”The longer you can look back, the farther you can look forward.”

– Sir Winston Churchill

Churchillin kuolemattomat sanat osoittavat hyvin sen viisauden, mitä maailmanpolitiikan kommentaattoreiden parissa on puhuttu puhki: Ne, jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Vaan mitä tapahtuu kun historiaan keskittyminen ehkäisee katseen siirtämistä tulevaisuuteen?

Kun 1990-luvun alussa Francis Fukuyama julkaisi teesinsä ’historian lopusta’ ja liberaalin demokratian maailmanlaajuisesta voitosta, Suomi eli sen maailmanpoliittisen murroksen keskellä, jota Fukuyama ja monet aikalaisensa kuvasivat. Neuvostoliiton kaaduttua kylmän sodan poliittiset olosuhteet muuttuivat lähes yön yli epävarmuudeksi siitä, minkälainen uusi maailmanpoliittinen järjestelmä korvaisi vanhan järjestelmän, jossa Suomi löysi itsensä siltana kahden voimakkaimman supervallan välillä. Suuren murroksen myötä Suomen tuli uudelleen harkita rooliaan on maailmassa, minkälaista politiikkaa se haluaisi harjoittaa, sekä minkälaisessa maailmassa se haluaisi politiikkaansa harjoittaa.

Vaikka Neuvostoliiton romahtamisesta on kulunut 20 vuotta, kylmän sodan aikaiset haamut leijuvat yhä Helsingin yllä, varjoastaen niin Suomen harjoittamaa ulkopolitiikkaa kuin siitä käytävää julkista keskustelua. Nopean muutoksen trauma, 1990-luvun poliittinen epävarmuus, jatkuvat sisäpoliittiset muutokset sekä identiteettikriisi kylmän sodan tärkeän aseman menettämisen myötä ovat ehkäisseet uudenlaisen julkisen keskustelun syntymistä Suomessa ja vahvistaneet mielikuvaa kultaisesta menneestä Suomesta.

Mielikuva menneisyyden varmuudesta on houkuttelevampi kuin nykyhetken ja tulevaisuuden epävarmuus – tämä näkyy esimerkiksi keskusteluissa liittoutumattomuudesta tai eurooppalaisesta integraatiosta, joissa usein suositaan vanhaa, varmaa linjaa. Tosiasiassa Suomi elää jatkuvan muutoksen keskellä, ja selviytyäkseen sen tulee kohdata ympäröivät maailmanpoliittiset muutokset.

Suomalainen ulkopoliittinen keskustelukulttuuri on avautunut huomattavasti 2000-luvulla. Silti monelle kylmän sodan jälkeisessä Suomessa varttuneelle julkinen ulko- ja maailmanpoliittinen keskustelu on pullollaan vanhentuneita piirteitä ja teemoja, joiden esiintymistä on vaikea perustella.

Tämä blogi perustettiin kuuden kansainvälisen suomalaisen nuoren aikuisen toimesta puuttumaan havaittuihin epäkohtiin Suomen julkisessa maailmanpoliittisessa keskustelussa, myötäillen esimerkiksi Ulkoasiainministeri Alex Stubbin ajatusta siitä, että keskustelun tulisi olla laaja-alaisempaa. Mutta yhtä tärkeää julkisen keskustelun kannalta on olla tietoisempi siitä, kuinka suuressa roolissa kylmän sodan aikainen mielikuva Suomesta on nykyisessä ulkopoliittisessa keskustelussa.

Paluuta menneisyyden impivaaralaiseen utopiaan ei ole. Julkisessa keskustelussa usein esiintyvät haikailut menneeseen nykyisen epävarmuuden sijaan ovat suurelta osin aikansaeläneitä ja hyödyttömiä osa-alueita suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Suomen tulisi herätä mukaan niihin keskusteluihin mitä uudet olosuhteet vaativat – minkälaista maailmanpolitiikka on, ja tulee olemaan kylmän sodan jälkeisellä vuosisadalla? Minkälaista politiikkaa Suomen tulisi näissä olosuhteissa harjoittaa? Minkälaisia haasteita tulevat poliittiset muutokset asettavat Suomelle? Näissä keskusteluissa tarvitaan laaja-alaista osallistumista, sekä keskustelun käymistä nykyisten faktojen, ei historiallisten mielikuvien pohjalta.