Syyskuussa 2011 Palestiinalaishallinnon pääministeri Salam Fayyad ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu olivat Barack Obaman vieraina Valkoisessa talossa. Ilmapiiri oli leppoisa ja täynnä optimismia. Osapuolet olivat laatineet sopimuksen, jonka tavoitteena oli päästä vuoden kuluttua itsenäisyyteen ja rauhaan Israelissa ja Palestiinassa. Kansainvälisen valuuttarahaston taloustieteilijänä Fayyadia pidettiin pragmaattisena ja kompromissihakuisena neuvottelijana. Optimismi osoittautui kuitenkin katteettomaksi. Neuvottelut kariutuivat ja kaksi vuotta myöhemmin Fayyad erosi virastaan.

Vuonna 2013 oli ulkoministeri John Kerryn vuoro isännöidä rauhanneuvotteluja. Lähtökohdat olivat jälleen lupaavat. Kerry suhtautui tehtävään kunnianhimoisesti ja oli lisäksi pääministeri Netanjahun vanha ystävä. He olivat tutustuneet 1970-luvulla molempien asuessa Bostonissa. Myöhemmin Kerry oli senaattorin virassaan vieraillut useita kertoja Israelissa. Rauhanprosessiin panostettiin merkittävästi jopa Yhdysvaltain mittakaavassa, mutta siitä huolimatta hanke kariutui.

Näköpiirissä ei ole uutta amerikkalaisvetoista yritystä, sillä ainakin nykyisen hallituksen kärsivällisyys näyttää loppuneen.

Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi ehdolla olevien kärkijoukosta ainoastaan Hillary Clintonin rahkeet riittäisivät uusiin rauhannevotteluihin. Bernie Sanders tuomittaisiin jääviksi johtuen juutalaisuudestaan. Donald Trump on arvaamaton ja Ted Cruz liian kokematon. Heidän kannattajiaan ei kiinnosta rauhansopimus vaan Israelin tukeminen.

Ilmoittessaan ehdokkuudestaan Cruz peräänkuulutti presidenttiä joka seisoo Israelin rinnalla pyytämättä anteeksi, jolloin konservatiivisen Liberty Universityn yleisö vastasi raikuvilla aplodeilla. Marco Rubio, joka kiri kolmanneksi Iowan esivaaleissa, haluaa kumota Iranin ydinsopimuksen eikä usko Palestiinan valtion muodostamiseen – ainakaan nyt.

Toisaalta Yhdysvaltojen vetäytyminen Lähi-idän rauhanprosessista voisi merkitä uutta alkua. Palestiinalaisjohdon keskuudessa on vallinnut luottamuspula amerikkalaisvetoista rauhanprosessia kohtaan. Osittain tämä johtuu siitä, että Kerry tapasi Netanjahua kaksi kertaa useammin kuin Mahmoud Abbasia neuvotteluja isännöidessään.

Arabimaailma taas on palestiinalaiskysymyksessä hajaantunut – vaikkei se koskaan ole erityisen yhtenäinen ollutkaan. Arabiliiton kauppasaartoa on noudatettu vaihtelevasti, ja nyt Israelin ja arabimaailman välillä on havaittavissa pieniä edistysaskelia diplomaattisuhteiden normalisoimiseksi. Israel on avaamassa ensimmäisen diplomaattisen mission Arabiemiraatteihin. Missio on akkreditoitu IRENA- organisaation alaisuuteen. Avaus on merkittävä. Ensimmäisen kerran 2000-luvun alun jälkeen Israelilla on diplomaattista yhteistyötä jonkin muun arabimaan kuin Egyptin ja Jordanian kanssa, muun muassa Tunisia katkaisi diplomaattisuhteet 2000-luvun alussa johtuen toisesta intifadasta. Israelin suhteet Lähi-idän toiseen Yhdysvaltojen liittolaiseen, Saudi-Arabiaan, ovat lämpenemässä.

Suhteissaan arabimaihin Israel on viime vuosikymmenen ajan soveltanut “hajota ja hallitse” strategiaa suosien sunnalaisia maita ja näin käyttäen hyväkseen shiia-sunni-jakolinjaa. Tosin syystäkin: eniten päänvaivaa Israelille ovat 2000-luvulla aiheuttanut Syyria, Hizbollah ja Iran.

