Jaa

Kuva: kuvakaappaus Ni le ciel ni la terre -elokuvan trailerista

Aseelliset konfliktit ja poliittinen väkivalta ovat ilmiöinä sellaisia, että omakohtaisen kokemuksen puute tuskin on valitettava seikka kenenkään elämässä. Näitä keskeisiä teemoja käsittelevä elokuvakerronta tarjoaakin helposti lähestyttävän keinon perehtyä tutkimustiedon ja uutisanalyysien ohella ihmiselon synkempiin puoliin. Vastikään päättyneet Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali on syksyisin mainio tilaisuus sukeltaa kymmenen päivän ajan myös maailmanpoliittisesti kiinnostavien elokuvien maailmaan.

Festivaaleilla esitettiin monia The Ulkopolitistin lukijoille suositeltavia elokuvia ja dokumentteja. Fiktiiviset entisen tamilisissin ja hänen pakolaisstatuksen saavan ”uusperheensä” selviytymisestä Pariisissa kertova Dheepan, vallasta syöstyn diktaattorin sekä tämän tyttärenpojan pakomatkasta vallankumouksen keskellä kertova The President ja Ukrainan sodasta sinkkiarkuissa palaavien venäläisten ”vapaaehtoisten” kohtalosta ja sukulaisten surusta kertova Cargo 200 -dokumentti ovat hyviä esimerkkejä festivaalin monipuolisuudesta. Aikataulusyistä kyseiset elokuvat eivät valitettavasti mahtuneet allekirjoittaneen katsomislistalle.

Millaisia analyyttisiä näkökulmia listalle selviytyneistä elokuvista on löydettävissä? Kaksi ensimmäistä ovat dokumentteja kahdesta ajankohtaisesta teemasta maailmanpolitiikan saralla: miehittämättömät aseistetut lentoalukset ja eurooppalaiset jihadistit. Kirjoituksen toisen osan elokuvat käsittelevät fiktion keinoin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla käytävää huumesotaa sekä Afganistanin sotaa koalitiojoukkojen poistumisvaiheessa.

Varoituksen sana: alla olevat pohdinnat sisältävät juonipaljastuksia.

Terrorismin vastaisen sodan kaksi puolta dokumenteissa

Tonje Hessen Scheinin Drone (2014) on kriittinen, mutta tasapainoinen katsaus miehittämättömien aseistettujen lentoalusten hyödyntämiseen terrorismin vastaisessa sodassa. Dokumentissa nousevat esille kolme pääteemaa: kansainvälinen oikeus, aseteknologian rooli sodankäynnissä nyt ja tulevaisuudessa sekä terrorismin vastaisen sodan poliittiset seuraukset.

Kansainvälisen oikeuden ja legitiimin voimankäytön kysymykset nostetaan esille pakistanilaisen juristin kautta, joka hakee oikeutta perheenjäseniään iskuissa menettäneille pakistanilaisille. Dokumentin koskettavimpiin kohtauksiin kuuluvat pakistanilaisten kertomukset siviileihin kohdistuneista ohjusiskuista ja lentoalusten jatkuvan läsnolon tuottamasta kuolemanpelosta. Drone ei kuitenkaan vello uhrien omaisten kertomuksissa, vaan pyrkii liittämään iskujen oikeutukseen liittyvät kysymykset laajempaan kontekstiin: dokumentin alussa esiin nostetut 9/11-iskut asettavat hyväksyttävän premissin voimankäytölle, mutta presidentti Obaman Nobel-puheen sisältö sivistysvaltioita sitovista oikeutetun sodan periaatteista ei vastaa valtiorajojen yli läikkyvän sodankäynnin todellisuutta Pakistanin heimoalueilla Waziristanissa.

Miehittämättömien ilma-alusten kehitys ja käyttöönotto aseena käydään dokumentissa läpi lyhyesti aina CIA:n suorittamista ensimmäisistä iskuista nykytilanteeseen, mutta keskeisemmäksi sisällöksi nousee aseteknologian eksponentiaalinen kehityskäyrä ja sodankäynnin tulevaisuus. P.W. Singerin kommentteja tulevaisuuden sodankäynnistä täydentävät puolustusteollisuuden yritysten mainokset, jotka korostavat korkean teknologian verkostokeskeistä sodankäyntiä ja visioita ”turvallisemmasta tulevaisuudesta”. Vaikka mainokset ja ”tappajarobottien” kieltämistä ajavat aktivistit puhuvat sodankäynnin tulevaisuudesta, on hyvä muistaa autonomisten asejärjestelmien olevan jo nykypäivää.

Millaisia implikaatioita teknologiavetoisella sodankäynnillä on sotilaiden roolin kannalta? Drone nostaa esille kuinka nuorista tietokonepelaajista on tullut merkittävä pooli rekrytoinnin kannalta: heillä on usein oikeita lentäjiä paremmat valmiudet toimia operaattoreina miehittämättömille ilma-aluksille. Kauko-ohjattu sodankäynti on kuitenkin kaukana pelien todellisuudesta. Brandon Bryant antaa dokumentissa kasvot näille sotilaille, jotka ohjaavat koneita tuhansien kilometrien päässä itse toiminta-alueesta. Post-traumaattiset stressioireyhtymät ovat heidän piirissään jopa taisteluun paikan päällä osallistuneita sotilaita yleisempiä. Syyllisyyden tunteet siviiliuhreista ja ”ultimaattisesta voyerismista” sekä kykenemättömyys irrottautua henkisesti tuhansien kilometrien päässä käytävästä sodasta lentovuorojen välillä painavat operaattoreita, jotka eivät saa hyväksyntää sotilashierarkiassa juuri kuolemanriskin puuttumisen vuoksi.

Colin Powellin entinen kansliapäällikkö eversti Lawrence Wilkerson kritisoi dokumentissa ankarasti kauko-ohjattua sodankäyntiä moraalin ja soturieetoksen hukkaamisesta. Sodankäynnistä on Wilkersonin mukaan tullut poliitikkojen kannalta liian helppoa juuri miehittämättömien lentokoneiden ansiosta, mikä on omiaan puoltamaan poliittisten ratkaisujen sijaan sotilaallisia. Dronen tärkein kysymys ei olekaan teknologian kehitys ja sitä seuraavat sotilaalliset ratkaisut, vaan kysymys poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Iskut ovat tuottaneet merkittäviä tappioita al-Qaidan johdossa, mutta millaisin seurauksin? Clausewitzilainen maksiimi sodasta politiikan jatkeena on kääntynyt toisin päin terrorismin uhkaa vastaan taisteltaessa. Varjosodan itseisarvoiseksi oikeutukseksi on noussut numeraalisesti laskettavat ”onnistumiset”, mutta ne piilottavat taakseen sen seikan, että rajoittamaton sodankäynti kasvattaa entisestään anti-amerikkalaista (ja -kristillistä) ilmapiiriä, ruokkien siten terroristiryhmien suosiota ja konfliktien jatkuvuutta.

Jos tämän valossa ei ole erikoista, että pakistanilaiset nuoret miehet tarttuvat aseisiin, niin miten voimme selittää Euroopassa kasvaneiden nuorten halua osallistua aseelliseen kamppailuun jihadisti-ryhmien riveissä? Krigerne fra Nord (Warriors from the North) (2014) on tanskalainen dokumentti, joka pyrkii vastaamaan tähän tuomalla esille muutaman pohjoismaalaisen ja yhden brittiläisen somalinuoren motiivit somalialaiseen al-Shabab -terroristiryhmään liittymisen taustalla. Vierastaistelijailmiö on Isisin myötä noussut hyvinkin ajankohtaiseksi aiheeksi, jota on käsitelty Ulkopolitistinkin toimesta. Dokumentti rakentuu tanskalaisen somalinuoren ympärille, joka oli omien sanojensa mukaan hyvin vähällä päätyä itsemurhapommittajaksi Somaliaan – kuten ystävänsä Abdi, jonka itsemurhaisku yliopiston valmistujaisjuhlaan näytetään dokumentissa.

Miehiä tuntuu yhdistävän järjestyksen kaipuu ja merkityksen löytäminen elämälle. Päähaastateltava kuvaakin, kuinka alkoholin liikakäyttö, ongelmat poliisin kanssa ja syyllisyyden tunto huonosta elämäntyylistä sai  hakemaan merkitystä kamppailusta ”isänmaan puolesta” kun hänen ystävänsä tätä ehdottivat. ”Niinhän tanskalaiset sotilaatkin tekevät. Minä teen sen armeijan sijaan vain al-Shabaabin riveissä”.

Al-Shabaab pyrkii dokumentin valossa hyödyntämään syrjäytymisuhan alla olevia tai muuten eurooppalaisissa yhteiskunnissa itsensä vieraiksi tuntevia nuoria somalimiehiä, sillä Somalian entisen presidentin mukaan ”lännestä tulevat taistelijat ovat pahimipia kaikista. He eivät anna armoa”. Kylmäävimpiä hetkiä dokumentissa on, kun huiviin naamioitunut nuori mies käy suomeksi läpi motiivejaan liittyä taistelijaksi, halustaan tappaa niin monta kuin on mahdollista ja omasta yksinäisyyden tunteestaan Suomessa. Vastapuolen dehumanisaatio, indoktrinaatio ja Euroopasta saapuneiden taistelijoiden keskinäinen ryhmäpaine toimivat paikan päällä tehokkaina keinoina nuorten kääntämisessä jihadismin ja itsemurhaiskujen tielle. Haastateltava toteaa, että suurin osa moskeijassa käyvistä muslimeista kielsi ankarasti itsemurhaiskujen legitimiteetin ja sodankäynnin ylipäätänsä. Pieni, ja ratkaiseva, vähemmistö kuitenkin löytyi, joka oli toista mieltä. ”Heitä me kuuntelimme”.

Huumeiden vastaisen sodan veteen piirretyt viivat ja mystiikkaa Afganistanin rintamalla

Sicario (2015) on intensiivinen ja brutaali elokuva Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla käytävästä huumesodasta ja yhteiskunnan läpileikkaavasta väkivallasta. Sicario kertoo FBI-agentti Kate Marcerista (Emily Blunt), joka värvätään Mattin (Josh Brolin) ja Alejandron (Benicio Del Toro) johtamaan meksikolaisen huumekartellin kaatamiseen tähtäävän CIA-iskuryhmään.

Sicario on ensisijaisesti synkkä rikosdraama toimintaelokuvamaustein, mutta siitä on nostettavissa poliittisen väkivallan kannalta mielenkiintoisia teemoja. Ensinnäkin sota huumeita vastaan on todellista ja tällä hetkelläkin jatkuvaa matalan intesiteetin asymmetristä sodankäyntiä – ainakin Meksikon puolella. Sicariossa nähtävät silloista roikkuvat päättömät ja osittain raajattomat ruumiit eivät ole liiottelua kuvatessaan kartellien väkivaltaisia toimintatapoja.

Toinen keskeinen teema elokuvassa on kartelleja vastaan taistelevien toimijoiden keinot, jotka eivät kestä päivänvaloa. Iskuryhmän toiminta Mattin alaisuudessa ei noudata juurikaan lakeja tai voimankäytön rajoituksia, mikä saa periaatteistaan kiinnipitävän Katen protestoimaan omalle esimiehelleen. Vastaus voisi kuvata huumesodan lisäksi terrorismin vastaista sotaa yleisesti: ”demokraattisesti valitut johtajat ovat päättäneet, että asia hoidetaan näin. Eivät virkaan nimitetyt”. Muita yhteneväisyyksiä terrorismin vastaisen sodan kanssa ovat miehittämättömien lentokoneiden hyödyntäminen yli rajojen  ja konfliktialueilta tutut, tavaramerkkiparroin varustetut, ”operaattorit”. Alejandron paljastuminen kolumbialaisen Medéllin-kartellin jäseneksi muistuttaa CIA:n värikkäästä historiasta Keski- ja Etelä-Amerikassa, jossa poliittisesti sopivien liittolaisten rikoksia katsotaan läpi sormien.

Sicario on fiktiota, mutta tästä huolimatta se on hyvä muistutus ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden kyvystä haastaa valtiollisia toimijoita. Kartellien toiminta ei rajoitu myöskään läntiselle pallonpuoliskolle. Kokaiinin korkeat hinnat ovat rohkaisseet kartelleja laajentamaan toimintojaan niin Brasiliassa kuin Länsi-Afrikassa, joista on tullut kokaiinin keskeisimpiä kuljetusreittejä Euroopan markkinoille. Kartellien kaltaiset rikollisorganisaatiot eivät ehkä ole samalla tapaa poliittisesti subversiivisia tai ideologisesti motivoituneita kuin Isis ja muut ryhmittymät, mutta aiheuttamansa väkivallan ja globaalin ulottuvuutensa suhteen verrattuna ne eivät jää toisiksi.

Viimeisenä analyysin kohteena on ranskalainen Clément Cogitoren ohjaama Ni le ciel ni la terre (The Wakhan Front) (2015), joka on Afganistanin sotaan sijoittuva erikoinen sekoitus Armadillo -dokumentin kuvakieltä ja yliluonnollisen mysteeritarinan elementtejä. Elokuvassa ranskalainen Nato-yksikkö partioi etulinjan tukikohtansa lähistöllä, riitelee paikallisten kyläläisten kanssa kuolleen lampaan korvaamisesta ja odottaa ISAF-operaation päättymistä kapteeni Bonassieun johdolla. Rutiininomaisen toiminnan katkaisee kuitenkin muutaman sotilaan katoaminen vartiopaikoiltaan kuin savuna ilmaan yön aikana. Juoni kääntyy kauhuelokuvien suuntaan, kun yhteydenotto Talebanien suuntaan paljastaa, että heiltäkin on kadonnut taistelijoita.

Kapteeni Bonassieun ja tämän alaisten hektinen etsintä jatkuu tuloksettomana. Ainoaksi vihjeeksi paljastuu paikallisen pojan selitys katoamisille: ”Allahin maassa ei ole sijaa nukkuville”. Sotilaiden tilanteen muuttuessa yhä sekavammaksi ja lohduttomammaksi etsintöjen epäonnistuessa, elokuva tuo mieleen Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvan sotilaiden asteittaisen vajoamisen kohti hulluutta vihamielisessä ja vieraassa ympäristössä.

Kapteeni Bonassieu ei onnistu löytämään kadonneita sotilaitaan koskaan, joten hän on valmis asettumaan elokuvassa monessa kohtaan esille tuotuun uhrilampaan asemaan saadakseen jonkinlaisen päätöksen hänen yksikkönsä kokemalle kauhulle ja tietämättömyydelle. Sinetöitäviin hauta-arkkuihin suljetaan kadonneiden sotilaiden sijaan lampaiden ruhot ja Bonassieu komentavana upseerina kohtaa sotaoikeuden syytettynä sotilaidensa kuolemasta omien tulituksessa. Ratkaisu tuo valheellisen, mutta yksikön ja sotilaiden omaisten kannalta hyväksyttävämmän ratkaisun kuin todellisuuden kammottavan tyhjyyden kohtaamisen.

Ni le ciel ni la terren loppuratkaisun voi nähdä viitauksena ISAF-operaation päättymiselle. Afganistan on jätettävä taakse, vaikka Talebania ei koskaan kukistettukaan ja turvallisuustilanteen ollessa yhä epävarma. Samalla tapaa kuin elokuvassa järjestetään sotilashautajaiset todellisuudessa tyhjille hauta-arkuille, järjestettiin Kabulissa vuoden 2014 päätteeksi ISAF:n päätösseremonia. Symbolinen ele pyrkii tässäkin tapauksessa antamaan merkitystä uhrauksille, kun todellisuus ei sitä tarjoa.

*) Otsikko toimii kehoituksena lähestyä maailmanpolitiikan synkimpiä teemoja elokuvallisen ja dokumentaarisen kerronnan kautta. Toisaalta kyseessä on viittaus samannimiseen neuvostoliittolaiseen elokuvaan vuodelta 1985 – ehkäpä vaikuttavimpia filmatisointeja toisen maailmansodan Euroopan näyttämön itärintamasta – ja nimeä innoittaneeseen Ilmestyskirjan kohtaan:

”Kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin minä neljännen olennon äänen sanovan: ”Tule!”. Ja minä näin, ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata, annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta.”

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa