Jaa

Pintapuolisista erilaisuuksistaan huolimatta, vallankumousten vertailulle on yllättävänkin hyviä lähtökohtia olemassa. Maiden vallankumouksissa on paljon yhteistä ja yhteläisyyksien ja poikkeuksien keinoin on mahdollista kerätä vihjeitä vallankumousten systemaattisesta ilmiöstä (kuten Crane Brinton on tehnyt). Arabikevään vallankumoukset ovat  tehokkaasti elvyttäneet transitologian tutkimuksen, mutta myös kasvattaneet vallankumoustutkimuksen ja myös vanhojen klassikoiden (ks. Halliday) suosiota. Valitettavasti kaikki alan tutkimukset ja vertaukset eivät ole yhtä onnistuneita; ja eräs epäonnistunut esimerkki löytyy Ghonceh Tazminin Iranin ja Venäjän vallankumouksia vertaavasta teoksesta.

Modernisaatiota historian ja Hegelin kanssa

Tazmini lähestyy tätä vertailua hieman eri tulokulmasta, modernisaation kautta. Kirjassa on kaksi rinnakkaista raidetta, joista yksi on materialinen modernisaatio, ja toisena sen rinnalla nähtävä kamppailu modernisaation yhteensovittamisesta paikalliseen kulttuuriin. Kirja keskittyykin purkamaan Venäjän ja Iranin tapauksissa kuinka valtio-ohjastettu länsimaisiin malleihin pohjautuva ”modernisaatio” – tai pikemminkin lännettyminen – on vallankumouksen ydin. Eräs ongelma, jota kirjassa ei käsitellä on, että historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä ”onnistuneesta” ylhäältä modernisaatiosta: Meijin Japani tai Mustafa Kemalin Turkki – joka oli Reza Pahlavin mallimaa.

Iranin ja Venäjän tapauksissa eräs Tazminin korostamista vallankumousta ruokkivista pääparadokseista on modernisaatiosta syntyvän vallankeskittymisen motiiveissa. Yhtäältä valtio keskittää paljon valtaa modernisaatioprosessin seurauksena (infrastruktuurin, asevoimien ja valtionlaitosten tehostamisen kautta), mutta se ei ole hakukas muokkaamaan poliittista järjestelmäänsä vastaavasti kohti ”modernimpaa” ja edustuksellisempaa mallia (parlamenttien luominen, mutta niiden vallatta jättäminen). Tämä poliittisten instituutioiden ”arkaaisointi” on paradoksaalista, Tazmini toistuvasti korostaa. Ajatus, että tämä epäsymmetrinen modernisaatio voisi olla tietoinen tapa lujittaa yksinvaltaiden valtaa ei näytä tulleen mieleen Tazminille.

Venäjän ja Iranin materiaalisen modernisaation käsittelyssä jää auttamatta vaikutelma, että tapaukset on survottu yhteen pakosta. Kirjaa leimaa syvästi epätasapainoinen käsittely: Iranista puhutaan kolmen eri vaiheen kautta: Reza Pahlavin uudistuskausi, Iranin vallankumous, ja Khatamin uudistukset; Venäjän tapauksessa taas Tazmini on päättänyt puhua Pietari Suuren uudistuksista, Aleksanteri II:n uudistuksista, Nikolai II:n uudistuksista, lyhyesti 1905 vallankumouksesta, lokakuun 1917 vallankumouksesta, lyhyesti Stalinin uudistuksista, Gorbatsovin perestroikasta, ja Putinin valtakaudesta. Epätasapainoisuutta syventää se, että Tazmini ei suinkaan ole Venäjän tai Venäjän historian asiantuntija. Teoksen keskeiset vertailuargumentit olisivat parempia valikoituina; esimerkiksi Venäjän 1917 vallankumouksessa ja Iranin 1979 vallankumouksessa on paljon yhtäläisyyksiä myös modernisaation näkökulmasta. Se miksi Khatamin uudistuksia ei verrata esimerkiksi Neuvostoliiton NEP-politiikkaan tai Stalinin uudistuuksiin – joka täsmää paremmin Iranin 1990-luvun yhteiskunnallista tilannetta – vaan Putinin valtakauteen on täysi mysteeri.

Käsitteellisellä tasolla Tazmini näkee modernisaation hegeliläisenä prosessina, jossa on nähtävissä lukuisia lineaarisia polkuja kohti moderniteetin päämäärää. Perin hegelistisesti Tazminille vallankumous muodostaa antiteesin ylhäältä toteutetulle modernisaation (”modernization from above”) teesille. Tälle antiteesille ja teesille, hän esittää oman synteesinsä kansanlähtöisestä modernisaatiosta (”modernization from below”) Iranin ja Venäjän ”onnistuneiden” esimerkkien perusteella. Tarkentumatta teesien meriitteihin, kirjan suurin synti on jatkuva kompastuminen omaan terminologiaan ja sen tärkeyteen.

Itse modernisaatioprosessi ilmenee yhtäältä länsimaisena kehityksen polkuna (impisiittisesti kyseessä on anglosaksinen liberaali kapitalismi) ja yleisenä teoreettisena käsitteenä, jossa voi olla lukuisia polkuja. Modernisaatioon liittyvän kehityksen materialiset seikat eivät ole koskaan yhtä keskeisiä kultuurillisille – ja mittaamattomille – seikoille, josta johtuen lännettymistä (lännen emulaatiota) ja modernisaatiota käytetään lähes synonyymeinä.  Keskeinen legitimiteetin käsite perustuu pitkälti kehäpäätelmään: vallanpitäjät jotka kohtaavat vallankumouksia kohtaavat myös haasteen legitimiteetissään. Jos he voittavat he olivat legitiimejä, jos he häviävät he eivät olleet legitiimejä. Myöhemmin Tazmini kertookin, että sivilisaatiollisesta lähtökohdasta syntyvä legitimiteetti on ainoa tärkeä sellainen. Näin käsitepainavassa kirjassa on hyväksymätöntä, että avainkäsitteiden avaus pyörii täysin kirjoittajan (syn)teesin ainutlaatuisuuden korostamisen ympärillä. Tässä kuitenkin piilee syvempi ja ylitsepääsemätön ajatuksellinen loukku.

Kansan syvät rivit ja niitä ymmärtävät valtionpäämiehet

Suurin ongelma on, että kotoperäinen ei tarkoita Tazminille paikallisia olosuhteita huomioivaa, vaan nimenomaan kultuurillisesti – tai pikemminkin orientalistisesti – määriteltyä käsitystä aitoudesta Iranin ja Venäjän konteksteissa. Se mikä on aitoa Venäjää Tazminille on määritelty puhtaasti slavofiilisen ja eurasianistisen näkökulman kautta, jonka puhdas sielu on ainutlaatuinen ja yhteensovittamaton minkään muun kanssa (Tazmini myös viittaa venäläiseen sielun käsitteeseen eräänä havainnollistavana tekijänä).  Iran taas muodostuu syvästi konservatiivisesta shiialaisuudesta, jota maustaa – Venäjän kanssa jaettu – itseiskäsitys kunniaakkaasta ja jokseenkin sovistisesti käsitetystä historiasta ja antipatiasta länttä kohtaan. Näiden kahden alkujuurisen sivilisaation olemuksesta, ja kansan tietoisuuksista nousee autoktooninen, ja siten legitiimi ja hyvä, modernisaation polku. Orientalismia täydentää occidentalismi: ”Lännen modernisaatiomalli” on kautta kirjan esiintyvä olkiukko, jota käytetään esittelemään korostamaan Iranin ja Venäjän kehityksen haittapuolia, ja jonka ”hylkääminen” on keskeinen tekijä näiden maiden vallankumouksissa.

Tätä taustaa vasten on hieman yllättävää, että Tazmini hylkää Samuel Huntingtonin sivilisaatioiden yhteentörmäys-teorian, koska se pelkistää vaihtoehtojen määrää (jakauma ei ole vain ole lännen ja ’muiden’ välillä). Vaikka sivuutettaisiin sivilisaatio-lähtöisten teesien yleiset ja merkittävät ongelmat, Tazminin tapauksessa peilaaminen länteen ”otherina” on heikko ratkaisu, sillä Venäjän ja Iranin interaktio länsivaltojen kanssa on laadultaan hyvin erilaista.  Siinä missä silloisen Persian interaktio Britannian (ja Venäjän, vaikka tätä ei mainita kirjassa) kanssa muodostaa perinteisemmän imperialistisen suhteen, keisarillinen Venäjä oli vakiintunut osa eurooppalaista kansainvälistä poliittista järjestelmää. Ongelmallista on myös toteutuneiden vallankumousten esittäminen kulttuurisesti autoktonisina – bolshevikkien esittäminen jotenkin aito-venäläisenä vaihtoehtona on lievästi sanottua kummaa, mutta väite, että Stalinin valtiososialismi on ”eritoten ei-länsimainen teoreettinen konstruktio” on yksinkertaisesti väärässä.

Kirjan tarpeettomin osio koskeekin Tazminin esittämää ”modernization from below”-teesiä:  onnistunut – joskaan ei täysin ongelmaton – modernisaatio on ”synteesi lännestä ja paikallisista olosuhteista”. Synteesinsä esimerkkeinä toimivat Vladimir Putinin ja Mohammed Khatamin uudistukset, joiden pyrkimyksiä ylistetään koska he ”tulkitsevat” (länsimaisen) uudistuksen ”paikallisessa kehyksessä” – josta esimerkkinä voi pitää putinismin kannattamaa ideaa suvereenista demokratiasta. Vastaavanlaista ylistystä tarjotaan Khatamin ”uudelle ja konseptuaalisesti jännälle tielle islamilaiseen moderniteettiin”. Tai Tazminin sanoin, ”Unlike the tsars and Gorbachev, [Putin] did not ’graft or transplant’ from the west, rather he reformed existing political and economic structures according to Russia’s ’genetic code’.” Tazmini vielä erikseen hylkää kuvailut Venäjän demokratiasta illiberaalina tai kontroilloituna. Putinismin esittäminen ”kansan tahdosta” kumpuavana valtionmallina on groteski parodia nyky-Venäjästä.

On helppoa ja suotavaa hylätä Tazminin synteesi, mutta – heikosta käsittelystään huolimatta – modernisaation keskeisen roolin korostamisessa Tazmini osuu kiinnostavaan tekijään. Nopean materiaalisen kehityksen seurauksena nähdään hyvin usein sosio-ekonomista dislokaatiota perinteisten ja uusien taloudellisten ja poliittisten mallien kilpaillessa – siitä syntyvä epätasa-arvo on merkittävä tekijä yhteiskunnallisen rauhan rikkojana ja vallankumousten ruokkijana. Etenkin valtio-ohjatussa kehityksessä talouden ja yhteiskunnan järjestäminen tietoisin kriteerein kohti ”kansaa” tai ainakin valtiota voimauttavaa tulevaisuutta tuo eittämättä ristiriitoja, mutta se mikä rooli kulttuurilla on vallankumouksen airueena on taas täysin eri asia – sitä argumenttia Tazminin teos ei ainakaan vahvista.

Ghonceh Tazmini, Revolution and Reform in Russia and Iran: Modernisation and Politics in Revolutionary States, I.B. Tauris (2012): ISBN: 978-1-84885-554-0

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa