Syyskuun 11. terrori-iskujen muistopäivänä Libya palasi parrasvaloihin kun Bengazissa sijaitsevaa Yhdysvaltain konsulaattia vastaan suoritettiin mitä ilmeisemmin koordinoitu hyökkäys, joka vaati maan suurlähettilään J. Christopher Stevensin ja kolmen hänen kollegansa hengen. Hyökkäyksen syistä ei ole varmaa tietoa. Konsulaatin edustalla osoitettiin aikaisemmin mieltä äskettäin julkaistua Islaminvastaista Yhdysvalloissa tuotettua islaminvastaista ”Innocence of Muslims” elokuvaa vastaan. Muutama päivä iskun jälkeen Yhdysvaltain YK:n suurlähettiläs Susan Rice kommentoi iskua spontaaniksi, ja Valkoinen Talo yhtyi myöhemmin tähän kantaan, luonnehtien hyökkäystä spontaaniksi terrori-iskuksi, jolla ei ole siteitä globaaleihin jihadijärjestöihin kuten Islamilaisen Maghrebin al-Qaidaan. Äskettäin Yhdysvaltain ulkoministeri kuitenkin vihjasi epäsuorasti, että iskulla saattaisikin olla siteitä al-Qaidan affiliaatteihin.

Libyan Presidentti Mohammed el-Megarif on sen sijaan kommentoinut hyökkäyksen olleen etukäteen suunniteltu isku, syyttäen siitä maahan ulkopuolelta saapuneita rikollisia ääriaineksia. Iskun jälkeen noin viisikymmentä iskusta epäiltyä henkilöä on etsintäkuulutettu – pidätysten määrästä ei ole tosin varmaa tietoa, vaikka raporttien mukaan pidetettyjä on alle kymmenen. Megarifin mukaan maahan on viime kuukausina virrannut erityisesti Malin ja Algerian kautta ulkopuolisia, jotka pyrkivät käyttämään maan heikkoa turvallisuustilannetta hyväkseen. Hänen mukaansa iskun takana olivat eräät itä-libyalaisen Ansar al-Sharia nimisen salafistiryhmän sisäiset al-Qaidaan sidoksissa olevat henkilöt. Ansar al-Sharia, joka kieltää sekä nykyisen hallinnon että demokraattisen hallintojärjestelmän legitiimiyden ja siteensä al-Qaidaan, on kuitenkin kieltänyt olevansa iskun takana, eivätkä maan muut jihadiryhmät ole ottaneet vastuuta iskusta – ainakaan toistaiseksi.

Vaikka syyskuun 11. iskujen  muistopäivän yhteydessä tapahtuneesta hyökkäyksestä on saatavilla vähän varmaa tietoa – virallisia tietoja iskusta ei luovuteta ennen kuin sitä käsittelevä tutkinta saadaan päätökseen – alustavat silminnäkijähavainnot korostavat iskun suunnitelmallisuutta, joka tukee sen tulkintaa terrori-iskuna. Hyökkäys tehtiin kahdessa tai useammassa aallossa, ja sen yhteydessä tehtiin silminnäkijöiden mukaan myös raketti-iskuja. On myös huomioitava, kuinka samana päivänä al-Qaidan johtaja Ayman al-Zawahiri vahvisti libyalaisen jihadistin, Abu Yahya al-Libin, kuolleen Pakistanissa Yhdysvaltain lennokki-iskussa aikaisemmin tänä vuonna. Syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen muistopäivän yhteydessä julkaistussa viestissään al-Zawahiri kehoitti muslimeja ja erityisesti libyalaisia kostamaan al-Libin murhan.

On siis syytä epäillä, että iskun takana oli joku maan jihadiryhmittymistä, vaikka tämä tuskin vahvistuu ennen virallisen tutkimuksen päättymistä. Sen sijaan varmaa ei vielä ole, minkälaiset suhteet – jos minkäänlaiset – iskun suorittajilla oli al-Qaidaan. Libyan johdon intresseissä on tukea näkemystä ulkopuolelta tulleista ääri-islamisteista, etteivät sen suhteet merkittävimpään tukijaan, Yhdysvaltoihin, vaarannu. Obaman hallinto puolestaan on korostanut iskun spontaaniutta, ettei iskuja voitaisi käyttämään poliittisena lyömäaseena vaalien lähestyessä – republikaanit ovat kritisoineet Obamaa muun muassa iskujen vähättelystä. Tässä yhteydessä Hillary Clintonin äskettäinen kommentti iskun epäsuorasta yhteydestä al-Qaidaan ja alueellisiin terroristiliikkeisiin voidaan nähdä sisäpoliittisesti motivoituna eleenä.

Vaikka Yhdysvaltain konsulaatin turvallisuusjärjestelyjen pettäminen ja kuolonuhreja vaatinut terrori-isku onkin vakava asia, Bengazin hyökkäystä ei kuitenkaan tulisi nähdä merkittävänä käännekohtana pahempaan Libyassa, kuten esimerkiksi tämä Foreign Policyn kirjoitus. Terrorismi tai länsivastaisuus ei ainakaan toistaiseksi ole merkittävä ongelma Libyassa. Bengazissa ja Tripolissa nähtiin hyökkäyksen jälkeisenä päivänä laajoja surun ilmauksia suurlähettilään kuoleman johdosta – Stevens nautti laajaa suosiosta Bengazissa. Iskun jälkeen Bengazin mielenosoitukset muuttuivat aseellisten ryhmittymien vastaiseksi, ja esimerkiksi Ansar al-Sharian päämaja kaupungissa vallattiin, pakottaen ryhmittymän vetäytymään kaupungista. Myös maan koko poliittinen johto tuomitsi iskut varsin nopeasti.