Strategia on myös ollut käytössä Israelin suhteissa palestiinalaisiin poliittisiin puolueisiin. Israel tuomitsi Fatahin ja Hamasin yhtenäishallituksen muodostamisen vuonna 2014 ja esti siten yhtenäisen palestiinalaisrintaman rauhanneuvotteluissa. Mitään konkreettista yhteishallitus ei saanut aikaan, sillä muutama kuukausi perustamispäätöksen jälkeen alkoi operaatio suojaava reuna, eli Israelin hyökkäys Gazaan.

Uutta painetta neuvotteluille

Takaisin rauhaneuvotteluihin: Yhdysvaltojen ja arabimaailman paineen vähentyessä Euroopan unioni ja ruohonjuuritason kansanliikkeet ovat nousseet aiempaa suurempaan rooliin. Boycott, Divestment and Sanctions -liikkeen johdosta Israel menettää vuosittain arviolta 4,3 miljardin euron tulot vuodessa.

Euroopan unioni taas on alkanut merkitä siirtokunnista tulevat tuotteet huolimatta siitä, että Netanjahu vetosi useaan unionin avainhenkilöön ja sanoi toimen vahvistavan niitä tahoja jotka haluavat tuhota Israelin. Netanjahu myös totesi, että merkintäpäätöksen johdosta Israelin on uudelleen tarkistettava suhteensa Euroopan unioniin. Vastauksena EU:n ulkoasioiden korkea edustaja, Federica Mogherini, pyysi Netanjahua tarkentamaan, mitä hän tarkoittaa lausunnollaan. Ilmeni, ettei Israel ryhdy mihinkään konkreettisiin toimenpiteisiin.

EU:n ja Israelin välit on siinä mielessä keskeiset, että Euroopan unioni on Israelin suurin yksittäinen kauppakumppani. EU:n ja Israelin välisen kaupan arvo oli vuonna 2014 neljäkymmentä miljardia euroa. Euroopan unioni on myös nimittänyt Fernando Gentiliinin erityisedustajaksi rauhanneuvotteluihin, mikä Mogherinin mukaan ”vahvistaa unionin päätöstä tehostaa sitoutumistaan Lähi-Idän rauhanprosessiin ”.

EU-maat ovat aktivoituneet myös yksittäisellä tasolla. Ruotsin hallitus on tunnustanut Palestiinan valtion ja Ranskan ulkoministeri on ilmoittanut, että se aikoo tehdä samoin, jos rauhaa ei synny. Samalla Pariisi tarjoutui johtamaan neuvotteluja. Palestiinalaiset toivottivat Ranskan aloitteen tervetulleeksi, mutta Israel hylkäsi ehdotuksen. Toisaalta Suomi ei ole tunnustamassa Palestiinan valtiota. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että Suomi lopettaisi asekaupan Israelin tai Saudi-Arabian kanssa.

Aika on käymässä vähiin – mutta miten ratkaista erimielisyydet?

Arabimaailman ja Israelin muuttuneet suhteet voivat tosin merkitä parempia edellytyksiä rauhaneuvotteluille. Arabiliitto laati aikanaan Saudi-Arabian johdolla aloitteen nimeltä “Arab Peace Initative”. Aloitteen porkkana Israelille on rauhansopimus ja niin sanotut normaalit suhteet liiton jokaisen maan kanssa.

Vaikka aloitteella on ikää yli kymmenen vuotta, niin se on yhä relevantti ja osa kansainvälisen koalition (YK, Yhdysvallat, EU, Venäjä) laatimaa rauhansuunnitelmaa. Arab Peace Initative tarjoaa Israelille jotain ennennäkemätöntä, joka myös takaisi rauhan. Yksinään aloite ei tule vakuuttamaan israelilaisia, mutta osana suurempaa kokonaisuutta se voi olla hyvä tai jopa ratkaiseva.

Mutta vaikka arabimaailma ja kansainvälinen yhteisö, tällä kertaa Euroopan johdolla, olisivatkin omistautuneita rauhanprosessille, niin jäljelle jäävät vielä valtavat näkemyserot palestiinalaisten ja israelilaisten välillä.

Palestiinalaisten tulisi hyväksyä Jerusalemin pyhyys juutalaisille, minkä Länsirantaa hallinnoiva Fatah on jo tehnyt. Vastavuoroisesti Israelin hallituksen tulisi tunnustaa Jerusalemin pyhyys ei vain palestiinalaisille vaan kaikille muslimeille. Al-Aqsan moskeija on islamin kolmanneksi pyhin paikka Mekan ja Medinan jälkeen. Israelilaisten poliittisten päättäjien tulisi myös tunnustaa, että palestiinalaisuus on identiteetti, joka on läsnä muun muassa kulttuurissa ja taiteessa. Israelin hallituksen tulisi siten lopettaa palestiinalaiskulttuurin tietoisen hävittämisen sulkemalla sille tärkeitä instituutioita kuten Jerusalemin ainoan palestiinalaisteatterin. Israel myös vastusti Palestiinan UNESCO-jäsenyyttä.

Myös pakolaiskysymys on haasteellinen neuvotteluille. YK:n päätöslauselma 194:n mukaan palestiinalaisilla pakolaisilla ja heidän jälkeläisillä on oikeus palata kotimaahansa – eli nykyiseen Israeliin ja Palestinaan. Heitä on tosin UNRWA:n mukaan yli viisi miljoonaa. Israel ei mielellään päästäisi pakolaisia palaamaan edes Länsirannalle ja maan omia alueita koskien vastaus on ehdoton ei.  Tosin on epäselvää, kuinka moni pakolaisista edes haluaisi palata.

Aiemmissa rauhanneuvotteluissa Netanjahu on myös vaatinut, että Mahmud Abbas tunnustaisi Israelin olevan “juutalainen valtio”. Tämä on kuitenkin käytännössä mahdotonta. Koko termin merkitys on epäselvä, ja jos Israel olisi ainoastaan juutalaisten valtio, niin mitä tehdä 20 prosentille väestöstä jotka ovat Israelin kansalaisuuden omaavia arabeja?

Hamasin taas tulisi irtisanoutua väkivallasta. Tämä voisi olla mahdollista järjestön oltua poliittisessa eristyksessä voitettuaan vaalit kymmenen vuotta sitten. Vastavuoroisesti on aika kohdata Hamas poliittisena pelaajana ja neuvottelijana. Vaikkei se mikään miellyttävä järjestö ole, niin kenenkään muunkaan kanssa on mahdotonta keskustella Gazan kohtalosta.

Epäselvää on myös, mistä asioista rauhanneuvotteluissa on sovittava. Aikaisemmin on puhuttu kahdesta valtiosta, mikä on ongelmallista johtuen Gazan eristäytyneisyydestä. Israel ei myöskään tule vetämään siirtokuntia pois, eivätkä siirtokuntalaiset suostuisi tai pystyisi elämään palestiinalaishallinnon alaisuudessa. Yhden valtion mallissa taas Israel olisi sekä arabien että juutalaisten kotimaa, jolloin ajatus juutalaisesta valtiosta olisi vaakalaudalla. Yhtälö on vaikea sillä yhden tai kahden valtion ratkaisut eivät kelpaa. Kolmas vaihtoeho voisi olla federaatiomalli.

Riippumatta siitä, ryhtyykö Ranska isännöimään rauhannevotteluja joko yksin tai johtavana osapuolena kansainvälisessä koalitiossa, aika on käymässä vähiin. Israel muistuttaa yhä enemmän apartheidvaltiota ja viimeistään kolmas, niin sanottu hiljainen intifada tai puukko-intifada on osoittanut, että tilanne on täysin kestämätön.  Lainaten israelilais-palestiinalaista kirjailija Sayed Kashuaa:

 “Tappakaa minut, tai tehkää minusta tasa-arvoinen”

Lainaus on Kashuan kolumnista, joka ilmestyi Israelin vanhimmassa sanomalehdessä, Haaretzissa. Vaikka Kashuan äidinkieli on arabia, niin hän kirjoittaa aina hepreaksi.