Jaa

Kuva: Puolustusvoimat.

Kuva: Puolustusvoimat.

Puolustuspolitiikka kuuluu niihin politiikan osa-alueisiin, jotka herättävät laajaa kiinnostusta kansalaisissa ja joista lähes jokaisella on mielipide. Keskiverto kansalainen kykeneekin varsin vaivattomasti kertomaan mielipiteensä esimerkiksi yleisestä asevelvollisuudesta tai liittoutumiskysymyksestä – tosin ei ilman ristiriitoja. Otetaan esimerkiksi yleinen asevelvollisuus. Se on joidenkin kansalaisten keskuudessa noussut pyhäksi instituutioksi, jota ei haluta kyseenalaistaa ja johon on kiinnitetty monia asevelvollisuuden tehtävään liittymättömiä attribuutteja. Toiset taas puhuvat syvällä rintaäänellä sodankuvan muutoksesta tai Suomen vanhentuneesta massa-armeijasta. Heidän mukaan asevelvollisuudella ei ole nykymaailmassa käyttöä, eikä se nykymuodossaan sovi tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Suurin osa mielipiteistä sijoittuu toki näiden ääripäiden välille painottuen suuresti asevelvollisuudelle myönteiseen suuntaan.

Julkisessa keskustelussa Suomen puolustuksen ydin on usein tiivistetty hokemaan ”yleinen asevelvollisuus, sotilaallinen liittoutumattomuus ja koko maan puolustaminen”. Mitään välitöntä muutosta virallisen retoriikan tasolla ei välttämättä ole näkyvissä, mutta ”pinnan alla” tapahtuu. Viime vuoden puolella työnsä aloitti veteraanikansanedustaja Ilkka Kanervan vetämä puolustuspolitiikan vaihtoehtoja kartoittava parlamentaarinen ryhmä, jonka edesottamukset ovat tasaisin väliajoin myös pulpahtaneet esille. Täksi kevääksi luvattua raporttia ei tosin ole vielä julkaistu, ja mitä ilmeisimmin se julkaistaan vasta tulevana syksynä. Ryhmän muodostaminen kertoo siitä, että muutoksen tuulia tai paineita aistitaan. Keskeisenä kysymyksenä on ollut ehdottomasti se, miten Suomen puolustaminen rahoitetaan tulevaisuudessa.

Maaliskuussa 2014 julkaistu dosentti Arto Nokkalan teos Kyky ja tahto – Suomen puolustus murroksessa osuu siis varsin hyvään saumaan. Suomen puolustuksen kysymyksiä kohtalaisen laajasti ja populäärillä otteella käsittelevälle teokselle luulisi ajankohdan ja yleisen kiinnostuksen vuoksi olevan tilausta. Mutta minkälainen teos onkaan kyseessä?

Nokkala aloittaa kirjansa käsittelemällä puolustuskykyyn ja turvallisuuteen liittyviä teemoja tuomalla esiin muun muassa sen, miten sotilaallinen uhka Suomessa on yleensä määritelty kyvyn ja intentioiden summana. Samalla hän erottaa valtion ja puolustusvoimien puolustuskyvyt toisistaan sekä käsittelee muun muassa puolustuksen uskottavuutta, pelotetta ja maanpuolustustahtoa. Varsinaisen aiheen kontekstointi jatkuu esimerkiksi väkivallan, sodan ja rauhan käsittelyllä, minkä tarkoitus jää kirjan varsinaisen pihvin valossa ehkä hieman uupumaan.

Loput teoksesta onkin enemmän tai vähemmän Suomen puolustuksen ja sen toimintaympäristön nykytilan, historian ja kehityksen tarkastelua. Nokkala luokin hyvän kertomuksen Suomen puolustuksen kehittymisestä kylmän sodan jälkeen tuoden esiin keskeiset fundamentit, jotka vaikuttavat yhä puolustuksen perusratkaisuina. Toimintaympäristöä hahmotetaan hyvin perinteisin sotilaallisin parametrein. Tiivistetysti voidaan sanoa, että Suomen puolustus on tällä hetkellä kohtalaisen hyvin mitoitettu sen toimintaympäristöstä nouseviin uhkiin – toki sillä oletuksella, että mahdollisessa konfliktitilanteessa Suomen ensisijaiseksi uhkaksi koetun Venäjän voimavaroja on sidottu myös muualle. Puolustusvoimauudistuksen jälkeisen 230 000 henkilön reservi riittänee alueellisen maanpuolustuksen tarpeisiin, joskin alarajoilla mennään. Sanomana tuntuu olevan se, että nykyiset puolustusratkaisut ovat nykyisessäkin toimintaympäristössä päteviä. Niiden tulevaisuus onkin kiinni rahoituksesta, jonka kohtaloa ei esimerkiksi vuoden 2012 turvallisuuspoliittisessa selonteossa kyetty ratkaisemaan. Puolustusvoimien viesti onkin ollut, että puolustusmäärärahoja on korotettava, mikäli nykyiset ratkaisut halutaan pitää.

Suomen kylmän sodan jälkeisen puolustuksen suurin murros osui eittämättä kylmän sodan loppumisen jälkeiseen aikaan, jolloin Suomi ylipäätään mukautti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muuttuneeseen toimintaympäristöön. Puolustuksen kannalta tämä tarkoitti läntistymistä Hornet-hankintoina, Nato-käsitteinä ja -rauhankumppanuutena. 1990-luvulla niin sanottu kärkiajattelu löi lisäksi läpi muokaten alueellista puolustusta.

Miksi Suomen puolustus on siis murroksessa? Perusfundamentit ovat pysyneet samoina, vaikka kylmän sodan jälkeen maailma muuttui. Suomen toimintaympäristössä ei ole kuitenkaan tapahtunut uhkakuvien kannalta dramaattista muutosta. Itämeren voimatasapaino on kääntynyt lännen puolelle, mitä ei voi nähdä Suomelle kovinkaan epäedullisena. Venäjällä on edelleen kykyä ja ainoana kenties myös tahtoa uhata Suomea sotilaallisesti, mutta ainakin vielä tähän kyetään Suomen taholta vastaamaan. Laajempi turvallisuuskäsitys ei myöskään tuo enää vallankumouksellisia ajatuksia Suomen puolustukselle, ja sen läpimurrosta Suomen turvallisuusajatteluun on aikaa jo yli kymmenen vuotta. Yhteiskunnan turvallisuutta hahmotetaan siis jo laajasta perspektiivistä, mikä ilmenee yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa.

Murrosta aiheuttavat tekijät ovatkin Nokkalan mukaan pääasiassa valtion sisäisiä. Niitä ovat muun muassa individualisoituva ja eri tavalla yhteisöllinen yhteiskunta, puolustusvoimien asema Suomen turvallisuuskoneistossa, puolustuksen rahoitus ja maanpuolustustahdon kohtalo. Näiden käsittely jää osittain pintapuoliseksi ja ehkä jopa arvailujen varaan, mikä on omiaan luomaan ajatuksia siitä, kuinka suuren muutoksen edessä Suomen puolustus lopulta on. Edessä onkin siis prosesseja, jotka saattavat aiheuttaa muutosta Suomen puolustukseen. Akuutein ja tunnistettavin muutos on rahoitus, jonka jatkuminen on epävarmaa. Se on myös suurin mahdollisiin ”perusratkaisuihin” vaikuttava tekijä. Teoksessa käsitellään näitä perusratkaisuja ja niiden tulevaisuutta, mutta varsinkin koko maan puolustamisen ja alueellisen puolustuksen analyysia olisi mielellään voinut olla enemmänkin.

Vaikka Nokkala ei ehkä täysin onnistukaan tuomaan puolustuksen murrosta esille, on kirja hyvin suositeltavaa luettavaa turvallisuuspolitiikkaa seuraaville. Kuten on jo tuotu esille, teos piirtää hyvän kuvan Suomen puolustuksen kehityksestä ja nykykuvasta sekä ylipäätään puolustuspolitiikasta ja sen keskeisistä teemoista. Toivoa sopii, että vellova aktiivinen turvallisuuspoliittinen keskustelu poikii myös muita teoksia, jotka käsittelevät turvallisuuspolitiikan monia eri aspekteja.

Nokkala, Arto: Kyky ja tahto – Suomen puolustus murroksessa. Docendo, 2014. ISBN: 978-952-291-045-5.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa