Pekka Mykkäsen tasokkaassa Israelin ja Palestiinan suomalaisia kannattajia koskevassa artikkelissa (HS 27.7.) nousi esiin epätoivo totuuden hautautumisesta tämän konfliktin suhteen. Mykkäsen mukaan ”tilalle on tullut kilpailevia totuuksia. Etenkin sosiaalisessa mediassa kukin voi valita itselleen mieluisan kaikukammion, jossa saa tukea omille näkemyksilleen.” Kieli poskella voisi ajatella Mykkäsen puolustavan lehtensä hegemonista asemaa, mutta hänellä on erittäin hyvä pointti.

Itse konfliktiin osallisessa maassa ilmiö ei varmasti ole yllättävä. Gazassa olevien mielipiteitä voi vain arvailla ja Israelin ylle laskeutunut rautakupu pitää ilmeisesti myös kritiikin ulkopuolellaan. Sikäläisten mielipiteiden kärjistymisestä ja liukumisesta oikealle on puhuttu paljon. Tunnettu hepreaksi kirjoittava Israelin palestiinalainen, Sayed Kashua, muutti maasta pois ja toisinajattelija Gideon Levylle meinasi käydä kuin Raamatun profeetoille. Mielipidetutkimuksen mukaan n. 95% Israelin juutalaisista asukkaista kannattaa 8.7. alkanutta operaatiota. Vain 4% uskoi IDF:n käyttäneen liiallista voimaa sodan aikana. Toki tämäkin kysely jätti maan tavan mukaan kokonaan ulkopuolelleen sen neljänneksen Israelin kansalaisista, jotka eivät ole juutalaisia. Jerusalemin palestiinalaiset eivät ole edes kansalaisia.

Sen sijaan Suomessa, jossa on välimatkan ja ainakin montesquieulaisesti katsottuna myös ilmaston tuomaa viileyttä, olisi syytä pystyä lähestymään asiaa analyyttisemmin. Kaikukammioihin voi ja pitää puhkaista reikiä. Ensin ne ja niiden taustaoletukset on kuitenkin syytä tunnistaa ja punnita. Esimerkiksi Gazan sodan arvioinnissa näyttää vaikuttavan muutama perustavanlaatuinen lähtövalinta, joita ei aina tuoda esiin. Ne kuitenkin vaikuttavat kaikkeen sen jälkeen sanottuun ja siksi niihin on hyvä kiinnittää huomiota. Seuraavassa muutama esimerkki niistä kysymyksistä, joiden ympärille nämä premissit asettuvat:

Kenellä on oikeus kiisteltyyn maahan?

Kysymys oikeudesta maahan nousee jatkuvasti esille, joko suoraan tai implisiittisesti. Jotkut ajattelevat, että Israelilla on pohjimmiltaan oikeus koko Britannian mandaatin aikaiseen Palestiinaan – ”Israelin maahan” – ja ehkä laajempiinkin alueisiin. Tätä on perusteltu kansainvälisellä oikeudella, kuten Israelin ulkoministeriö on tehnyt, tai sitten muinaisilla historiallisilla oikeuksilla tai enemmän tai vähemmän suorasanaisesti yliluonnollisella eli Raamatun lupauksilla, joko kristillisestä tai juutalaisesta kontekstista käsin. Tämän tulkinnan ei välttämättä tarvitse mitätöidä palestiinalaisten oikeuksia kokonaan, mutta se on omiaan vähättelemään tai kiistämään heidän kansallisen olemassaolonsa ja sen myötä kansalliset oikeudet. Tästä taustaoletuksesta kielivät puheet palestiinalaisista pelkästään arabeina ja keksittynä kansana tai Israelin myönnytyksistä sen vetäytyessä siirtokunnista valtaamallaan Länsirannalla tai Gazassa. Mikäli taustalla piilee usko pohjimmiltaan ikuisiin tai yliluonnollisiin oikeuksiin, ei maallisille vasta-argumenteille jää paljoa tilaa. Todellinen keskustelu on siirtynyt teologian puolelle.

Toiset näkevät palestiinalaiset Palestiinan alkuperäisasukkaina, joiden kohtalo on verrannollinen muihin siirtomaihin. Tämän näkökannan korostaminen johtaa pakolaiskysymyksen merkityksen kasvuun. Siitä käsin kahden valtion ratkaisu suurin piirtein vuoden 1967 rajoilla olisi myönnytys nimenomaan palestiinalaisilta, ei Israelilta. Olisihan Israel silloin tunnustettu olemassaolevana tosiasiana 78 prosentilla mandaattialueen Palestiinasta. Tämä näkökulma korostaa vuotta 1948, jolloin Israel ja pakolaisongelma syntyivät kaksosina, pikemminkin kuin vuotta 1967, jolloin Länsirannan, Itä-Jerusalemin ja Gazan miehitys alkoi. Kuten ensimmäinen näkökanta, on tämäkin pohjimmiltaan voimakkaan nationalistinen, minkä vuoksi siihen saattaa liittyä anakronismeja palestiinalaisista valtiohaaveista. Puheet pakolaisten paluusta alkuperäisille kotiseuduilleen on vaikeasti sovitettavissa yhteen kahden kansallisvaltion mallin kanssa. Lisäksi israelilaiset yleensä näkevät paluupuheet vain kevyesti verhottuna uhkauksena Israelin tuhoamisesta, menettäisihän Israel tämän toteutuessa juutalaisen enemmistönsä. On hyvä muistaa, että suurin osa Gazan väestöstä on vuoden 1948 pakolaisten jälkeläisiä. Tästä ”demografisesta tuhosta” lisää aiemmassa Ulkopolitistin jutussa.

Kolmas lähestymistapa saattaa periaatteessa tunnustaa joitain elementtejä näistä oikeuksia korostavista näkemyksistä, mutta pitää niitä joko merkityksettöminä tai vähemmän merkittävinä hyväksyttävän ratkaisun löytymiseen nähden. Tämä kanta ohittaa kysymyksen siitä, kuka on ”oikeassa”, mikä on toisaalta pragmaattista, mutta toisaalta sotii helposti osapuolten oikeustajua vastaan. Esiin nousee myös konfliktinratkaisussa tuttu ongelma sopimuksen löytymisen ja mahdollisiin rikoksiin syyllistyneiden ja niistä hyötyneiden rankaisemisen välillä (transitional justice). Tunnusomaista on vuoden 1967 alkaneen miehityksen korostaminen ja sitä edeltäneen Israelin hyväksyminen yhtenä uutena valtiona muiden joukossa. Lähestymistapaan saattaa liittyä yleistä kritiikkiä nationalismia kohtaan ja moni saattaa nähdä yhteisen demokraattisen valtion mallin ellei lyhyen tähtäimen niin ainakin ihanteellisena pitkän tähtäimen ratkaisuna. Palestiinalaispakolaisten ja heidän jälkeläistensä paluu olisi tässä mallissa – ja ehkä ainoastaan siinä – mahdollista. Toisaalta se saattaisi johtaa sisällissotaan.

Mikä on kansainvälinen normi?

Sekä Israelin että palestiinalaisten puolustajat vetoavat yleisesti hyväksyttyihin periaatteisiin hakiessaan kannatusta näkökannoilleen. Palestiinalaisten kohdalla on helppo vedota kansainväliseen lakiin, etenkin neljänteen Geneven sopimukseen, joka säätelee siviilien suojelua, sekä lukuisiin YK:n päätöslauselmiin. Käytännössä kaikki maailman valtiot katsovat Israelin miehittävän Länsirantaa ja pitävät siirtokuntia joko selvästi kansainvälisen oikeuden vastaisina tai vähintään rauhanomaisen ratkaisun esteinä. Monet katsovat myös Gazan olevan edelleen miehitetty siirtokuntien purkamisesta huolimatta. EU ja Suomi ovat tuominneet jo vuosia sitten Gazan saarron ja vaativat sen purkamista. Hyväksymällä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden perusteet miltei puoli vuosisataa jatkunut miehitys ja sen systemaattinen rakenteellinen väkivalta näyttäytyy konfliktin suurimpana ongelmana. Gazan sodan kannalta raketit ja Israelin iskut ovat vain oire tästä ydinongelmasta. Miehityksen byrokraattisen alistuksen logiikan vaikutusten kommunikoiminen sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut, on kuitenkin vaikeaa.

Israelin puolustajien puheessa kuulee usein sanat ”mikä tahansa valtio olisi toiminut näin”. Se on pyrkimys osoittaa Israelin joutuvan silmätikuksi, erilaisen arvion kohteeksi kuin muut. On kiistatonta, että tähän Lähi-idän kolkkaan kiinnitetään paljon enemmän huomiota kuin moniin muihin maailman konflikteihin. Tähän on hyviäkin syitä, mutta usein taustalle ilmestyy jonkinlainen syyte juutalaisvastaisuudesta. ’Israel silmätikkuna’ oletuksessa kohdistetaan huomio kansainvälisen lain sijaan Israelin vaikeaan turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen ja aseellisten ryhmien hyökkäyksien aiheuttamiin todellisiin turvallisuusuhkiin. Miten Suomi reagoisi, jos terrorijärjestöksi luokiteltu ryhmä ampuisi sen kaupunkeihin raketteja? Kuten Israelin suurlähettiläs Dan Ashbel kertoi Ylen haastattelussa, ”jos he eivät ammu, me emme ammu”. Tämä lähestymistapa katsoo väkivallan, ei miehityksen, olevan ongelman ytimessä. Se sisältää oletuksen, että luopumalla väkivallasta Hamas saavuttaisi rauhan, joka olisi Gazan asukkaille tyydyttävä. Vaikka status quo ilman väkivaltaa saattaa olla tyydyttävä Israelin kannalta, ainakin lyhyellä tähtäimellä, miehityksen ja saarron alla elävät palestiinalaiset eivät ole nähneet asiaa samalla tavoin.

Kuka aloitti?

Vastaus tähän kysymykseen riippuu siitä, mistä kohdasta aloittaa tarkastelunsa. Joillekin on olennaista aloittaa uskonnollisten tekstien kuvaamasta tilanteesta, toisille roomalaisajasta, monille vuodesta 1917, 1948, 1967, 1993 tai 2005. Israelin näkökantoja ymmärtäville on tyypillistä aloittaa hyvin varhaisesta ajasta, korostaen juutalaisten yhteyksiä Raamatun maahan, tai rajoitetummissa kysymyksissä hyvin modernista ajasta, korostaen Israelin valtion menestystarinaa. Palestiinalaisten tilanne näyttäytyy oikeutetuimmalta aloittaessa 1900-luvun alusta, jolloin tarinaksi muodostuu jatkuvat tappiot, marginalisaatio ja maiden menetykset. Kysymys pyritään välillä ohittamaan puhumalla ikuisesta konfliktista, mikä on tavallaan enemmän sionistisen narratiivin mukainen tulkinta. Toinen tapa välttää aihe on viitata jotenkin väistämättömään uskontojen väliseen konfliktiin tai väkivallan kierteeseen, mikä ohittaa asian mystifioimalla sen.

Pohjimmiltaan tässäkin on kyse oikeutuksesta. Onko tuhansia vuosia vanhoilla tapahtumilla mitään merkitystä nykytilanteen arvioinnin kannalta? Onko taloudellinen ja kulttuurillinen menestys relevantti mittari oikeuksien tai oikeudenmukaisen konfliktinratkaisun kannalta? Gazan sodan kohdalla Israelin kantaa lähempänä ovat ne, jotka kiinnittävät huomiota rakettien ampumisen ajankohtaan. Siinä oletetaan raketin rikkovan rauhan, joka on ollut jossain määrin hyväksyttävä. Kuten yllä mainittu, palestiinalaisille olennaisempaa on rakenteellinen väkivalta, joka sisältyy miehitykseen ja Gazan saartoon.

Kuka on suurin uhri?

Uhrin tai alakynnessä olevan ajatellaan saavan sympatiaa ja ymmärrystä puolelleen ja siksi aihe nousee jatkuvasti esiin. Palestiinalaiset voittavat tämän kyseenalaisen kilpailun lukujen valossa. Ihmisten kuolema sodassa katsotaan yleisesti uutiseksi ja monet uutiset alkavatkin viimeisimmällä kuolonuhrien luettelolla. Gazan sodan kuolonuhrien määrät ovat (tälläkin) kertaa selvästi satoja palestiinalaisia kutakin israelilaista kohtaan, haavoittuneista ja omaisuuden tuhosta puhumattakaan. Kiihkeimmät palestiinalaisten puolustajat puhuvat jopa kansanmurhasta. Siviiliuhrien korkea määrä on erittäin vakava ongelma, mutta ei kai kukaan tosissaan luule, etteikö IDF kykenisi halutessaan vielä suurempiin uhrilukuihin, jos tämä olisi Israelin aktiivinen tavoite?

Israelin puolustajat ovat sen sijaan kiinnittäneet huomiota tosiasiallisten seurausten sijaan aiottuihin seurauksiin. Tämän katsomuksen mukaan Israel yrittää suojella palestiinalaisia siviilejä, mutta joskus epäonnistuu, Hamas sen sijaan yrittää vahingoittaa israelilaisia siviilejä, ja joskus onnistuu. Katsomalla asiaa tältä kannalta Israel näyttäytyy paitsi moraalisesti korkeatasoisemmalta, myös kaikin puolin etevämmältä. Palestiinalaisten siviiliuhrien suurta määrää on aktiivisesti yritetty sälyttää Hamasin syyksi esimerkiksi ihmiskilpiargumentin avulla. On totta, että Hamas hyötyy siviiliuhreista välillisesti, mikäli tämä johtaa suurempaan kansainväliseen paineeseen Israelia kohtaan. Tämä ei ole silti sama asia kuin se, että Hamas olisi vastuussa kaikista siviiliuhreista. Israel käy sotatoimia erittäin tiiviisti asutulla, pienellä maakaistaleella. Vaikka siviiliuhrien määrä ei ole suoraviivainen mittari sotatoimien suhteellisuudesta, toisin kuin usein väitetään, on niiden syntymisen riski otettava huomioon. Suhteellisuusperiaatteesta lisää Ulkopolitistista.

Kuten sanottu, näiden premissien jäljet näkyvät Lähi-idän konfliktin arvioinnissa tavoilla, joita ei aina tunnisteta. On toisinaan erityisen hyväksi lukea sellaisia näkemyksiä, joihin ei pysty yhtymään. Mikäli ei puhuta räikeistä faktavirheistä, on todennäköisesti kohdannut tekstin, jonka taustalla ovat ennakko-oletukset, joita ei itse allekirjoita. Niiden tuottama henkinen tuska on merkki siitä, että liikkuu kaikukammion ulkopuolella. Kaikki premissit eivät toki ole yhtä perusteltuja ja useimmilla on kauaskantoisia heijastuksia myös siihen, miten muun maailman näkee. Niiden tunnistaminen ja arvioiminen on kuitenkin olennainen osa koko konfliktin ympärille nousevan tunnemyrskyn ymmärtämistä.  Etäisyyden tuoma viileys voi antaa laajempaa perspektiiviä. Ongelmaksi etäisyys muodostuu silloin, kun huomaa omien lähtöoletustensa vieraannuttavan itsensä siitä todellisesta inhimillisestä kärsimyksestä, jota Lähi-idän konflikti miljoonille merkitsee.