Jaa

Ei näin. Kuvan pohjalta on vaikea ymmärtää, mitä se yrittää selventää.

1990-luvun jälkeen sodasta on muodostunut kaksi laajalti hyväksyttyä oletusta, jotka vaikuttavat tänä päivänä niin sodan tutkimukseen kuin sodan ymmärtämiseen osana kansainvälistä politiikkaa. Ensimmäinen näistä oletuksista on se, että valtioiden välinen sota on vähentynyt radikaalisti maailmanpolitiikassa, sen ehkä ollen jopa matkalla historian romukoppaan. Toinen oletus on se, että sodan luonne, eli tapa jolla sotia käydään, on kylmän sodan jälkeen läpikäynyt muutoksen, ja sitä ei voida enää ymmärtää länsimaille tyypillisen clausewitzilaisen sodan käsityksen kautta.

Siinä missä ensimmäinen kysymys on ollut erityisesti kansainvälisen politiikan tutkijoiden (ja satunnaisen pop-markkinoille kirjoittavan tieteilijän) hampaissa – unohtamatta myös suomalaista blogosfääriä, kysymykseen sodan luonteen  muutoksesta ollaan erityisesti paneuduttu strategisen tutkimuksen harjoittajien piirissä.  Viime vuonna aihetta pohtimaan ilmestyi kaksi esseekokoelmaa, norjalaisten Karl Erik Haugin ja Ole Jorgen Maaon toimittama Conceptualising Modern War (Hurst, 2011) sekä Iso-Britannian sotahistoriotsijoiden kiistämättömän kuninkaan Hew Strachanin sekä hänen kollegansa Sibylle Scheipersin toimittama The Changing Character of War (Oxford University Press, 2011).

Kirjat lähestyvät samaa kysymystä, mitä sota tänä päivänä on, eri tavoin. Maaon ja Haugin esseekokoelmassa pääosassa on sodan tulkitseminen tänä päivänä yleisten käsitteiden kuten uusien sotien ja neljännen sukupolven sodankäynnin kautta. Kirjassa mietitään miksi ja miten näitä käsitteitä on käytetty länsimaisessa kirjallisuudessa ja asevoimissa. Strachanin ja Scheipersin toimittama esseekokoelma on taas sidottu Oxfordissa toimineeseen sodan luonteen muutosta tutkivaan ohjelmaan, jonka tarkoitus on tutkia sodan muutosta monitieteellisesti, mm. historiallisista, filosofisista, ja eri yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Näin ollen kirjan keskipisteessä on kysymys, mikä tarkalleenottaen on muuttunut.

Maaon ja Haugin strategia-painotteisempi kirja jakautuu kolmeen osaan, jolle alkutahdit lyö Hew Strachan alkusanoillaan, jotka muistuttavat läheisesti tätä kirjoitusta vuodelta 2006. Ensimmäinen osio käsittelee modernin sodankäynnin keskeisiä konsepteja, asymmetristä sotaa, neljännen sukupolven sotaa sekä Mary Kaldorin uutta sotaa. Kirjan käytännönläheisyys – useat kirjoittajista ovat palvelleet maidensa asevoimissa – näkyy toisessa osiossa, jossa pyritään selittämään, miten nämä konseptit ovat heijastuneet käytännössä, ja erityisesti miten näiden käsitteiden avulla on yritetty voittaa moderneja konflikteja. Kirjan viimeisessä osiossa tarjotaan muutamia hajanaisia mietteitä, mm. David Kilcullenin toimesta, siitä mitä moderni sota tänä päivänä pitää sisällään.

Kirjan vahvinta antia on niiden paneutuminen käsitteisiin, joiden suosio on ollut merkittävää viimeisen 20 vuoden aikana. Yksi kirjan keskeisimmistä argumenteista onkin olemassa olevien konseptien kykenemättömyys selittää modernien aseellisten konfliktien monimuotoisuutta ja moniulotteisuutta. Osansa tästä saavat erityisesti neljännen sukupolven ja uusien sotien kannattajat (jälkimmäisen teorian ongelmia ja suosiota kuvastaa se, että sille on omistettu kokonainen kappale myös Strachanin ja Scheipersin kirjassa). Mary Kaldorin uusiin sotiin kohdistuva kritiikki alleviivaa muun muassa, kuinka hänen analyysinen kehyksensä ei suoranaisesti analysoi sotaa tai sodankäyntiä vaan niiden taustalta löytyviä poliittisia, kulttuurillisia, sosiaalisia ja taloudellisia syitä, ja kuinka hänen analyysinsä väärinymmärtää – joko tahallisesti tai tahattomasti – Clausewitzin teoreettista viitekehystä siitä, mitä sota on ja voi olla (asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua tähän Bart Schuurmanin kirjoitukseen).

Beatrice Heuserin arvioon  kirjasta on helppo todeta. Kirjan takakannessa ollevassa suosituksessaan hän toteaa teoksen merkittävimmän ominaisuuden olevan se, että se keskittyy paljastamaan tämän hetkisen analyyttisen käsitteistön älyllisesti enemmän ja vähemmän hatarampia ideoita.  Pyyhkeitä kirjalle on kuitenkin jaettava siitä, että se jättää valtioiden väliset sodat käsittelemättä. Vaikka näiden sotien esiintyminen onkin harventunut 1990-luvun jälkeen – toisaalta Strachanin ja Scheipersin kirjassa väitetään tämän olevan yleinen harhakuva, johtuen nykyisten valtioiden välisten sotien rajoittumisesta pikkukahakoihin – valtioiden väliset konfliktit on vielä merkittävä uhkakuva monille kansallisille armeijoille, ja vielä useamman valtion asevoimien päätehtävänä on valtion suvereniteetin ja territorion turvaaminen muilta valtioilta.

