Lauri Tainio on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, ja ylläpitää Turkkiin erikoistuvaa Euroopan rajalla blogia, jota voi  seurata myös twitterissä ja facebookissa.

Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan kertoi tiistaina (10.4.) Pekingissä pidetyssä lehdistötilaisuudessa Turkin tutkivan rajaloukkausta ja olevan valmis tarvittaviin toimiin, koska syyrialaisjoukot olivat edellisenä päivänä ampuneet maidenvälisen rajan yli haavoittaen useita henkilöitä. Pääministerin mukana Kiinassa ollut ulkoministeri Ahmet Davutoğlu keskeytti vierailun ja palasi Ankaraan johtamaan diplomaattisia ponnisteluja konfliktin rauhoittamiseksi.

Erdoğanin sanat aloittivat uudestaan jo hiljenneen keskustelun Turkin mahdollisista sotilaallisista toimista Syyriassa. Jo viime syksynä oli uutisoitu Turkin suunnitelmista muodostaa eräänlainen turva- tai puskurivyöhyke Pohjois-Syyriaan, ettei syyrialaisten tarvitsisi paeta maasta (Turkkiin) ja joka toimisi oppositiovoimien tukikohtana. Lisäksi alkukeväästä raportoitiin Turkin valmiudesta muodostaa humanitaarisia käytäviä avun saamiseksi perille pahimmin taisteluista kärsineille alueille.

Rajaloukkauksesta ja Turkin hallituksen kovista sanoista huolimatta, sotilaallinen ratkaisu näyttää yhtä kaukaiselta kuin viime syksynä. Turkki on keskittänyt joukkojen sijaan diplomaattista painetta konfliktin ratkaisemiseksi, mitä voidaan pitää merkkinä Turkin ulkopolitiikan eurooppalaistumisesta.

Turkin ja Syyrian vaikea historia

Turkin ja Syyrian suhteet ovat perinteisesti olleet vaikeat. Nykyistä konfliktia edeltänyt aurinkoisempi ajanjakso ehti kestää vain reilut kymmenen vuotta. Mutta jos nykyisen konfliktin takana on turkkilaisten tuntema sympatia oikeuksia ja vapauksia vaativia syyrialaisia kohtaan, vanhan konfliktin taustalla oli kolme tekijää ylitse muiden: arabien ja turkkilaisten yleisesti ottaen huonot välit, syyrialaisten epäreiluna pitämä rajanveto vuonna 1938 ja Damaskoksen antama tuki Turkin valtiota vastaan taistelevalle Kurdistanin työväenpuolueelle (PKK).

Arabien ja turkkilaisten välejä on vaivannut etenkin heidän yhteinen historiansa. Osmanien valtakunta levisi nykyisen Syyrian alueelle 1500-luvulla, kun sulttaani Selim I:n löi Kairoa pääkaupunkinaan pitäneet mamelukit ja valtasi Syyro-Palestiinan lisäksi Egyptin ja Hijazin alueen. Syyriassa osmanivalta jatkui aina I maailmansotaan asti, jolloin se siirtyi Ranskan hallintaan aina maan itsenäsitymiseen saakka 1944-1946. Balkanin kansojen tavoin monet arabit pitävät osmanien valtakautta nöyryytyksenä ja jopa syynä nykyisiin ongelmiinsa. Nationalistinen historiankirjoitus on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa jälkeen on omaksunut kielteisen kuvan turkkilaisista.

Arabien kielteiseen Turkki-kuvaan ovat vaikuttaneet myös Turkin tasavallan maallisuus ja sen läheiset suhteet Israeliin. Etenkin Atatürkin 1920-luvulla alkaneet uudistukset, kuten kalifaatin lakkauttaminen (1924) ja sekulaari perustuslaki (1928) herättivät pahennusta. Turkin läheinen suhde Israeliin (ja Yhdysvaltoihin) on myös ollut kivi, joka on hiertänyt arabien kengässä. Tilanne on kuitenkin jossain määrin muuttunut Turkin aktivoiduttua islamilaisten maiden järjestössä (OIC) ja pääministeri Erdoğanin profiloiduttua johtavana Israelin kriitikkona ja palestiinalaisten tukijana, kun hän marssi ulos Maailman talousfoorumista 2009 Davosissa.

Syyrian kannalta osmaneista alkanut nöyryytys sai jatkoa, kun Turkki otti Kansainliitossa esiin Ranskan hallinnoimaan Syyriaan kuuluneen Alexandrettan sandžakin aseman. Alueella järjestettiin 1938 kansanäänestys, jonka perusteella se liittyi osaksi Turkkia. Nykyään entinen sandžak tunnetaan Hatayn alueena.

Vuosikymmenten ajan Turkille katkera Syyria osoitti mieltään tukemalla Turkin valtiota vastaan taistelevia, lähinnä vasemmistolaisia ryhmittymiä. Tunnetuin näistä on vuodesta 1984 Turkkia vastaan sotinut PKK. Kurdinationalistisen järjestön johto nautti pitkään elämästään Damaskoksessa ja Syyrian valvomassa Bekaan laaksossa, vaikka Hafiz al-Assad samaan aikaan vei kansalaisoikeudet sadoilta tuhansilta syyriankurdeilta. 1990-luvulla Turkki alkoi lisätä painetta Hafiz al-Assadia kohtaan, jotta Syyria luovuttaisi PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin Turkkiin. Vuosikymmenen lopulla yli 30 000 uhria vaatineelle kurdikysymykselle ei näkynyt loppua ja paine Syyriaa kohtaan kasvoi. Lopulta 1998 Turkki keskitti joukkoja maiden väliselle rajalla ja ilmoitti tulevansa tarvittaessa hakemaan Öcalanin Damaskoksesta, mikäli Syyria ei luovuttaisi häntä. Öcalanin oli pakko poistua Damaskoksesta ja Venäjän, Italian ja Kreikan kautta kulkenut pakomatka päättyi Keniaan, missä turkkilaiset saivat hänet kiinni.

Arabikevät tuhoaa Turkin uuden ulkopolitiikan

Öcalanin vangitsemisen jälkeen Turkki ja Syyria solmivat Adanan sopimuksen, joka pani pisteen Syyrian avoimelle tuelle PKK:lle. Suhteet eivät vielä tästä lämmenneet, mutta kun Turkki ei 2003 lähtenyt mukaan Irakin sotaan, maat alkoivat viimein lähentyä. Samaan aikaan Turkin talous alkoi kasvaa ja maa aktivoitui ulkopolitiikassaan. Nykyisen ulkoministerin Ahmet Davutoğlun hahmottelema naapuriongelmia nolla -teesi (virallinen tulkinta) korosti mm. kaupan roolia keskinäisriippuvuuden ja vakauden luomisessa. Turkin ja Syyrian välit kehittyivät ja maat aloittivat neuvottelut vesiyhteistyöstä, sopivat alustavasti vapaakauppa-alueen muodostamisesta, johon olisivat kuuluneet myös Jordania ja Libanon, ja yhteydenpitoa rajalinjan erottamien perheiden välillä helpotettiin. Lisäksi Turkki pyrki avaamaan neuvottelut Syyrian ja Israelin välillä – aloite, joka sittemmin kaatui Israelin armeijan hyökättyä Gazaan joulukuussa 2008.

Suotuisa kehitys pysähtyi keväällä 2011, kun arabimaiden kadut täyttyivät mielenosoittajista, jotka vaativat korruptoituneiden ja autoritaaristen johtajien siirtymistä syrjään. Tapahtumat Tunisiassa etenivät niin nopeasti, ettei Turkki juurikaan reagoinut siihen. Helmikuussa pääministeri Erdoğan kuitenkin kehotti Egyptin johtajaa Hosni Mubarakia kuuntelemaan kansaansa. Myös yleinen mielipide Turkissa asettui mielenosoittajien puolelle. Turkissa päättäjiä ohjasi ainakin seuraavat neljä kysymystä, joihin he toivoivat saavansa vastauksen:

1. Miten mahdollinen vallanvaihdos vaikuttaisi arabimaiden ja Israelin suhteisiin?
2. Miten nähdyt levottomuudet (vallanvaihdoksesta puhumattakaan) vaikuttavat muihin arabimaihin?
3. Mitä vaikutuksia Egyptin vaikeuksilla on alueen voimatasapainoon?
4. Miten tapahtumat vaikuttaisivat muutenkin suhdanneherkkään talouteen?

Juuri taloudelliset kysymykset ja toisaalta huoli Turkin kansalaisista hidastivat Turkin reaktiota Libyan kohdalla. Vasta kun Turkki oli evakuoinut noin 20 000 kansalaistaan Libyasta, se otti selkeästi kantaa siirtymäajan kansallisen neuvoston puolesta. Libyan sisällissodan alussa arvioitiin, että turkkilaisyritysten tappiot voisivat nousta useisiin miljardeihin euroihin (konfliktin alkaessa pelkästään turkkilaisilla rakennusliikkeillä oli sopimukset 23 miljardin dollarin urakoista), mutta öljyteollisuuden palautuminen ja uudet rakennushankkeet paikannevat suurimman osan kärsityistä tappioista.

Levottomuudet Syyriassa toivat lopulta arabikevään aina Turkin porteille ja lopulta maaperälle. Turkkiin on saapunut virallisesti noin 25 000 syyrialaispakolaista, jotka on majoitettu leireihin rajan tuntumaan. Koska Turkki on tehnyt varaumia kansainvälisiin pakolaissopimuksiin, tulijoita ei tunnusteta pakolaisiksi, ja he ovatkin virallisesti Turkin vieraita. Omilla rahoillaan eläviä ja sukulaisten luona olevien syyrialaisten määrästä Turkissa ei ole esitetty arvioita, mutta voidaan olettaa, että heitäkin on vähintään tuhansia.

Turkki on alusta alkaen tukenut Syyrian oppositiota ja kesäkuun alussa Erdoğan tuomitsi voimakkain sanoin siviileihin kohdistetun väkivallan. Oppositiota edustavan Syyrian kansallisen neuvoston päämaja sijaitsee Istanbulissa, minkä lisäksi se on pitänyt tapaamisia myös Antalyassa. Istanbulissa on kokoontunut myös lähinnä länsi- ja arabimaista koostuva Syyrian ystävät -ryhmä. Turkki on siis asettunut avoimesti Syyrian nykyhallintoa vastaan, mikä estää sen toimimisen välittäjänä ja heikentää maiden suhteita niin kauan kuin Assadin hallinto säilyy vallassa.

Pakolaisvyöry ja Syyrian opposition toiminta Turkissa ovat tuoneet huolen syyrialaisten agenttien toiminnasta Turkissa ja PKK:n soluttautumisesta pakolaisleireille. Syyrian hallituksen edustajat ovatkin onnistuneet sieppaamaan pakolaisia ja viemään heitä takaisin Syyriaan. Syyrian hallinto käyttää varmasti myös hienovaraisempia menetelmiä, kuten seurantaa ja kiristystä saadakseen informaatiota opposition toimista Turkissa.

Kuluvan kevään aikana Turkissa on herännyt huoli konfliktin muuttumisesta uskontoryhmien väliseksi. Koska Syyrian kansallisen neuvoston enemmistö edustaa sunniarabeja, koetaan tuki oppositiolle vastakkainasetteluksi sunnimuslimien ja Syyrian vähemmistöjen välillä. Syvenevä kuilu Syyrian sunnien ja shiialaisen alaviittivähemmistön, johon al-Assad kuuluu, aiheuttaa huolta Turkissa Hatayn maakunnassa, jolla on perinteisesti ollut tiiviit siteet Syyriaan ja jonka arabiväestöstä jopa puolet on alaviitteja. Alueella pelätäänkin, että konflikti voi levitä rajan yli. Huoli konfliktin uskonnollistumisesta (poliittisessa mielessä) koskettaa myös Turkin monimiljoonaista alevivähemmistöä. Heterodoksista islamia edustavalla vähemmistöllä on aikaisempaa kokemusta joutumisesta vainojen kohteeksi – viimeksi 1993, kun 37 henkeä sai surmansa islamistien hyökätessä alevifestivaaleille Sivasissa – ja se on johdonmukaisesti tukenut Turkin valtion sekulaarisuutta.