Maassa toimivien islamistimilitanttien ja uskonnollisten äärikonservatiivien nauttima suosio on vähäinen, eikä Yhdysvaltoja vastaan iskeminen erityisesti Lähi-idän salafisteja kuohuttaneen islaminvastaisen elokuvan varjolla ole saanut laajaa kannatusta. Huomioitavaa on, erityisesti ottaen huomioon salafistien menestyksen vaaliuurnilla Egyptissä ja Tunisiassa, kuinka aikaisemmin järjestettyjen parlamenttivaalien yhteydessä Libyan salafistipuolueet jäivät ilman edustajapaikkoja. Tässä yhteydessä iskua voidaan tulkita radikalisoituneen salafi-jihadistivähemmistön edustajien epätoivoisena yrityksenä näyttäytyä Libyan tulevaisuuden kannalta merkityksellisenä toimijana sekä muuttaa Gaddafin jälkeisen Libyan sisäistä poliittista tasapainoa.

Toisaalta, Bengazin isku paljastaa Libyan jo pitkään pahentuneen turvallisuustilanteen. Kuten International Crisis Groupin äskettäisestä raportista selviää, Gaddafin jälkeisen Libyan rakentaminen on takkuillut pahasti. Noin vuosi vallankumouksen alkamisen jälkeen Libyan keskushallinto on äärimmäisen heikko, eikä se pysty takaamaan turvallisuutta kansalaisilleen maassa, jossa toimii useita heimopohjaisia aseistettuja ryhmiä. Vaikka heikko keskushallinto on pyrkinyt riisumaan näitä ryhmiä aseista, se on joutunut käyttämään heitä eri alueilla oman vallansa heijastamiseen. Käytännössä tämä on kuitenkin edesauttanut vallan fragmentoitumista, turvattomuutta ja näiden alueiden eristyneisyyttä keskushallinnosta heimopohjaisten aseellisten ryhmien ajaessa omia agendojaan, ja muiden pienempien aseellisten ryhmittymien – kuten Gaddafin lojalistien sekä salafi-jihadistien pyrkiessä hyväksikäyttämään turvallisuustyhjiötä oman agendansa edistämiseksi.

Heikko turvallisuustilanne sekä pienaseiden laaja saatavuus on myös mahdollistanut aseistettujen ryhmien toiminnan. Frederic Wehrey huomioi, kuinka tänä vuonna pelkästään aseistetut salafiryhmät ovat hyökänneet toisen maailmansodan aikaista sotaveteraanien hautausmaata kohtaan sekä sufi-muslimien pyhättöjä, moskeijoita ja hautausmaita kohtaan kohtaan Tripolissa sekä Misratassa – tosin on mielenkiintoista, kuinka Gaddafille lojaalien aseellisten ryhmittymien toiminta on ollut rajallista, toisin kuin esimerkiksi Pertti Multanen ennusti. Nämä regiimin ja Yhdysvaltain vastaiset ryhmittymät luovat toistaiseksi rajallisen mutta todennäköisesti kasvavan turvallisuusuhkan Libyan hallinnolle sekä mahdollisesti kansainväliselle yhteisölle. Tämä uhkaa pahentaa maan oma rooli globaalin jihadiliikkeen historiassa. Maassa toimi pitkään Libyan Islamic Fighting Group (LIFG) niminen jihadiliike, joka kuitenkin luopui väkivallasta 2009 sen kukistuessa Gaddafin hallinnon repression alla. Al-Qaidan turvatalosta Sinjarissa, Irakissa vuonna 2007 takavarikoidut tiedostot paljastivat useiden libyalaisten sotineen maassa, ja muutamien kymmenien libyalaisten tiedetään lähteneen Syyriaan vapaaehtoistaistelijoiksi. Myös Al-Qaidan keskusjärjestössä on toiminut myös useita libyalaisia al-Libin lisäksi, johtuen LIFG:istä al-Qaidaan siirtyneistä militanteista. Tosin, on kuitenkin syytä muistaa – kuten tässä kirjoituksessa aikaisemmin todettiin – että Libyassa jihadismin ja jihadistien suosio on rajallinen.

Bengazin hyökkäys tuo uudelleen pintaan Libyan pahenevat turvallisuusongelmat. Oli terrori-iskun takana libyalaiset tai ulkopuoliset ääriainekset, iskujen tulisi toimia herätyksenä niin kansainvälisen yhteisön kuin Libyan poliittisille johtajille. Maan jälleenrakennusprojektia tulee ehdottomasti kiihdyttää, ja maassa toimivien aseistettujen ryhmien aseistariisuminen on tärkeä prioriteetti uudelle hallinnolle, kuten on myös pienaseiden saatavuuden rajoittaminen. Tämän rinnalle vaaditaan kuitenkin toimivaa infrastruktuuria, libyalaisten turvallisuuden takaamista sekä toimivia palveluita, mikäli maa aikoo onnistuneesti siirtyä demokraattiseen yhteiskuntamalliin. Nykyisen kehityssuunnan jatkaminen todennäköisesti vain vahvistaa maassa toimivia aseistettuja ryhmiä, joilla on oma agendansa, sekä Ansar al-Sharian tapaisia ääriliikkeitä, jotka eivät pelkästään pyri luomaan järjestelmää vailla libyalaisten tukea, vaan voivat myös edustaa alueellista sekä kansainvälistä turvallisuusuhkaa.