mashiri, ammattisotilas ja turpo-bloggari puolestaan kritisoi Hulkon näkemystä suomalaisen perinteisen turvallisuuspoliittisen keskustelun ilmentymäksi ja muistutti katsomaan tosiasioita. Mashiri myöhemmin avasi aihetta lisää YLE:n haastattelussa ja muistutti tarpeesta analysoida Venäjän kehitystä avoimesti.

Historiallisten anakronismien etsintä ja sovittaminen nykypäivään ei ole tarkoituksenmukaista, eikä myöskään historiallisten tapahtumien käyttäminen suorina vertauskohteina. Silti Brännströmin kommentti nykytilanteen yhtymäkohdista toista maailmansotaa edeltäneeseen ajanjaksoon on kiinnostava. Mahdollinen suursota ei olisi toisinto toisesta maailmansodasta modernin sodankäynnin vuoksi, eikä vastaavaan teurastukseen olisi edes kykyjä kovinkaan monella armeijalla – haluista puhumattakaan. Brännströmin mainitsema suursota olisi todennäköisesti Euroopan osalta sarja rajoitettua yhteenottoja, informaatiovaikuttamista ja kansallisen suvereenisuuden rajoittamista.

Perusongelma tilanteessa on se, että itse kukin yrittää saada selvyyttä nykyhetkeen ja epäselvään tulevaisuuteen. Suomen turvallisuuspoliittisen tarkastelun kannalta keskeistä on tehdä politiikkaa, jolla pyritään välttämään joutuminen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi. Brännströmin ajatus oli, että sota on kolkuttamassa ovelle tiettyjen tunnusmerkkien vuoksi. Mutta mistä sen sitten tietää, milloin sota kolkuttaa ovelle? Ja miten se liittyy turvallisuuspoliittiseen keskusteluun?

Quincy Wright ja sodan ennustaminen

Sodankäynnin tutkimuksen vanha klassikko, Quincy Wrightin A Study of War, julkaistiin kaksiosaisena teoksena vuonna 1942. Sen lyhennetystä versiosta saatiin suomenkielinen käännös vuonna 2010. Teoksessa tarkasteltiin myös sodan ennustamista. Wright viittasi tässä yhteydessä 1800-luvun saksalaisessa ja eurooppalaisessa politiikassa vaikuttaneeseen, ”rautakansleri” Otto von Bismarckiin, jonka mukaan kansainvälisen politiikan ennustaminen kolmen vuoden päähän oli hyödytöntä. Sota on Wrightin mukaan seurausta mielipiteistä ja politiikasta, ja sen vuoksi sodan pitkän aikavälin ennustaminen on mahdotonta. Toisaalta sodan ennustamiseen saattoi asettaa useita indeksejä, jotka liittyivät muutosten tarkasteluun, siis tapahtumia, joita voitaisiin tarkastella. Näitä ovat Wrightin mukaan yksityishenkilöiden tai viranomaisten toiminta, jossa toisen valtion kansalaisiin, edustajiin tai symboleihin kohdistettiin väkivaltaa tai halveksuntaa, vihamieliset tai epäystävälliset viralliset julkiset lausunnot tai diplomaattikirjeet, toisen valtion poliittisiin etuihin tai arvovaltaan negatiivisesti vaikuttavat sopimukset tai lait, joukkojen mobilisointi tai sotalaivojen siirto strategisesti tärkeisiin kohteisiin, kaupankäyntiä toisen valtion kanssa rajoittavat toimet, sotilasmäärärahojen lisääminen, sotilaallisen valmiusohjelman laatiminen, muihin maihin kohdistuvat kriittiset kannanotot lehdistössä. Wrightin teos oli synteesi vuosien ajan kestäneestä tutkimushankkeesta, jossa tarkasteltiin lukuisia sotia ja pyrittiin löytämään niihin liittyviä keskeisiä piirteitä.

On olemassa uudempiakin esityksiä, joissa tarkastellaan sodan alkamisen todennäköisyyttä. Ongelma niissä vain usein tuntuu olevan, että todellisia säännönmukaisuuksia on vaikea tai jopa mahdoton löytää. Toistuvia piirteitä voidaan havaita, mutta ne eivät ole lainalaisuuksia kansainvälisten suhteiden tapahtumissa. Wrightin muuttujalistan perusteella esimerkiksi Ukrainan kriisi ja sitä seurannut ajanjakso näyttäisi täyttävän monia sodan todennäköisyyttä edistäviä kriteerejä. Viime kädessä tulkintojen tekemisen vastuu on joka tapauksessa päätöksentekijöillä. Joissakin tilanteissa jotkut päätyvät sotaan, toiset eivät. Yhteiskunnassa käytävä keskustelu auttaa varautumaan erilaisiin konflikteihin, mutta toisaalta keskustelu voi myös pahentaa ulkopoliittista ilmapiiriä. Kuten kaikessa muussakin sosiaalisessa toiminnassa, vastuu on keskustelijoilla.

Venäjän uhka ja turvallisuuspoliittinen keskustelu

Brännströmin, Mashirin tai monen muunkin näkemys Venäjän kasvaneesta uhasta osuu ilmeisen oikeaan siinä mielessä, että Venäjässä valtiona ilmenee näinä aikoina esimerkiksi autoritäärinen hallinto, voimakas panostus asevoimiin sekä nopeaa toimintaa kehittävään lukumääräisesti laajaan ja laadullisesti hyvään harjoitustoimintaan, valmius aggressiivisiin ulkopoliittisiin toimiin sekä asevoimien instrumentalisointi ulkopolitiikan välineenä, puhumattakaan patrioottisuuden voimakkaasta korostamisesta kotimaan politiikassa, mediaympäristössä ja kulttuurissa. Myös venäläinen kansa on pysynyt maan hallinnon tukena. Maa on myös liittänyt itseensä osan yhdestä eurooppalaisesta naapurimaastaan, eikä tämän naapurin keskushallinnon mielipidettä kyselty. Jokainen ymmärtää, tai ainakin tulisi ymmärtää, että nykykehityksen Venäjä on turvallisuuspoliittinen uhka ainakin rajoitetussa mittakaavassa. Venäjän uhka ei ole mikään pikkujuttu, mutta taustalla on kysymys ehkä vielä merkittävämmästä asiasta.

Suomen tämänhetkistä tilannetta voisi verrata metaforaan, jossa huoneen nurkassa makailee äkäinen koira. Koiran käyttäytymisen perusteella tiedetään, että koira on huoneessa ja että se on pahalla tuulella. Mutta kysymys kuuluukin, pitääkö asiasta puhua. Ja jos asiasta puhutaan, millaiseen lopputulokseen asiassa päädytään ja miten tämä keskustelu pitäisi saada näkyviin myös käytännön toimenpiteiden tasolla. Esimerkiksi jos koira todetaan äkäiseksi ja siten jopa uhaksi huoneen muille olijoille, eikö terveen järjen ratkaisu olisi ajaa koira pois huoneesta tai tehdä jotain muuta, mikä vähentäisi vihaisen koiran uhkaa huoneessa olijoille? Tällöin joku joutuisi viemään äkäisen koiran pois tai olemaan muuten ongelmaa ratkovassa aktiivisessa roolissa. Jos asiaa ei todeta, vaan huoneen muut olijat kyräilevät itsekseen, silmäilevät koiraa varovasti ja puhuvat keskenään ihan toisista asioista, tai korkeintaan siirtävät omaisuuttaan pois koiran ulottuvilta, voidaan ajatella ongelman ratkeavan ennen pitkää itsestään – koira rauhoittuu tai joku rohkea pistää itsensä peliin. Suomen pitkän linjan turvallisuuspoliittinen ongelma on siinä, että Venäjää voi pitää nyt huoneessa olevana koirana ja että se sattuu nyt olemaan äkäisellä tuulella. Toisena ongelmana voi pitää sitä, että aiheesta ei ole haluttu tai uskallettu keskustella vuosikymmeniin. Kolmas ongelma on se, että tämä koira on Suomen tai minkä tahansa muun pienen maan näkökulmasta liian iso ajettavaksi pois huoneesta ilman muiden apua.

Suomessa politiikassa on viime aikoina väännetty monenlaisia sisäpoliittisia koitoksia, jotka eivät liity suoraan turvallisuuspolitiikkaan tai ulkopolitiikkaan. Apu-lehden kolumnissa Anu Koivunen tarttui kiinnostavasti poliittisen päätöksenteon viimeaikaiseen kritisointiin ja muistutti siitä, miten päätöksenteko nojaa demokraattiseen prosessiin ja siihen, että kansalaiset luottavat tämän prosessin toimivuuteen. Turvallisuuspolitiikka on oma taiteenlajinsa, mutta siinäkin puhutaan päätöksenteon prosesseista ja asteittaisuudesta. Samalla nojataan myös kansallisiin traditioihin ja pitkän linjan asetelmiin, jotka ovat ulkomaiden tiedossa. Avoimen turvallisuuspoliittisen keskustelun historia oli kylmän sodan vuosina vaimeaa sen ajan YYA-Suomessa. EU-aika on omalta osaltaan mahdollistanut nimenomaan keskusteluilmapiirin avaamisen, mutta sinällään lopputulemien mahdollisuuskirjo on elänyt vain jonkin verran – esimerkiksi Nato-jäsenyydellä ei ole edelleenkään kovin laajaa kannatusta kansan keskuudessa, eikä EU-armeija ei ole edennyt mihinkään. Maantieteelle ei ilmeisesti mahda edelleenkään mitään.

Keskustelun rooli

Toisaalta Ruotsin kanssa tehtävälle yhteistyölle aletaan lämmetä yhä enemmän ja enemmän. Ilmapiiri on asteittain muuttunut suopeammaksi pohjoismaiselle yhteistyölle, koska se tarjoaa suhteellisen maltillisen ratkaisun niin ulkopoliittiseen reagointiin kuin konkreettisten keinojen etsimiseen, jotta turvallisuuden tunnetta voitaisiin vahvistaa. Yhteistyöllä voidaan kenties myös suojautua aseellisen konfliktin vaaroilta pitkässä juoksussa. Sodan ennusmerkkien pohtiminen vaikuttaa keskusteluun. Tasapuolisessa poliittisessa deliberaatiossa (englannin kielen termi deliberation) – siis käytännön politiikassa kovin harvinainen ilmiö – viitataan erilaisia näkökantoja tasapuolisesti huomioon ottavaan keskusteluun. Tällaisessa keskustelussa poliittisen päätöksenteon prosessimaisuus vahvistuu, mikä ei sinällään ole huono asia yhteiskunnan vakauden kannalta. Poliittisella keskustelulla voi olla useita tehtäviä päätöksenteon ja siihen liittyvän vaihtoehtojen puntaroinnin lisäksi, kuten ennen kaikkea tiedon jakaminen suurelle yleisölle ja toisaalta päättävissä asemissa olevien henkilöiden vastuun ja toiminnan mittaaminen. Julkisen keskustelun tehtävä on kirittää turvallisuuspoliittista keskustelua ja antaa sille tarpeellisia ulottuvuuksia, kuten Janne Riiheläinen tiivistää. Aseellisen konfliktin mahdollisuuden avoin ennakointi ja pohtiminen näyttää nyt olevan osa julkisen keskustelun kenttää, koska naapurimaalla näyttää olevan konfliktiin valmiutta. Niinpä olemme tilanteessa, jossa sodan ennusmerkkien punninta kertoo myös siitä, missä määrin keskustelu on rajoittunutta.

Poliittinen keskustelu nojaa yhteiskunnan tunteisiin ja olosuhteisiin. Niin sanottuun perinteiseen sotaan tarvitaan kaksi osapuolta, jotka vuorostaan piikittelevät toisiaan ja lietsovat vihamielistä ilmapiiriä. Moderni konflikti on kuitenkin erilaista, rajoitetumpaa, teknisempää ja eri tilanteissa sekä yhteyksissä yhtäaikaisesti tapahtuvaa keskinäisyhteyden pyöriessä taustalla. Yksi esimerkki tällaisen toimintaympäristön havainnoimisesta löytyy suomalaisesta keskustelusta viime syksyltä, kun Saara Jantusen kiinnostavassa teoksessa Infosota nostettiin informaativaikuttaminen tietoisen sodankäynnin välineeksi ja nimetään Suomi yhdeksi informaatiosodan kohteeksi.

Ongelma on kuitenkin siinä, että jos ympäröivää yhteiskuntaa tarkastellaan jatkuvan epämääräisesti läsnä tai uhkana olevan konfliktin kautta, päästään samalla kysymykseen siitä, olemmeko muovaamassa omaa käsitystämme yhteiskunnasta poikkeustilassa paikkaansa etsivälle valtiolle. Yhteiskunnallinen kriisiaika antaa mahdollisuuden saksalaisen filosofin Carl Schmittin ajatuksia soveltaen poikkeukselliseen päätöksentekoon, missä astutaan ulos normaaliolojen päätöksenteosta. Suomessa pyritään jo heikentyneen talouden varjolla rakentamaan tulkintaa siitä, millaista päätöksentekoa tarvitaan sisäpolitiikassa. Sotilaallisen kriisin tulkinta on itsessään jo huomattavasti kovemman kaliiberin asia, jos siihen ryhtyy yhteiskunnan niin sanotusti johtava eliitti – kuten puolustusvoimien korkea-arvoinen upseeri. Sodan ennusmerkeillä pelaaminen, niin tietoisesti kuin tiedostamatta, luo olosuhteita poikkeuksellisen päätöksenteon mahdollistamiseksi. Kriisiajatteluun kuuluu tietoisuus eskalaation roolista, sama pätee siihen, miten yhteiskunnassa käydään keskustelua tietystä aiheesta. Missä vaiheessa sodan kellojen havannointi ja niistä puhuminen on yhteiskunnalle eduksi, ja missä vaiheessa ei enää ole? Missä vaiheessa erilaisten vaihtoehtojen esiin nostaminen luo itsestään laajentumisen logiikkaa?

Euroopassa Nato ja toisaalta Venäjä asemoituvat toisiaan vastaan jo historiallisista syistä, mutta toistaiseksi näiden kahden välinen meno on pysynyt sivistyneenä. Suomen kohdalla turvallisuuspoliittinen tilanne ja ennen kaikkea geopoliittinen sijainti ovat hankalampia ja siten antaneet perusteita maltilliselle turvallisuuspoliittiselle linjalle. Tässä mielessä Hulkon linja on oikeansuuntainen; ei lietsota konfliktia vaan pyritään rauhoittamaan olosuhteita erilaisissa tilanteissa. Samalla puolustusvoimissa varmasti ymmärretään itärajan tilannekehitys, tai ainakin niin tulisi kaiken järjen mukaan odottaa. Osataanko poliittisella tasolla varautua tilannekehitykseen, se on sitten eri asia. Jos joku soittaa sodan kelloja, osataanko niitä kuunnella? Turvallisuuspolitiikkaa kommentoivilla on tärkeä rooli yhteiskunnassa. Juuri nyt on aika olla äänessä, mutta samalla peräänkuulutetaan keskustelijoiden vastuuta.