Kurdilainen välisoitto

Oman lisänsä Turkin ja Syyrian suhteisiin on tuonut PKK:n paluu näyttämölle. Jo viime kesänä oli nähtävissä viitteitä siitä, että Iran ja Syyria olivat valmiita käyttämään PKK:ta välikätenä, jos Turkki ryhtyy toimiin Syyriaa vastaan. Uhka näytti muuttuvan todeksi marraskuussa, kun Syyria salli Saleh Muslimin, PKK:n syyrialaisen haaran Demokraattisen unionipuolueen (PYD) johtajan, palata maahan. PYD on vastustanut sekä Syyrian kansallista neuvostoa (”Turkin sätkynukke”) sekä syyriankurdien kansallista neuvostoa (”Pohjois-Irakin alueellisen hallinnon johtajan Barzanin sätkynukke”). PYD on todistetusti hyökännyt opposition mielenosoituksia vastaan Aleppossa, Afrinissa ja Qamishlissa sekä valvonut tiesulkuja hallituksen puolesta Afrinissa. Järjestö on myös yhdistetty kurdijohtaja Mishaal Tammon murhaan ja useiden kurdiaktivistien uhkailuun.

Koska syyriankurdien poliittinen kenttä on kovin pirstaleinen, PYD on kuitenkin pystynyt kasvattamaan suosiotaan. Se on viimeisen vuoden aikana ollut erittäin aktiivinen ja avannut kulttuurikeskuksia, tarjonnut sosiaaliapua, välittänyt kiistoissa ja jopa toimittanut poliisin tehtäviä pidättäen varkaita. Hyvä organisaatio ja PKK:n (ja Syyrian hallinnon?) tarjoamat resurssit ovat tehneet PYD:stä Syyrian suurimman kurdipuolueen, mutta ilman kurdien enemmistön tukea.

PKK:ssa on perinteisesti ollut paljon syyriankurdeja (joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmannes järjestön taistelijoista) aina johtotehtäviä myöten, kuten Fehman Hûseyn, alias Bahoz Erdal, joka on PKK:n aseellisen siiven (HPG) komentaja. Syyria voi tukea PKK:ta rahallisesti ja aseellisesti sekä tarjota sille tiedustelutietoa ja uusia väyliä soluttautua Turkkiin. Onkin luonnollista, että Turkki on huolestunut PKK:n aseman vahvistumisesta Syyriassa ja sen mahdollisista vaikutuksista Turkin sisäiseen kehitykseen.

Asettuminen Assadin puolelle tai jättäytyminen konfliktin ulkopuolelle, voi kuitenkin vaikeuttaa kurdien neuvotteluasemaa mahdollisen vallanvaihdoksen jälkeen. Toisaalta on myös mahdollista, että PYD:n tavoitteena on vain vahvistaa omaa asemaansa ja valmiuksiaan aseelliseen taisteluun.

Syyria ja Turkin asema Lähi-idässä

Arabikevät on luonut uutta nostetta ajatukselle Turkista roolimallina ”muslimidemokratioille”. Tämän puki sanoiksi aikoinaan Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell, kun hän kehui Turkkia oivaksi esimerkiksi islamilaisesta demokratiasta – seikka jonka Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) hallitus kiisti, koska Turkki ei ole islamilainen demokratia, vaikka maa muslimienemmistöinen onkin.

Erdoğanin johtama AKP on toistuvasti sanoutunut irti uskonnollisen puolueen leimasta, mutta se on samalla ollut otettu saamastaan huomiosta ja ylistyssanoista. Marokossa hallitseva kaimapuolue, Oikeus- ja kehityspuolue (PJD), on pitänyt AKP:tä inspiraationaan. Tunisiassa vaalit voittanut Renessanssipuolue ilmoitti tavoitteekseen sekulaarin perustuslain sen jälkeen, kun Turkin presidentti Abdullah Gül oli vieraillut maassa ja varoittanut tekemästä politiikkaa uskonnon nimissä. Vastaavasti Erdoğan oli jo syyskuussa kehottanut Egyptiä säätämään sekulaarin perustuslain, ja todennut, ettei sekulaarisuus ole uskonnon vihollinen. Syyriassa muslimiveljeskunnan, Syyrian kansallisen neuvoston voimakkaimman ryhmittymän johtaja Muhammed Riad al-Shaqfa on sanonut haluavansa omaksua “AKP:n mallin”.

AKP:stä puhuttaessa on muistettava, että sen politiikka on pitkällisen prosessin tulos, jota on vaikea siirtää sellaisenaan arabimaihin. AKP:n on myös otettava huomioon Turkin sisäiset jännitteet ja uskonnolliskonservatiivisten ja sekulaarisnationalististen voimien ideologinen taisto. Kun Turkin hallitus joutuu lisäksi kuuntelemaan yleistä mielipidettä ulkopolitiikkaa tehdessään, AKP ei voi avoimesti pyrkiä islamilaisen Lähi-idän johtoon. AKP on kuitenkin ajanut läpi monia uudistuksia ja Turkissa on jo vuosia ollut suhteellisen toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä, josta todistavat mm. ETYJin vaalitarkkailuraportit ja se, että maa aloitti 2005 jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa. Mutta tarkemmin katsottuna paljastuu, että Turkki kärsii mm. heikosta ilmaisunvapauden tilasta ja oikeuslaitoksen vakavista ongelmista, jotka kyseenalaistavat sen aseman roolimallina. Tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut suuremmin Turkin imagoon Lähi-idässä, koska arabimaissa ollaan kiinnostuneempia Turkin talouskasvusta, näkyvästä roolista maailmanpolitiikassa ja erityissuhteesta Euroopan unionin kanssa.

Turkin poliittisesti ja taloudellisesti vahvistunut asema ja maan EU-jäsenyyteen kohdistuva vastustus ovat ajaneet sen katsomaan entistä tarkemmin itään ja etelään. Irakista on kasvanut Turkin toiseksi tärkein vientimaa ja Lähi-idän, Afrikan ja Aasian kasvavat markkinat vetävät turkkilaisia puoleensa. Samalla länsimaat, jotka eivät halua sekaantua Syyrian konfliktiin, vaikka vielä Libyan kohdalla ne vetosivat suojeluvastuuseen (R2P), ovat epäsuorasti tarjonneet vastuuta Turkille ratkaisun löytämiseksi (pakottamiseksi?) Syyriassa.

Miksi Turkki ei sitten ole tarttunut tarjottuun mahdollisuuteen ja ryhtynyt ”Syyrian kansan vapauttajaksi”? Tähän on useitakin syitä. Turkin talouskasvu on hidastunut, vaikka vielä viime vuonna talous kasvoi huikeat 8,5 prosenttia, ja maa kärsii kroonisesta vaihtotaseen vajeesta. Onkin arvioitu, että Turkki on pystynyt lykkäämään talouskriisiä Euroopan keskuspankin markkinoille pumppaaman halvan rahan ansiosta. Turkki on jo kärsinyt arabikevään taloudellisesti kielteisistä vaikutuksista ja Euroopan tuijottaessa omaa napaansa Turkin on ollut pakko suunnata uusille markkinoille – myös siksi korkean tason vierailu Kiinaan.

Turkki on osallistunut aktiivisesti sotilaalliseen kriisinhallintaan Korean sodasta lähtien ja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana se on ollut mukana operaatioissa mm. Kosovossa, Afganistanissa ja Libyassa. Nämä ovat kuitenkin olleet monikansallisia operaatioita, joilla on ollut kansainvälisen yhteisön tuki. Miksi se siis lähtisi yksin sotaan, jolta puuttuu mandaatti ja jota länsimaat pitävät liian riskialttiina? Etenkin kun Turkin on varauduttava siihen mahdollisuuteen, että sota leviäisi rajan yli arabi- ja kurdivähemmistöjen kautta.

Kylmän sodan jälkeen Turkki on toiminut kriisialueilla YK:n, ETYJin, EU:n ja NATOn lippujen alla. Se on myös pyrkinyt välittämään eri konflikteissa ja lisännyt suoraa kehitysyhteistyötään. Turkki onkin tukenut kansainvälisen yhteisön pyrkimyksiä ja toisaalta vahvistanut asemaansa aktiivisella diplomatialla. Siksi Turkki keskittyy nyt pehmeään voimaan: vaikuttamiseen (esim. pääministerin Kiinan-vierailu ja aktiivinen toiminta YK:ssa) ja epäsuoraan tukeen Syyrian oppositiolle.

Yksipuolinen hyökkäys Syyriaan ja sotkeutuminen mahdollisesti sekavaan sisällissotaan vaarantaisi Turkin aikaisemmat saavutukset, toisi taloudellisen taakan, jota se ei pystyisi kantamaan, levittäisi konfliktin sen omalle maaperälle ja vaarantaisi Turkin aseman alueellisena voimatekijänä. Siksi Turkki ei aja sotilaallista ratkaisua Syyrian konfliktiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Turkki ei olisi valmis puolustamaan aluettaan tai osallistumaan kansainväliseen operaatioon.