Strachanin ja Scheipersin toimittavan kirjan lähtökohdat ovat huomattavasti kunnianhimoisemmat. Monitieteellisen esseekokoelman tarkoituksena on kartottaa, mikä sodassa oikeastaan on muuttunut. Tämän kysymyksen taustalla oli ohjelman osanottajien jaettu näkemys siitä, kuinka suurin osa nykyisistä konsepteista pohjautui huonoon tai pinnalliseen historiantulkitsemiseen – joka korosti tietynlaisia konflikteja ja strategisia käyttäytymismalleja toisten kustannuksella – hämärtäen sitä, mikä oikeasti on muuttunut ja mikä vaan näyttää siltä, että se olisi muuttunut, sekä usein analyyttisesti puutteelliseen strategiseen ajatteluun, mikä oli Maaon ja Haugin kirjan ytimessä, jonka johdosta sodan luonteen ja sen muuttumisen kartoittaminen on ollut ongelmallista.

Kansainvälisen politiikan opiskelijalle kirjan mielenkiintoisinta antia on se, ettei monet historiallisemman näkökulman omaksuneista kirjoittajista eivät usko sodan muuttuneen merkittävästi edes 1990-luvun jälkeen, vaan jatkuvuus on ollut vaihtelevuutta näkyvämpää. Tästä huolimatta monet näkevät, kuinka sodassa on tapahtunut epäsäännöllisiä ja toistuvia muutoksia – kuten palkkasotureiden käyttö, joka on vuorotellen yleistynyt ja marginalisoitunut länsimaisissä suurvalloissa.

Sotien määrissä sitä vastoin näkyy olevan pienoinen muutos. Sisällissotien määrän lisääntyminen 1970-1990 välisenä aikana, jolloin sosialistisen vallankumouksellisuuden suosio oli huipussaan ja dekolonialisoitumisaalto oli korkeimmillaan, johti merkittävään”piikkiin” vastikään itsenäistyneiden valtioiden ajautuessa sisäisiin vaikeuksiin. Tämän lisäksi 1990-luvun alussa tapahtunut tauko perinteisissä valtioiden välisissä sodissa johti ajatukseen siitä, kuinka perinteiset valtioiden väliset sodat olisivat loppumassa, kuten Martin van Creveld argumentoi ironisesti kuukauden Persianlahden sodan päättymisen jälkeen julkaistussa kirjassaan.

Tähän mielikuvaan paneutuva Azar Gat kuitenkin korostaa, kuinka valtioiden väliset sodat ovat vieläkin mahdollista, ja ne saattavat jopa yleistyä, mikäli kapitalistiset ja autoritaariset valtiot saavuttavat merkittävän maailmanpoliittisen aseman. Tämän ajatuksen laajempaa omaksumista ovat kuitenkin ehkäisseet ajatukset siitä, miltä teknologisesti edistyneiden valtioiden välinen sota saattaisi olla. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suursotien varjo leijuu tässä mielessä länsimaisen strategisen ajattelun yllä, joka tämän seurauksena on keskittynyt enimmäkseen sissisodankäyntiin, vallankumoukselliseen sodankäyntiin, globaaliin terrorismiin ja muihin ei-valtiollisten toimijoiden harjoittamien väkivallanmuotojen torjumiseen. Erään nimettömän fanin iloksi todettakoon kuitenkin, että Gat tekee varsin taivuttelevan argumentin siitä, miten suurvaltojen väliset sodat ovat vähentyneet, ja tulevat vähentymään tulevaisuudessakin, mikäli tietyt maailmanpolitiikan keskeiset kehityssuunnat – kohti liberalisaatiota, modernisaatiota, globaalia vapaakauppaa, teknologista innovaatiota ja demokratisaatiota – jatkuvat.

Omassa arviossaan John Nagl kirjoittaa, kuinka kirja haastaa strategian parissa pähkäileviä sotateoreetikkoja ja strategisteja miettimään länsimaisen strategisen teorian ja ajattelun heikkouksia toisen maailmansodan jälkeen, jotka ovat entisestään vaikeuttaneet sotilaallisen voiman onnistunutta käyttöä 1990-luvulla jolloin ei-valtiollisista aseellisista toimijoista on – ainakin toistaiseksi – tullut länsivaltojen merkittävin vihollinen. Aseellisen voiman käyttö näitä vastaan on ollut äärimmäisen ongelmallista, eikä strategisesta ajattelusta ole ollut pelastajaa. Strachanin ja Scheipersin tuottama kirja on kuitenkin hyvä lähtökohta uusien ajatusten kehittämiseksi, joiden pohjalla ei ole historian kapea-alainen tulkinta uusien strategisten konseptien kehittämiseksi vaan nykypäivän sodan muutoksen ymmärtäminen peilaamalla tämän hetken ja tulevaisuuden konflikteja historiaan.

Molempien kirjojen pohjalta voi muodostaa clausewitzilaisille miellyttävän ajatuksen siitä, että hyvä ensi askel – erityisesti sotaa ja strategiaa tutkivien parissa – olisi myös Clausewitzin vieläkin relevantin teorian ymmärtäminen. Kiinnostuneille lukijoille hyvä aloitus tälle on Infinity Journalin hänelle omistama erikoisnumero. Sieltä voi löytää sellaisia ohjenuoria kuin, että jokainen sota on pohjimmiltaan omanlaisena, sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä näköinen, ja universaalien totuuksien löytäminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.

Karl Erik Haug & Ole Jorgen Maao, Conceptualising Modern War. C Hurst & Co Publishers, Kesäkuu 2011, 320 sivua.

Hew Strachan & Sibylle Scheipers, The Changing Character of War. Oxford University Press, Toukokuu 2011, 576 sivua.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa