Viime kirjoituksessa käsittelin institutionaalista muutosta rentieerivaltioiden koulutusohjelmien kautta. Kasvutalouksien luoma koulutetun työvoiman tarve ja edes jonkinasteinen omavaraisuus ovat tiedostettuja ongelmia, mutta alueen verrattaen pieni institutionaalinen kapasiteetti ja haasteen mittavuus ovat tehneet kaikille selväksi, että talouden haasteisiin vastavan koulutusjärjestelmän luomisessa menee vielä pitkään. Työnvoiman puute (”kouluttamattoman” etenkin, mutta myös koulutetun) on luonut tarpeen työntekijöiden rekrytoinnille ulkomailta, joka on muodostanut Persianlahden maissa tilanteen, jossa jokaisessa alueen maassa on merkittävä määrä työperäisiä maahanmuuttajia, osassa enemmän kuin kansalaisia (Bahrain, Kuwait, Qatar, Yhdistyneet arabiemiraatit; Qatarin kohdalla jopa yli 90% työvoimasta on ulkomaista.) Minkälaiset ovat ja miten toimivat näiden maiden työmarkinat ja millainen on työperäisen maahanmuuttajan rooli tällaisessa yhteiskunnassa?

Kafala-järjestelmä

Ensituntumalta erikoisena (suhteessa huutavaan työvoiman tarpeeseen), mutta myös leimaavana piirteenä Persianlahden alueen työmarkkinoilla voi pitää niiden epävirallisuutta. Tilannetta kuitenkin selittää laajemman jakson paitsi rentierismin muodostamat hidasteet institutionaaliselle kehitykselle, myös eritoten juuri 2000-luvun alun huikea talouskasvu ja siitä seurannut rakennusbuumi. Koska virallinen työvoimaa käsittelevä hallinto ja viralliset työmarkkina-instituutiot eivät ole kyenneet vastaamaan tähän kysyntään, tapahtuu työvoiman tarjonta pääasiallisesti epävirallisten kanavien kautta.  Käytännössä tämä toteutuu esimerkiksi siten, että paikallinen, hyvin verkostoitunut ja byrokratian tunteva yrittäjä hankkii itselleen työviisumeita ja- lupia yli tarpeensa myydäkseen ne eteenpäin näihin keskittyvillä pimeillä markkinoilla. Mitä lähempänä tilapäisten työviisumien välittäjä on hallitsijasukua, sitä suurempi on hänen välittämiensä työviisumeiden volyymi; itse suvun jäsenet ovatkin tässä suhteessa etulyöntiasemassa. Ansaintalogiikkaan kuuluu paitsi viisumeiden myyminen, myös “sponsorina” toimiminen, jossa expatriaatille tarjotusta työstä lunastetaan esimerkiksi kuukausittainen maksuerä palkkapidätyksen muodossa. Tälle, kuvaamalleni ns. kafala-järjestelmälle ominaista on, että lupapäätösten locus on hyvin keskittynyt (yleensä kunkin maan sisäministeriö, joka ei ole lupapäätösten/käännytysten suhteen tilivelvollinen) mutta toisaalta myös hajanainen. Lukuisten, toisiinsa liittymättömien “sponsoreina” toimivien kansalaisten/yrittäjien vastuulle jää rooli järjestelmän valvojina ja portinvartijoina. Käytännössä tämä tarkoittaa työntekijöiden kannalta erittäin jäykkiä työmarkkinoita, joissa esimerkiksi työpaikan vaihtaminen tai maahan tietyksi aikaa jääminen on sponsorista kiinni, sillä mitään suoraa kytköstä näillä “väliaikaisiksi työntekijöiksi” luokitetuilla ihmisillä ei byrokratiaan ole.

Epävirallisten työmarkkinoiden ylläpitämiselle on insentiivejä yhtäältä kansallisen päätöksenteon ja toisaalta narratiivin tasolla. Koska (paikoin huikean) talouskasvun pyörien koetaan pyörivän työmarkkinoiden näkökulmasta tarpeeksi hyvin, ja koska rentieerimalli luo muutoinkin haasteita kattaville institutionaalisille (jota epävirallinen työmarkkinajärjestelmäkin edustaa) muutoksille, ovat suuret ja äkkinäiset muutokset hyvin epätodennäköisiä ulkomaisen työvoiman olosuhteiden parantamisen suhteen. Toisaalta ulkomaisten työntekijöiden hyväksyminen maiden kansalaisiksi ja täysiversiseksi osaksi yhteiskuntaa loisi – varsinkin Arabiemiraattien ja Qatarin kohdalla – ainakin jonkinasteisen särön korostettuun kansalliseen kuvaan maista, joiden taitavalla resurssien käytöllä ja politiikalla onnistui päästä alueelliseksi ja jopa kansainväliseksi tekijöiksi omaa taustaa ja perinteitä unohtamatta; “tilapäisesti” maassa vierailevat työntekijät ovat vierailijoita, eivät merkittäviä tekijöitä maan historiassa ja sen luomisessa. Kyseessä oleva narratiivi on – rentieerivaltioille tutun palveluista, työmahdollisuuksista ja rahasta muodostuvan “kansalaispalkan” – ohella tärkeä osa hallitsijasukujen kommunikoimaa hallintojärjestelmän legitimaatiota. Näin ollen työmarkkinapolitiikka heijastaa tätä valtiollista tasapainoilua kansainvälisen talouden ja talouskasvun asettamien vaatimusten sekä eräänlaisen perinteen vaalimisen välillä. Huomion arvoista on, että oikeassa suhteessa molemmat pönkittävät hallinnon viestiä poliittisesta legitimiteetistä, mikä osaltaan selittää sen paradoksin, jossa sama maa voi yhtäältä isännöidä korkean tason kansainvälisen politiikan kokouksia ja toisaalta olla haluton julistamaan sellaisia työvoimapoliittsia uudistuksia, joita globaalin talouden kautta yhä enemmän Persianlahden valtioihin kytköksissä olevat länsimaat pitävät itsestäänselvyyksinä.

Tässä vaiheessa on syytä huomioida Saudi-Arabian hieman muista GCC-valtioista poikkeava tilanne. Vaikka nuorisotyöttömyyttä esiintyy muissakin GCC-valtioissa, on maan työmarkkinoiden dynamiikka muita alueen maita kärjistyneempi, maahanmuuttovoittoisen työvoiman alkaessa jo vaikuttamaan nuorten saudien työllisyystilanteeseen. Työttömyys maassa on tällä hetkellä lähteestä riippuen 10-20% tasolla, alle 20-vuotiaiden muodostaessa työttömistä kaksi kolmasosaa. Koska maan väkiluku on Qatariin verrattuna yli kymmenkertainen ja Yhdistyneisiin arabiemiraatteihinkin verrattuna yli kolminkertainen, on nuorisotyöttömyyden hoitaminen vahvan väestökasvun kokeneessa Saudi-Arabiassa ns. perinteisellä mallilla, eli tulonsiirojen lisäämisellä, hyvin hankalaa. Jo ennestään arabikevään tiimoilta kasvatettu julkinen budjetti vaati (ollakseen tasapainossa) vuonna 2011 80 dollarin/barreli hinnan kun vielä vuonna 2008 luku oli 49 dollaria/barreli. Riskinä on, että öljytulojen riippuvuudesta pois pyrkivä maa altistaa taloutensa yhä enemmän öljyn markkinahinnalle ja sen muutoksille.

Expatriaattien näkökulma

Tällä hetkellä kenties paras tilanne expatriaattityövoiman kannalta on ennen arabikevään vaikutuksia suhteellisen progressiivisena pidetyssä Kuwaitissa, jossa viime kuussa voimaan astunut uusi työlaki tuo merkittäviä parannuksia työntekijöiden perusoikeuksiin, taaten mm. palkallisen loman kansallisina pyhäpäivinä, viikoittaisen vapaapäivän, vähintään 30 lomapäivää vuodessa sekä kuun ensimmäiselllä viikolla tapahtuvan palkanmaksun. Moinen lainsäädännölinen kehitys on kuitenkin, ikävä kyllä, melko poikkeuksellista (eikä senkään implementointi sellaisenaan ole taattua), ja kuten todettua, yleisesti ottaen expatriaattien asema on Persianlahden maissa toissijainen ja erittäin heikko maiden kansalaisiin verrattuna, kuten esimerkiksi Human Rights Watchin raporteista voi lukea.

Matalapalkkaisiin ulkomaisiin työntekijöihin kohdistuvista väärinkäytöksistä ja paikoin räikeästäkin hyväksikäytöstä huolimatta mistään passivoiduista, minkä hyvänsä kohtalon hyväksyvistä ihmisistä emme voi puhua. Ulkomaisten työntekijät ovat paikoin pystyneet muodostamaan omanlaisensa identiteetin ja yhteisöjä virallisen yhteiskunnan heihin kohdistamasta sosiaalisesta ja kulttuurisesta poissulkemisesta huolimatta ja toisaalta esim. paikallisessa perheessä työskenteleminen saattaa avata ajan saatossa ulkomaiselle työntekijälle näkymiä ja kontakteja viralliseen yhteiskuntaan sekä pelkän työvoiman ulkopuoleisen roolin, vaikka oma kytkös kafala-järjestelmään ja osarooli “virallisena epävirallisena” säilyy yli eläkeiän, josta perhe maksaa “työnä”.  Myös suoraa tyytymättömyyden ilmaisua työolosuhteista ilmaantuu järjestöjen kannanottoina (esim. Federation of Indian Muslim Assocations Kuwaitissa) tai, harvemmin, jopa suoran työtaistelun muodossa. Omanin Muscatissa tuhannet lentokentän uutta terminaalia rakentaneet aasialaiset työntekijät menivät lakkoon viime tiistaina protestoidakseen heidän kollegan kuolemaan johtaneen työmaan puutteellisia turvallisuuskäytäntöjä vastaan.

Työmarkkinapolitiikan turvallistaminen

Palatkaamme vielä viime aikoina vienninedistysmatkan tiimoilta suomalaisissa uutisissakin esiin nostetun Qatarin hätkähdyttävään tilastotietoon, joka siis kertoo yli 90% maan työvoimasta olevan ulkomaista: jos suurelta enemmistöltä näistä työntekijöistä puuttuu perustavanlaatuisia perusoikeuksia, eikö tilannetta voisi Arabikevään valossa nähdä regiimin näkökulmasta turvallisuusriskinä? University of Massachusetts, Amhurstin David Mednicoffin mukaan näin onkin, ja juuri ulkomaisten työntekijöiden aseman ja suuren määrän näkeminen turvallisuusriskinä on aiheuttanut varsinkin matalapalkkaisiin kohdistuvan työmarkkinapolitiikan “turvallistamisen”, jossa työmarkkinoihin liittyvää politiikkaa käsitellään ensisijaisesti juuri turvallisuusseikkana. Tämä kehitys on ulkomaalaisten työntekijöiden kannalta luonnollisesti epätoivottavaa, sillä se tekee tilanteen muuttumisesta entistäkin epätodennäköisempää.