Jaa

YO MARX

Aave kummittelee The Ulkopolitistissa – postkolonialistisen dialektis-materialistisen neo-marxistisen kritiikin aave.

Suomalaiseen työväenaatteeseen kuuluu vahvasti suomalaisen työn päivän – tuttavallisemmin vapun – juhlinta. Siman ja tippaleivän ohella vappuun kuuluu tietysti myös marxismi. Työväenliikkeen marxistiset juuret eivät kenties näy vapunvietossa niin vahvasti tänä päivänä, mutta halukkaat voivat esimerkiksi tarkistaa Suomen Kommunistisen Puolueen verkkosivuilta vapun 2014 tapahtumat (kukapa ei halajaisi SKP:n vapputansseihin Lahdessa?). Marxismi on kuitenkin paljon muutakin kuin työväenaatteen perusta: se on tarkastelutapa, jolla voi paljastaa maailmassa piileviä epäkohtia – oli kyse sitten riistosta, vieraannuttamisesta tai proletarisaatiosta. Tänään, suomalaisen työn päivän aattona kunnioitamme Marxin muistoa ja katselemme kansainvälistä politiikkaa sosialisminpunaisten lasien läpi.

Aloitetaan tarkastelu kansainvälisen politiikan peruspalasista: valtioista. Valtio, ja sen moderni ilmentymä, kansallisvaltio, ovat rakennelmia, jossa eliitti pystyy hallitsemaan työläistä valtiokoneiston avulla. Jo feodaalisessa Euroopassa maa-alueen hallitseminen ja rajojen vetäminen oli tärkeää, jotta feodaalilordit voisivat nauttia maaorjien työn tuloksista. Saksalainen ideologia -teoksessaan Marx ja Engels puhuvat valtion tärkeydestä verotuksen ja taloudellisen kontrollin vuoksi. Valtio -käsitteen keskiössä onkin ajatus yksityisomistuksesta: maa-alue “kuuluu” aina yhdelle auktoriteetille kerrallaan, ja tuolla auktoriteetilla on siihen yksityisoikeus. Nykyisin tätä ajatusta kutsutaan suvereniteetiksi, mutta taustalla voidaan ajatella olevan kapitalistinen yksityisomistuksen periaate.

Sota – tuo kansainvälisen politiikan syöpä – juontaa sekin juurensa kapitalismiin ja yksityisomistuksen käsitteeseen. Kuuluisassa esseessään “Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” vuodelta 1917 Vladimir Ilyich Lenin puhuukin siitä, miten kapitalismi johtaa väistämättä imperialismiin ja sotiin. Argumentin mukaan kapitalismi toimiakseen tarvitsee suurempia rikkauksia kuin mitä kotimaassa voidaan tuottaa, ja siksi se onkin luonteeltaan välttämättä ekspansionistista ja kolonialistista. Kilpailu resursseista ja riistomahdollisuuksista johtaa sotaan toisten kapitalististen valtioiden kanssa, ja leninistisessä analyysissä kapitalistiset valtiot ovatkin jatkuvalla törmäyskurssilla.

Imperialismi ja kolonialismi eivät suinkaan ole historiaa, vaikka muodollisesti maailma onkin 1900-luvun loppupuoliskolla laajalti dekolonisoitunut. Postkolonialistinen teoria tutkiikin kolonialistisia piirteitä maailmanpoliittisessa järjestyksessä. Postkolonialismin tutkimus keskittyy alistussuhteiden värittämien valtarakenteiden analyysiin, ja pyrkii esimerkiksi selittämään miten kulttuuri voi toimia vallankäytön välineenä. Lisäksi neokolonialismin analyysi pyrkii tutkimaan konkreettisesti kolonialistisia käytäntöjä nykypäivänä. Tarkastelun keskipisteessä on neoliberalismi ja sen monet ilmentymät – esimerkiksi Maailmanpankki, Maailman kauppajärjestö (WTO) sekä Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Tässä analyysissa kolonialismi nähdään alistussuhteena ja riistona, joka voi jatkua taloudellisen riiston myötä vaikka poliittinen kontrolli deokolonialisaation myötä vähenisikin.

Taloudellisen riippuvaisuussuhteen johdosta valta keskittyy vain kouralliselle valtioita samalla kun suuri osa valtioista joutuu elämään vallan “periferiassa”. Tämä näkemys on keskeistä maailman systeemiteoriassa, jossa maailman nähdään muodostuvan “keskustasta” ja “periferiasta”. Kapitalistinen työnjako tarkoittaa sitä, että luonnonvaroiltaan rikkaita valtioita voi käyttää alkutuotannon lähteenä. Näin teknologisesti kehittyneet maat voivat alistussuhteita ylläpitämällä myydä lopputuotteet takaisin periferian valtioillle, jotka ajautuvat yhä syvemmälle köyhyyteen ja riippuvaisuussuhteeseen. Hegemonisessa asemassa ovat suurvallat – kuten Yhdysvallat tänä päivänä – voivat sanella kansainvälisen politiikan ja talouden normit tavalla, joka hyödyttää niitä ja ylläpitää riippuvaisuutta.

Mutta miltä näyttää marxistinen tulevaisuus? Onko maailma tuomittu imperialismin ryydittämään sotaan ja loputtomaan kolonialistiseen riistoon? Ei hätää: marxistisessa teoriassa historia ymmärretään dialektisen materialismin kautta. Dialektiikka tässä tarkoittaa ajatusten kamppailua ja materialismi viittaa ennen kaikkea tuotannon muotoihin. Marxistisessa teoriassa historiaa siis ohjaa erilaisten tuotantomenetelmien muodostamien yhteiskuntajärjestysten vuorottelu, jonka viimeinen vaihe on kommunismi. Toiseksi viimeinen vaihe, kapitalismi, nimittäin itsessään omaa tuhonsa siemenet. Kapitalismin sisäiset ristiriidat, kuten proletarianisaatiosta eli palkkatyöläisyyteen siirtymisesestä seuraava työläisten vieraantuminen johtavat ennen pitkää kommunistiseen vallankumoukseen. Historia on kommunistien puolella, mutta se tarvitsee vain pienen sysäyksen päästäkseen luonnolliseen lopputulokseensa – harmoniseen järjestelmään, jossa työläiset voivat nauttia työnsä hedelmistä.

Kun vapun dialektiikka viimein materialisoituu vappupäivänä, voittekin turvautua näihin samppanjasosialistisiin sanoihin:

“Kaikkien maiden proletaarit, juopukaa! (hik)”

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa