Jaa

Maaliskuussa 2012 Suomessa tapahtuu kaksi asiaa. Sauli Niinistöstä tullee ensimmäinen kokoomuslainen presidentti sitten 1950-luvun ja presidentin valtaoikeudet kaventuvat perustuslain muutoksen myötä (Finlex, kohdassa 2.1). Tulevaisuudessa perustuslain skolastinen muotoilu ulkopolitiikasta jota johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa jää sanahelinäksi, kun mahdollisessa riitatilanteessa valtioneuvoston kanta tulee yksiselitteisesti voittamaan. Pääministeri tulee vastaisuudessa edustamaan Suomea Euroopan Unionissa. Myös ministeriöiden kansliapäällikköjen nimitysvalta siirtyy valtioneuvostolle. Mistä nämä muutokset oikein kumpuavat? Ja ennen kaikkea onko Sauli Niinistö jo alusta pitäen puolivallaton presidentti?

Parlamentarismin vahvistuminen ja Kokoomuksen nousu suurimmaksi porvaripuolueeksi ovat olleet pitkän ajan suomalaista poliittista järjestelmää ja puoluekenttää muokanneiden makrotrendien tulosta. Suomi siirtyi vakaiden enemmistöhallitusten aikaan vasta vuodesta 1987 alkaen, ja parlamentaariseen hallitusvetoiseen järjestelmään vuonna 2000. Vaikka mediahuomio on keskittynyt Perussuomalaisten vaalivoittoon, niin ajatus Suomesta jossa on sekä kokoomuslainen pääministeri että presidentti on vähintään yhtä iso – ja luultavasti kauaskantoisempi – jytky puoluejärjestelmämme kehityksessä. Tämä näkyy toisessa vuoden 2012 presidentinvaaleista historiaan jäävässä faktassa – Pekka Haaviston ehdokkuudesta kummunneen huuman haalistuttua – nimittäin SDP:n Paavo Lipposen antituloksessa.

Lyhyemmässä päivänpoliittisessa perspektiivissä perustuslain muuttamiseen on yksi syy jonka nimi on Tarja Halonen. Halosen presidenttikautta jaksottivat riidat ulkopolitiikan johtamisesta ja henkilönimityksistä kulloisen istuvan hallituksen kanssa. Eurooppa-neuvoston surkuhupaisat lautaskiistat mahdollisti valuvikainen sekä epämääräinen perustuslain muotoilu. Henkilönimitysten suhteen Halosella oli taas aivan oma linjansa sekä Suomen Pankin johtokunnan, ministeriöiden kansliapäälliköiden että ulkoministeriön korkeiden virkamiesten suhteen. Tämä linja oli useasti ristiriidassa hallituksen esityksen kanssa, joka johti turhautumiseen erityisesti Halosen ja Vanhasen porvarihallituksen suhteessa. Jotkut katsoivat että Halonen ei aina nimittänyt pätevintä ehdokasta virkaan, vaan että vaakakupissa painoivat henkilön puoluepoliittinen tausta ja mielipiteet: olivatko ne riittävän lähellä presidentin omia preferenssejä. Kuuluisin spekulaatio koskee puolustusministeriön kansliapäällikön valintaa. Virkaa oli hakenut puolustuspoliittisen osaston päällikkö siviili Pauli Järvenpää, jonka nimitys olisi kaatunut ehdokkaan Nato-myönteisyyteen (Suomen Kuvalehti, 22.5.2010).

Presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa, ei omaa sananvaltaa EU:n suhteen eikä saa enää nimittää kansliapäälliköitä… onko hän täysin vallaton? Ei. Vahvalla mandaatilla valitulla suositulla presidentillä on luonnollisesti paljon pehmeää epävirallista vaikutusvaltaa. Tämän lisäksi tasavallan presidentillä säilyy iso osa tämän vaikutusvallan kovasta ytimestä, nimittäin nimitysvallasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen. Presidentti tulee edelleen nimittämään edustustojen päälliköt eli toisin sanoen Suomen suurlähettiläät maailmalla. Presidentti päättää edelleen sotilaskäskyasioista eli toisin sanoen upseerien virkanimityksistä. Kuten jokainen Kyllä, herra ministeri sarjalle nauranut tietää, sillä on väliä kuka valmistelee ja toteuttaa käytännössä poliittisen johdon määräämät tavoitteet. Merikasarmi tulee säilymään myös tulevaisuudessa näiltä osin ’Presidentin ministeriönä’.

Helsingin Sanomat toteaa pääkirjoituksessaan 31.1.2012 että ’Juuri henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan ja ratkaisuillaan Suomen kohtalonhetkien presidentit ovat jättäneet vahvat jälkensä kansakunnan historiaan.’ Tekemällä ulkoasiainhallinnon virkanimitykset meritokraattiselta pohjalta presidentti voi jättää jälkeensä kestävän institutionaalisen perinnön. Pätevimpien nuorehkojen virkamiesten valitsemisella edustustojen päälliköiksi saattaa olla vuosikymmeniä kestäviä ulkopoliittisia seurauksia. HS jatkaa kysymällä kykeneekö presidentiksi valittava riisumaan puoluepoliittiset silmälasinsa ja näkemään mikä on Suomen edun nimissä tarpeen; Tämä on poliitikon ja valtiomiehen ero. Kumpaan luokkaan puolivallaton mutta vaikutusvaltainen presidentti Niinistö tulee kuulumaan?

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa