Jaa

Kuva: Leo Stranius

Kuva: Leo Stranius

Marraskuun alussa The Ulkopolitist lähetti toimittajansa Säätytalolle, missä julkaistiin filosofi Pekka Himasen johtaman tutkimusryhmän Sininen kirja. Kirja on nimensä mukaisesti kestävän tulevaisuuden hahmotelma, blueprint, sinisten järvien Suomelle. Sinisen kirjan pohjalta julkaistaan myöhemmin laajempi kansainvälinen teos. Tutkimusryhmän työ pohjustaa Valtioneuvoston tulevaisuusselontekoa, jonka on määrä valmistua vuonna 2013.

Sinisen kirjan punaisena lankana kulkee kolmikantainen visio kestävästä kasvusta, jossa huomioidaan niin taloudellinen, sosiaalinen kuin ekologinen kestävyys. Kuten professori Ilkka Niiniluoto Säätytalolla totesi, ajatus kestävän kehityksen kolmesta näkökulmasta on tuttu jo vaikutusvaltaisesta vuoden 1987 Brundtlantin raportista. Pelkästä vanhojen ajatusten lämmittelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Himanen tutkimusryhmineen soveltaa kehikkoa erityisesti 2010-luvun Suomen kontekstiin tutkimustiedon, moraalifilosofian ja käytännön politiikkasuositukset yhdistävässä kirjassa.

Himanen johtaa perinteisen hyvinvointivaltion (Himasen sanoin hyvinvointivaltio 1.0) historian 1930-luvun Suuren laman jälkeiseen New Deal -politiikkaan Yhdysvalloissa sekä toisen maailmansodan ajan Englantiin. Canterburyn arkkipiispa William Temple esitteli sekä termin welfare state että kristilliseen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan hyvinvointipolitiikan, jota Clement Attleen Labour-hallitus toteutti 1945-1951. Se jatkui konsensuksena aina Margaret Thatcherin aikaan asti. Politiikkaa pohjusti William Beveridgen vuoden 1942 raportti, jossa yhteiskunnan katsottiin kohtaavan viisi suurta haastetta, jotka Himasen tulkinnan mukaan koskivat sosiaaliturvaa, terveydenhuoltoa, koulutusta, asumista ja työllisyyttä. Suomessa vastaava tärkeä julkaisu oli puolestaan Pekka Kuusen tulonsiirtojen taloudellis-sosiaalista merkitystä korostanut 60-luvun sosiaalipolitiikka.

Himasen mielestä hyvinvointivaltio 1.0 onnistuikin huomattavan hyvin korjaamaan erilaisia deprivaatioita: köyhyyttä, sairautta, tietämättömyttä ja kurjuutta. Moderniksi malliksi Himanen luonnostelee hyvinvointiyhteiskunta 2.0:n, jossa valtion rooli säilyy, mutta muukin yhteiskunta osallistuu hyvinvoinnin rakentamiseen. Sen tehtäväkin olisi aiempaa kunnianhimoisempi eli hyvinvoinnin ja onnellisuuden proaktiivinen edistäminen, ei pelkkä kurjuuden vähentäminen: “[E]i-kurjuus ei ole vielä sama asia kuin hyvinvointi… hyvinvointiyhteiskunnan tavoite täytyy olla varsinainen hyvinvointi.” Tällaisessa yhteiskunnassa hyvinvointiyhteiskunta edistäisi taloudellista, sosiaalista ja ekologista hyvinvointia niin, että nämä kehityksen puolet ruokkisivat toisiaan hyvän kehässä, jonka lopullisena päämääränä on arvokas elämä.

Himanen käsittelee erityisen monipuolisesti hyvinvoinnin taloudellisia edellytyksiä sekä niiden uhkaavaa puutetta eli kestävyysvajetta. Himanen suosittelee erilaisia konkreettisia tapoja korjata vaje etsien ratkaisujen avaimia eläkeiästä, kannustavista mekanismeista, moderniin ”uuteen diiliin” perustuvasta reiluuden kansalaisetiikasta sekä informaatioajan globaalisti verkottuneen talouden uusista mahdollisuuksista. Eräs kiinnostavimmista aiheista, johon sopii toivoa palattavan tarkemmin tulevassa kansainvälisessä teoksessa, on kysymys kasvutalouden yhteydestä ekologiseen kriisiin.

Himanen on tietoinen ongelmasta: “nykyisen kehitysmallin ekologinen velkaantumispiste on nopeasti kasvamassa kestämättömään pisteeseen”. Niinpä kysymys kuuluu, voidaanko nykyistä bruttokansantuotteen (BKT) kasvuun nojaavaa hyvinvoinnin mallia 1) korjata ekologisesti kestäväksi vai onko 2) talouskasvu jo lähtökohtaisesti ympäristölle tuhoisaa. Jälkimmäinen vaihtoehto johtaa degrowth-talousajatteluun, jonka perusargumentin Himanen kärjistää näin: ”[Koska] taloudellinen kasvu ilman ympäristön kestämättömän kuormittumisen lisääntymistä ei ole mahdollista… ei talouskasvun lisäämisen pitäminen yhteiskunnan päämääränä ole enää mielekästä”.

Kädenojennus kasvukritiikille jää Sinisessä kirjassa melkoisen näennäiseksi. Himasen mukaan on nimittäin syytä varoa tällaisia ”puhtaasti ideologiselta pohjalta lähteviä julistuksia”. Himanen arvioi, että onnellisuuden kasvun yhteys tietyn rajan ylittäneeseen BKT-tasoon on empiirisen tutkimuksen nojalla vielä avoin kysymys. Kasvukriitikkojen keskeinen argumentti eli ns. Easterlinin paradoksi ei siis pidä välttämättä paikkaansa: onnellisuus voisikin kasvaa BKT:n kasvun myötä myös rikkaissa maissa.

Kasvukriitikko ehkä muistuttaisi, ettei mitään onnea tai kehitystä voi lopulta olla edes olemassa ilman ekologista kestävyyttä, jota nykymalli hälyttävästi uhkaa. Vielä vakavammin talouskasvun ja ympäristön kuormittumisen kasvun absoluuttista irtikytkentää (absolute decoupling) ei ole toistaiseksi saavutettu, vaan ainoastaan suhteellisesti (relative decoupling). Pikemminkin kasvun ja kestämättömän kulutuksen yhteydellä näyttäisi olevan vahva empiirinen pohja, kuten jo Tim Jacksonin vuoden 2009 Prosperity Without Growth -raportissa huomautettiin. Kumpi siis onkaan väkinäinen mantra, Himasen sanoin “ideologiselta pohjalta lähtevä julistus”, talouskasvu vai sen kritiikki?

Kasvukritiitikko voisi myös kyseenalaistaa BKT:n kasvun mielekkäänä hyvinvoinnin mittarina ja kysyä, minkä vuoksi Himanen on valmis päivittämään hyvinvointiyhteiskunnan muttei itse hyvinvoinnin mittareita. BKT-määräisen talouskasvun kritiikki ei automaattisesti tarkoita kasvun filosofian kritiikkiä, vaan kehitystä on mahdollista mitata monilla muillakin mittareilla (näistä tunnetuimpia lienevät Happy Planet Index eli HPI ja Genuine Progress Indicator eli GPI). Vaihtoehtomittareita ei Himanen jostakin syystä Sinisessä kirjassa kuitenkaan lainkaan käsittele.

Toinen kriittinen näkökulma huomauttaa, ettei kaikkea taloutta edes voi tai kannata kvantitatiivisesti mitata. Kansaneläkelaitoksen vasta julkaisemassa Yhteyksien kirjassa Jarna Pasanen ja Marko Ulvila huomauttavat, että BKT-keskeisyys jättää huomioimatta monenlaista epävirallista taloutta ja vaurautta. Esimerkiksi maahan jätetty öljy merkitsee arvokkaan ilmakehän säilyttämistä elämälle suotuisana, kun sen polttaminen kenties hetkellisesti nostaa BKT:ta, mutta pilaa ilmaston. Tästä näkökulmasta BKT:n kasvu eli ”talouskasvu” voikin merkitä todellisen vaurauden tuhoamista, ei sen kasvua. Esimerkkejä epävirallisesta taloudesta, joka kääntyy huonosti markkinoiden kielelle, ovat Pasasen ja Ulvilan mukaan muun muassa jokamiehenoikeudet, puhdas hengitysilma, julkiset tilat, lasten kasvattaminen sekä monenlaiset vapaaehtoiset palvelusten vaihdot.

Pasasen ja Ulvilan näkökulma rohkaisee kyseenalaistamaan koko nykyisen pääoma- ja rahakeskeisen mallin, jonka ehdoilla työllisyys ja hyvinvointipalvelujen järjestäminen yhä todella riippuu BKT-määräisestä talouskasvusta. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kehottikin Tulevaisuusselonteko-sivustolla julkaistussa kirjoituksessaan pohtimaan kasvukriisin systeemistä luonnetta. Sen sijaan Säätytalolla puhunut Manuel Castells korosti toistuvasti talouskriisin osalta (kuuluksi yhteiskuntatieteilijäksi hieman omituisesti) ettei kyse ole systeemisestä kriisistä, vaan vääristä valinnoista. Samanlainen vaikutelma syntyy Himasen kirjasta, jossa kapitalistista kulutusyhteiskuntaa ei sittenkään politisoida, vaan ainoastaan hieman viherretään.

The Ulkopolitistissa on pohdittu Suomen paikkaa kansainvälisen politiikan kentillä vaalitappioon päättyneen ja varsin ylianalysoidun YK:n turvallisuusneuvostokampanjan jälkeen. HalosenTuomiojan ”idealistista” linjaa on kritisoitu sekä Naton suojiin hakeutumista toivottu. Mikään ei kuitenkaan määrää, että Suomen kannalta oleellisin ulkopolitiikka olisi turvallisuuspolitiikkaa, ainakaan sanan suppeassa merkityksessä. Sinisessä kirjassa Himanen kysyy, olemmeko hyvinvointivaltion rakentamisen jälkeen kadottaneet tunteen yhteisestä yhteiskunnallisesta missiosta. Missä Suomi voisi toimia edelläkävijänä nykyisellä vuosisadalla? Tähän kysymykseen Himanen nosti Ulkopolitistin toimittajalle kirjansa lehdiltä konkreettisen ehdotuksen: Suomi voisi pyrkiä valtiona maailman ensimmäiseksi ekologisesti kestäväksi julkiseksi sektoriksi.

Suomi tarjoaa muiden pohjoismaiden ohella maailmalle yhä innostavan esimerkin jokaisen huomioon ottavasta yhteiskunnasta, joka on Yhdysvaltojen tai Iso-Britannian kaltaisiin luokkayhteiskuntiin verrattuna todellinen mahdollisuuksien maa. Kestävän hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen kelpaisikin mainiosti Suomen uudeksi ulkopoliittiseksi tehtäväksi. Samalla olisi tasavallan presidentti Sauli Niinistöä lainaten syytä välttää tahatonkin ylimielisyys, ja miksei oppia myös muilta: HPI:lla mitattuna Costa Rica menestyi vuonna 2012 parhaiten, kun Suomi oli vasta sijalla 70. Ratkaistiinpa hyvinvoinnin ekologinen kriisi sitten vihreällä kasvulla, degrowthilla, vaihtoehtoisilla mittareilla tai epävirallisella taloudella, julkisen sektorin kestävyystavoite on mielekäs ainoastaan, jos yhteiskunta ei samalla ohjaa kansalaisiaan kestämättömään kulutustalouteen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa