Jaa

Young Stalin

Ei amerikkalainen elokuvatähti, vaan viiksikäs nuori Josif Dzugashvili vuodelta 1902. Sittemmin tunnetusti Stalinin viikset tuuheutuivat.

Valtiomiesten ylähuulen karvoituksen määrällä ja valtion kansainvälisellä painoarvolla on joidenkin länsimaisten IR-teoreetikkojen mukaan positiivinen kausaliteetti; toisin sanoen mitä mojovammat räkäjarrut, sitä voimakkaampi suurvalta. Tämä kirjoitus tulee yhtäältä osoittamaan tämän laajalti levinneen käsityksen vääräksi, mutta toisaalta kunnioittamaan Movemberia, joka yhdessä Fostersin kanssa on eräitä Australian merkittävimpiä kontribuutioita globaaliin populaarikulttuuriin.

Argumentissa on kaksi osaa: ensimmäiseksi, itse hypoteesi ulkopoliittisen eliitin viiksikapasiteetin ja valtion sotilaallis-taloudellisen kapasiteetin välillä on myytti, joka perustuu aiempien tutkimusten implisiittisiin painotuksiin tapausvalinnassa. Toiseksi, koko perinteinen kysymyksenasettelu viiksien roolista maailmanpolitiikassa on luonteeltaan sekä Eurooppa- että mies-keskeistä. Keskittyminen eurooppalaisten miesten viiksiin jättää kokonaan huomioimatta naisten ja muiden kulttuurien roolin maailmanpolitiikassa. Tämä kirjoitus sijoittuu siten osaksi laajaa postkolonialistista ja feminististä perinteisen länsimaisen IR-teorian kritiikkiä.

Perinteisen hegemonisen IR-diskurssin mukaan (miesvaltaisen) ulkopoliittisen eliitin päätös kasvattaa viikset kasvattaa suurvallan sotilaallistaloudellista kapasiteettia. Tätä intuitiivista väitettä ei kuitenkaan olla perusteltu laajamittaisella kvantitiivisella tilastollisella analyysilla vaan valikoivalla kvalitatiivisella otannalla historiallisista tapauksista. On selvää että Yhdysvaltojen painoarvo kasvoi Theodore Rooseveltin viiksien ollessa Valkoisessa talossa. Samoin myös Neuvostoliiton painoarvo maailmanpolitiikassa kasvoi eksponentiaalisesti Josef Stalinin viiksien pitkän Kremlissä oleskelun aikana. Näistä esimerkeistä ei voi kuitenkaan johtaa – edes länsimaisen IR-teorian sisäisen eurosentrisen popperilaisen kausaliteettikäsityksen valossa – mitään yleistä newtonilaiseen luonnonlakiin verrattavissa olevaa sääntöä. Seuraavaksi perustelen tämän väitteen lyhyellä katsauksella kahteen suurvaltaan, joiden sotilaallis-taloudellinen kapasiteetti on vaihdellut hyvin dramaattisesti viime vuosisadan aikana.

Neuvostoliitosta tuli toisen maailmansodan seurauksena ja Stalinin viiksien autoritaarisella valtakaudella itä-Euroopan herra. Britannian ja Ranskan heikkenemisen ja Saksan tuhon seurauksena siitä tuli myös toinen maailman jäljelle jääneistä suurvalloista. Tämä konventionaalinen narratiivi ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että keisarillinen Saksa voitti sodan itärintamalla 1914–1918, jota käytiin aina lokakuuhun 1917 saakka keisari-suuriruhtinas Nikolai II:n viiksien alaisuudessa. Myöskään perestroikan aikainen klassinen esimerkki kaljuuntuvasta Mikhail Gorbatsevista sekä Puolan Lech Walesan että Tšekkoslavakian Vaclav Havelin elinvoimaisista ja tyylikkäistä pensseleistä ei ota huomioon Venäjän 2000-luvulla tapahtunutta paluuta ’suurvallaksi suurvaltain joukkoon’ viiksettömän, ja ehkä vähän kaljuuntuvan, mutta silti maskuliinisen Vladimir Putinin johdolla.  Tämä ei ole ihmeellistä, sillä nykyisen länsimaisen IR-teorian historiallisen perspektiivin puutetta kuvaa hyvin se, että useimmat johtavat viiksiregiimin tutkijat sivuuttavat kategorisesti viiksettömien valtakausien saavutuksia.   Yksikään viiksitieteellinen tutkimus ei nosta esille, että venäläiset joukot miehittivät Pariisin 1815 Aleksanteri I:n viiksettömän sodanjohdon alaisuudessa.

Kuitenkin ehkä paras esimerkki klassisen viiksiteorian heikkoudesta on Saksan historia sen yhdistymisestä eteenpäin. Sekä Saksan suhteellisen rauhanomaisen nousun eurooppalaiseksi suurvallaksi junailleella Otto von Bismarckilla että holtittomalla ulkopolitiikallaan osittain ensimmäisen maailmansodan syttymistä edesauttaneella Wilhelm II:lla oli perin komiat mursut. Sama koskee Weimarin Saksan Kansainliittoon liittymisen junaillutta porvarillista ulkoministeri Gustav Stresemannia ja yhtä lailla Saksan ja ihmiskunnan historian tuhoisimpaan ja järjettömimpään konfliktiin määrätietoisesti ajanutta Adolf Hitleriä.

Perinteinen kysymyksenasettelu viiksien roolista jättää kokonaan huomioimatta IR-tutkimuksessa nähtyjä suuria analyyttisia harppauksia pois lähtökohtaisesti vääristelevästä ”realistisisesta” koulukunnasta. Viiksien tulkinta perinteellisen sotilaallisen voiman kautta ei huomioi ekonomis-normatiivisen vallan tärkeyttä nykypäivän post-realistisessa maailmanpolitiikassa, eikä myöskään lainkaan naisten ja muiden kulttuurien roolin maailmanpolitiikassa.  Mieskeskeinen viiksilogia jättää kokonaan huomioimatta sen, että kansleri Angela Merkelin johtama vuoden 2013 Saksa on ehkä vaikutusvaltaisempi valtio kuin koskaan. Perinteinen eurosentrisyys viiksiteoriassa onkin jonkin verran vähentynyt viime vuosina, ja esimerkiksi Mohandas Gandhin viiksiin ja britti-imperiumin loppuun on esimerkiksi Suezin kriisin kontekstissa (jossa viiksettömät supervallat pakottivat Anthony Edenin vetäytymään Egyptistä) kiinnitetty entistä enemmän huomiota. Tästä huolimatta konventionaaliset viiksikeskeiset dekolonisaationarratiivit eivät riittävästi huomioi naisten huomattavaa asemaa esimerkiksi Intian niemimaan lähihistoriassa (ottaen konkreettisena esimerkkinä Pakistanin Bhutto- ja Intian Gandhi -sukuiset naispääministerit).

Myös itse viiksien rooli maailmanpolitiikassa an sich on muuttunut kategorisesti historian kuluessa. Viikset eivät ole ajattomia ja kulttuurisesta kontekstista irrallisia biologisia rakenteellisia realiteetteja. Kuten kalju ranskalainen Michel Foucault on todennut esimerkiksi rangaistuksen, seksin, ja hulluuden käsitteiden suhteen, myös nykyaikainen länsimainen viiksikäsitys (joka implisiittisesti vaikuttaa edelleen viiksien-käsitteellistämiseen IR-teoriassa) on itse asiassa kovin tuore eikä missään nimessä ikiaikainen. Theodore Rooseveltin ja Rudyard Kiplingin kaltaisille viiksekkäille viime vuosisadan vaihteen ’valkoisen miehen taakasta’ puhuneille länsimaalaisille ja paternalistisille imperialisteille ei varmasti tullut mieleen, että puolustamansa länsimaisen sivilisaation perinteessä viikset olivat itse asiassa perinteisesti toiseuden ja barbaarisuuden merkki. Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset yhdistivät viiksi-mallisen naamakarvoituksen Pohjolan surkeisiin, takapajuisiin mutta potentiaalisesti vaarallisiin barbaariheimoihin, keltteihin ja germaaneihin. Ihmisiin, jotka joivat maitoa viinin ja oliiviöljyn sijaan, raukkoihin jotka kuluttivat lihaa leivän sijaan. Hienoin taiteellinen esimerkki tästä ironiasta lienee Rooman Capitolium-museossa sijaitseva, hävityn taistelun jäljiltä ’Kuoleva (viiksekäs) gallialainen’.

Viikset ovat siten kulkeneet täyden ympyrän länsimaisessa maailmanpoliittisessa ajattelussa, syvimmästä barbariasta sivilisaation huipulle ja sieltä takaisin. Viikset ovat historiassa puhuneet sekä rauhan, edistyksen ja tasa-arvon puolesta että johtaneet ihmiskunnan historian verisimpiä hallintoja. Vaikka viiksiä tavataan sekä blondissa että tummemmissa variaatioissa niin mustavalkoinen niiden rooli maailmanpolitiikassa ei ole ollut.

Dying Gaul

’Kuoleva gallialainen’, roomalainen hellenistisen veistoksen marmorikopio.

Dying Moustache

Lähikuvassa näkyvät barbaariset topokset: kaulukoru sekä viikset.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa