Artikkelisarjan edellinen kirjoitus käsitteli suomalaisen pienvaltiorealismin tradition – jota ei tule sekoittaa Suomen käytännössä harjoittamaan ulkopolitiikkaan, joka koostuu useista eri traditioista sekä reaktioista ulkoisiin ärsykkeisiin – ongelmia. Pienvaltiorealismin tulkinta siitä, mitä realistinen ulkopolitiikka voi olla, on Suomen historiallisten näkökulmien ja kokemusten rajoittama. Pienvaltiorealismin keksiössä olivat Venäjä, sen edustama uhka Suomelle, sekä sodan välttäminen Venäjää vastaan. Tämä saavuttamiseksi Suomi pyrki korostamaan luotettavuuttaan sekä vaarattomuuttaan puolueettomuuspolitiikalla (tai realistisemmin ilmaistuna liittoutumattomuuspolitiikalla). Vaikka tämä varmisti Suomen nimellisen itsenäisyyden, se ei pystynyt turvaamaan Suomen sisä- ja ulkopoliittista toimintavapautta.

Kylmän sodan jälkeisessä Suomessa (ja sen ”uudessa, eurooppalaisessa ulkopolitiikassa”) pienvaltiorealistisen perinteen pohjana olleet uskomukset kansainvälisestä politiikasta ovat olleet kasvavissa määrin ristiriidassa mantereen poliittisen kehityksen sekä globalisaation edesauttamien muutosten kanssa. Onko siis ihme, että realismi, jonka suosio maailmanlaajuisesti on tippunut merkittävästi Neuvostoliiton romahduttua, on vailla julkisia puolestapuhujia?

Realismi on kuitenkin – hyvässä ja pahassa – osa Suomen ulkopoliittista historiaa pienvaltiorealismin tiimoilta niin ulkopoliittisen toiminnan kuin teorisoinninkin muodossa. Ottaen huomioon maailmanpoliittiset kehitykset viimeisen 60 vuoden aikana, Suomessa olisi aika keskustella avoimesti siitä, miten realismi (tässä tapauksessa pienvaltiorealismi) on historiallisesti heijastunut Suomen ulkopolitiikassa – josta esitin tasapainottamisen kautta tulkitun näkemyksen edellisessä osassa – ja myös siitä, onko realismilla sijaa Suomen ulkopolitiikassa.

Vaikka tämä keskustelu saattaa vaikuttaa akateemiselta, se heijastuu monella tapaa Suomen ulkopolitiikan keskeisimiin aihepiireihin, kuten mitkä Suomen intressit loppupeleissä ovat, missä suhteessa Suomen intressien ja arvojen tulisi heijastua maan ulkopolitiikassa, miten Suomen tulisi suhtautua Venäjään tai Natoon, miten Suomen tulisi suhtautua Euroopan integraatioon tai vaikkapa kasvavissa määrin turvallisuuspoliittisella agendalla esiintyviin ympäristöongelmiin. Unohtaa ei myöskään sovi keskustelua siitä, mitä realismi nykyään ylipäätään tarkoittaa, myös pienvaltiorealismin ulkopuolella.

Realismin harhakuvia

Kuten edellisessä artikkelissa kirjoitin, on Suomessa ollut hyvin vaikea havainnoida sitä, mitä realismi ulkopolitiikan yhteydessä tarkoittaa. Esimerkiksi Suomen ulkopolitiikan tutkimuksen säätiön bibliografiassa, joka listaa Suomen ulkopolitiikan tutkimuksen oleellisimpia teoksia, realismi loistaa poissaolollaan, ainakin otsikkotasolla. Pienvaltiossa, joka vierastaa aseellisen voiman käyttöä – kuten pikkuvallat yleensä – sekä suurvaltoja, realismista on tämä karikatyyrimainen kuva, jonka mukaan realismi tarkoittaa maailmanpolitiikan näkemistä ”nollasummapelinä, jossa machiavellistiset valtiot raadollisesti kilpailevat vallasta ja voimavaroista keskenään” tai kovien ja yksisilmäisten kansallisten etujen ajamisena, on säilynyt vahvana ainakin julkisen keskustelun tasolla. Samaa näkökulmaa äskettäisessä Ulkopolitiikka-lehdessä edusti myös eteläisen naapurimme Häly Laasme kirjoituksellaan Suomen väkivallattomasta maineesta ja sen suojelusta.

Tosiasiassa realismi on kuitenkin paljon nyansoidumpi. Itse asiassa realismista puhuminen yhtenä leirinä – kansainvälisen politiikan teoreetikkoina tai ulkopolitiikan harjoittajina käytännön tasolla – on yhtä harhaanjohtavaa kuin realististen ulkopoliittisten ajattelijoiden karikatyrisointi, joka on Suomessa valitettavan yleistä. Realismin tulkitseminen amoraalisena tai pelkästään sotilaallisiin toimiin keskittyvänä näkökulmana on kuitenkin ongelmallinen. Realistisen leirin sisällä on monta eri leiriä moraalin suhteen, mutta esimerkiksi klassisen realismin isällä, Hans Morgenthaulla – kuten A.S. äskettäisessä kirjoituksessaan esitti – oli oma käsitys moraalistaan, kuten myös 2000-luvulla omaksi ryhmäkseen eriytyneillä progressiivisilla realisteilla, joihin lukeutuu myös ”pehmeän voiman” isä, Joseph Nye. Perinteisesti realismin eri suuntaukset – eräitä rakenteellisen realismin suuntauksia lukuunottamatta – kykenevät vaihtelevasti tunnustamaan moraalin, eri arvojen, normien ja ideologioiden, sekä jopa kansainvälisen lain sekä kansainvälisten instituutioiden merkityksen ulkopolitiikassa, vaikkakin ne kokevat turvallisuuskeskeisten kansallisten (valtiollisten) intressien olevan tärkeämpiä ulkopolitiikan harjoittamiselle. Tosin tämä on vielä kaukana ajatuksesta, jonka mukaan realistiset ”kovat vallat” nojaisivat pelkästään sotilaalliseen voimaan omassa ulkopolitiikassaan, kuten Laasme esitti Ulkopolitiikka-lehdessä.

Mikäli realististen ajattelijoiden leiriä koitetaan jollain tavalla tai tasolla määritellä, se tulisi rajoittaa siihen, että realistille valtion turvallisuuden – joka voi pitää sisälläään perinteisen poliittisen ja sotilaallisen turvallisuuden lisäksi myös sosiaalis-kulttuurillisen, ympäristöllisen ja taloudellisen –  ylläpitämisen ja mahdollisuuksien mukaan parantamisen tulee olla ulkopolitiikan keskeisin tavoite, ja tämän tulisi heijastua valtion ulkopolitiikassa, sen perustuessa turvallisuutta edistäviin intresseihin (eikä pelkästään moraalisiin arvoihin, jota esimerkiksi aiemmin tänä vuonna haastateltu Mikael Jungner halusi Suomen uudeksi ulkopolitiikaksi).

Onko kukaan enää realisti?

Suomessa on selvää, että arvopohjaiselle ulkopolitiikalle riittää kannatusta. Jungnerin lisäksi samaa ovat todenneet ulkoministeri Erkki Tuomioja, Presidentti Tarja Halonen sekä The Ulkopolitistin haastattelema ympäristöministeri Ville Niinistö. Sen sijaan, realistisesta intressi- ja turvallisuuskeskeisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhuminen on ollut vähäisempää (täältä voi lukea eriävän, vaikkakin arveluttavan näkemyksen, jonka mukaan realismille olisi annettu arvoa poliittisten päätöksentekijöiden sisäisissä keskusteluissa), johtuen todennäköisesti osittain siitä vääriytyneestä käsityksestä, jonka moni realismista jakaa, sekä siitä, että realismin suosio on varsinkin kylmän sodan jälkeen laskenut radikaalisti, jopa siihen pisteeseen, että 1998 kirjoitetussa artikkelissa Jeffrey Legro ja Andrew Moravcsik kysyivät, onko kukaan enää realisti. Jopa realismin ”luvatussa maassa,” Yhdysvalloissa, realistien osuus ulkopolitiikan harjoittajien keskuudessa on vähentynyt.  Lohduttavasti kuitenkin esimerkiksi SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on integroinut realismin osaksi omaa ulkopoliittista näkemystään, tosin sen tarkemmin artikuloimatta, mitä muuta tämä realismi käytännössä Suomen ulkopolitiikalle tarkoittaa kuin valtio-keskeisyyttä. Tosin, kuten Zachary Keck e-IR-sivustolla Amerikan kontekstissa väittää, on myös Suomessa syytä ajatella, että realistien kyky esittää näkemyksensä tavalla, joka saisi julkista kannatusta on rajallinen: intressi-pohjaisesta politiikasta puhuminen arvopohjaiseen politiikkaan –  ainakin retorisella tasolla – tottuneelle kansalle on vaikea tehtävä.

Jättäen debatin kansainvälisten suhteiden teorioista hamaan tulevaisuuteen, voidaan kuitenkin todeta, että realismiin pohjautuvalla ulkopoliittisella traditiolla on arvoa Suomen ulkopolitiikalle kahdesta syystä. Ensiksi, koska maamme ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensimmäinen ja tärkein tavoite on Suomen suvereniteetin säilyminen, yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen sekä sisä- ja ulkopoliittisen toimintavapauden ylläpitäminen, pitää tämän tavoitteen  heijastua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa näkyvästi ja konkreettisesti. Pelkästään suomalaisia arvoja ajamalla ei valtiomme turvallisuutta voi edistää tai taata.  Toiseksi, kuten ulkoministeri Tuomioja on aavistuksen vähättelevästi todennut, ”[m]aailmassa on silti yhä voimapolitiikkaan uskovia vallankäyttäjiä.” Toisin sanoen, vaikka länsimaissa, ja erityisesti eurooppalaisessa yhteisössä geopolitiikan, realismin ja sotilaallisen voimankäytön nauttima suosio ja legitimiteetti on romahtanut, kaikki eivät jaa samoja mielipiteitä, ja tähän joukkoon huolestuttavasti ja valitettavasti – Suomen ja kansainvälisen yhteisön kannalta – kuuluu myös Venäjä.

Palvelukseen halutaan: intressipohjaisen ulkopolitiikan esitaistelija

Ulkopuoliselle tarkkailijalle suomalainen debatti intressien ja arvojen välillä näyttää keskittyvän jälkimmäiseen. Keskustelunavauksia siitä, mitkä Suomen arvot ovat ja mitä niiden pitäisi olla, kuullaan tasaisin väliajoin. Ja hyvä niin. Suomessa tulisi keskustella, mitkä arvot ovat meille keskeisiä, ja miten niiden pitäisi heijastua tai olla heijastumatta ulkopolitiikassamme. Sen sijaan vastaavia keskusteluita realismille keskeisistä kysymyksistä ei esiinny julkisessa keskustelussa, vaikka yhtälailla tärkeää olisi keskustella siitä, miten Suomi haluaa omaa toimintavapauttaan ja turvallisuuttaan (konseptin laajassa määritelmässä) ylläpitää, ja mitkä ovat tämän kannalta ne keskeiset intressit, joita Suomen ulkopolitiikassa tulee ottaa huomioon. Osittain tähän vaikuttaa varmasti se, että näitä asioita on totuttu käsittämään ulkopoliittisten päätöksentekijöiden yksinoikeutena, josta ei julkisesti tule keskustella (varsinkin kylmän sodan aikan tämä uskomus oli vahva, mutta se on enemmän jäännös Suomen autonomian ajasta), ja tärkeimmät tekstit voidaan lukea muun muassa Valtion puolustus- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta.

Toisaalta, kuten silloisen puolustusministerin Jyri Häkämiehen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” puhe vuonna 2007 puhe osoitti, Suomessa ollaan tottumattomia poliittisen liturgian ulkopuolella asettuvista analyyttisistäkin keskustelunavauksista (jopa Suomen ulkopuoliselle yleisölle) siitä, mitkä Suomen keskeiset intressit ja sen kohtaamat turvallisuusuhkat ovat. Tämän tarkkailijan mielestä tämä osaltaan todentaa sitä, että Suomen julkinen keskustelu hyötyisi realistista traditiota ylläpitävien keskustelijoiden esiinmarssista, jotka pyrkisivät nostattamaan keskustelua Suomen keskeisistä intresseistä vähintään samalle tasolle kuin suomalaisista arvoista käytävän keskustelun. Thomas Jeffersonin ajaton viisaus siitä, kuinka valistuneet ja tiedostavat kansalaiset ovat demokratian kivijalka pätee tähän erittäin hyvin: ilman valistunutta ja analyyttista kansalaiskeskustelua Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista intresseistä julkinen keskustelu on puutteellista, joka heijastuu eittämättä pitkällä tähtäimellä myös Suomen ulkopolitiikassa negatiivisella tavalla.

Valitettavasti tuntuu kuitenkin olevan niin, että Suomessa realismin puolestapuhujat ovat rajoittuneet vanhaan sukupolveen, kuten Keijo Korhoseen tai Juhani Suomeen (sekä vähemmissä määrin ulkopoliittisesta keskustelusta nykyisin erillään olevaan Risto EJ Penttilään, joka viime vuoden lopulla kirjoitti lyhyen kommentin realismin esiintymisessä ilmastopolitiikassa). Kysymys kuuluu, pitäisikö Suomeen nousta uusien realisti-kommentaattoreiden sukupolvi, vai tuleeko liberalistisen, arvopohjaisen ulkopolitiikan kannattajien hegemonia korostumaan suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa entisestään?

Suomen julkinen keskustelu tarvitsee realisteja samalla tavalla kuin se tarvitsee esimerkiksi liberalisteja. Erityisen tärkeää olisi, että Suomen ulkopoliittinen keskustelu uusien osanottajien ja realismin edustajien myötä aloittaisivat keskustelemaan avoimesti ja analyyttisesti suomalaisen (pienvaltio)realismin vahvuuksista, heikkouksista, virheistä ja väärinkäsityksistä, sekä siitä mitä realismin soveltaminen Suomen tulevaisuutta ajatellen opettaa. Mielenkiintoinen alkupiste tälle keskustelulle on kysymys siitä, pitäisikö suomalainen pienvaltiorealismin perinne kenties korvata uudella, realismia laajemmin, tarkemmin ja ajankohtaisemmin tulkitsevalla realistisella traditiolla?